KOLMAS NÄYTÖS.
Joukolan pihamaalla pyhien puitten varjossa.
Oikealta näkyy tupa, perältä aitta. Aamupäivä.
TAINA (koristaen Ainoa).
Ruusuposkisen otsalle
Seppele sopii somasti.
Nämäkin helakat helmet
Käyvät valko kaulallesi
Kuin sininen lemmenkukka
Lähtehelle reunustaksi.
Nämä kuulut kultavitjat
Riipustelen rinnoillesi
Kuin kevähän rintapäille
Maaemo mataran nosti.
Tämä päiv' on äidillesi
Muutoksien muistopäivä:
Kolmekymmentä on vuotta
Täsmälleen tänä kevänä,
Kuin isäsi intomielin
Toi tytön Kalevalasta,
Minut ryösti marjamaalta.
AINO.
Miksi jäitkin ryöstäjälle?
VANHA JOUKO.
Vie sinä, minä vikisen,
Olet vievinäs väkisin,
Tulen puolen mielelläni —
Niin tais' olla Tainan laita.
Lähtee pirttiin oikealle.
TAINA.
Täsmälleen tänä kevänä,
Tämän kevätpäivän päälle
Täytät vuotta kuusitoista
Kukkana isäsi mailla.
Siksi nyt sua somistan,
Kultaseni, lintuseni.
Laitan kuin kevättä luonto
Soreaksi, sointuisaksi,
Mainioitten morsioksi,
En kotihin ryöstölinnun.
AINO.
Olen lapsi morsioksi,
Äiti.
TAINA.
Tyynny, tyttiseni!
Jo olet tupelle tullut.
Pian päilyt tähkäpäänä.
Aavistan isosukuista
Ainolleni.
AINO.
Voi kuin haastat,
Äiti!
TAINA.
Kuin katolla pääsky,
Lauleskelen lapselleni,
Jonk' on lentovalmis siipi.
AINO.
Näetkö tuolla —!
TAINA.
Kirrin äiti!
MELLA (tulla tuoksuttaa oikealta).
Terve, Taina! Terve, Aino!
TAINA.
Terve tervehyttäjälle!
MELLA (Ainoa tarkastellen).
Siinäpä sileä lintu.
Vasta on pesästä päässyt,
Mut jo kuulu kullan solki.
Kertomus kylässä käypi
Kevätjuhlasta jalosta,
Kuinka istui Aino neiti
Polvella suvannon sulhon! —
Suurelliset suurten luona,
Lapsi vanhan vaalijaksi!
Hah, ha ha! — poloinen Kirri!
Olisit sukua suurta!
Joukolata autellessa
Heimosi sodissa sortui. —
Aino ei sinusta huoli.
Taina möikin tyttärensä —
Hyvästi, hyväsukuiset!
Poistuu vasemmalle.
TAINA.
Rutjan koskehen, rutale,
Kiroinesi, kiukkuinesi!
AINO.
Äiti, äiti! peitä tyttös,
Paina maahan marron alle!
Tuo ampui likaisen nuolen,
Polttavaisen myrkkypiston.
Se syöpi sydänvereni,
Imeksii iloni virran
Kuin lukki. Jo peitä, äiti! —
Mit' olen pahoja tehnyt?! — —
Äiti!
TAINA.
Viihdy, lintuseni!
Kerron kaskun. — Heinikossa,
Kukkaniityll' istui lapsi,
Äidin polvelt' äsken päässyt,
Siin' iloitsi, nauroi, leikki.
Niin sihahti ruoho — sieltä
Musta kyy läheni lasta —
Pisti pientä — pois suhahti:
Lapsi parkaisi pahasti! —
Syytöntäkin pisti käärme.
AINO.
Miksi noin on tuhma luonto?
TAINA.
Liekö tuhma vaiko viisas,
Vaatinut on valvehille,
Aseihin, sotajalalle,
Voittosille luonnon kanssa.
AINO.
Ihmisten ilettävien. —
Minut peitä, äiti, noilta,
Niit' en kestä.
TAINA.
Piilosilla
Et karaistu kestäväksi.
Voimia elämä luopi.
AINO.
On elämä nurja, julma
Ryöstövalta.
TAINA.
Viihdy, lapsi!
Tyynny kuin tuo lähde tuossa.
Siit' annan sinulle vettä. —
Kas niin, rauhoitu! Nyt silmäs
Kirkastuu kuin lähde tuossa,
Täm' on, tiedät, uhrilähde.
Pyhä on voima sen vedellä.
Pyhä on tässä tuomilehto —
Tunnetko väkevän tuoksun?
Tuometarten hengitystä.
Tuolla pulska Pihlajatar
Kukkansa suvelle säästi. —
Käypi niin keveä tuuli,
Raitis, lämmin. Se sulosti
Poskias sukostelevi.
Näetkö kuvasi tuolla
Lähtehessä? Siit' iloitse,
Ett' olet verevä, nuori!
Iloitse ilon ajalla,
Vielä kukkuvi käkesi!
Nyt kevät on tuolla — tässä.
Kuuletko? — Kas siellä rastas!
AINO (ihastuksissa).
Äiti, äiti!
TAINA.
Lintuseni!
AINO.
Pyhä on tämä uhrilehto!
TAINA.
Eikö totta! Nythän tunnet.
AINO.
Tunnen kuin keväinen tuuli
Toisi kaikki kaipauksen
Ristiaallot rintahani.
Tunnen kuin palava päivä,
Luojan suuri lemmen silmä,
Hautoisi unelmiani,
Aikois mieleni avata
Kuin puhtoisen kukkarinnan
Puhtahalle maailmalle:
Tuolle metsän tuuloselle,
Tuolle taivahan tulelle,
Vettenkin vesivalolle,
Aamun kiilto kastehelle,
Nuorille kevätkukille —
Sillekin, jota en tunne,
Jota aavistan ja etsin. —
Sano, äitini, mit' etsin?
TAINA.
Etsit etsit? — Vastauksen
Tuop' elämä aikanansa.
AINO.
Äiti, äiti! Tuolla Jouko
Veljyeni — aivan yksin! —
Ja verissä! Missä Kirri? —
Kaatunutko?
TAINA.
Taikka Väinö
On tapettu, laulu laannut!
Väinönkö veressä Jouko?
Varjele vakainen Luoja!
Mitä hupsin! — Arvaisinko!
AINO.
Lausu, äiti!
TAINA.
Viihdy, lapsi!
Monesti tukala tuuli
Tuonut on iloisen ilman.
AINO.
Tuossa kierokulmaisena
Hän kivelle kyyristäypi,
Silmä maahan muljotellen. —
Minä en kysyä tohdi.
TAINA.
Miksi noin nolona istut?
Mikä on sulla, poikueni?
VANHA JOUKO (astunut Tainan kysyessä pirtistä esille).
Tuota jo ennustin sinulle.
Miksi loitolle noin istut,
Ventona, verissä otsin,
Pää käsissä kyyrysillä?
Sano, mist' olet veressä?
NUORI JOUKO.
Muistathan, isoni vanha,
Kuin kerran salolla ilves
Repi varsasi parahan;
Niin nyt karkasi kavala
Mies metsästä kasvoilleni,
Repi, raastoi —
Tyrskii.
TAINA.
Kuka?
AINO.
Miksi?
VANHA JOUKO.
Vartokaa! — Selitä, poika!
NUORI JOUKO (itkien).
Kostoksi kova-osainen
Nosti kyntensä koholle.
TAINA.
Kuka nosti?
AINO.
Mistä kosti?
VANHA JOUKO.
Jatka, poika!
NUORI JOUKO.
Tappelimme
Niinkuin metsot soitimella
Tärähteli hiekkatanner. —
Sinne se kupertui kurja.
TAINA.
Kuka nyt kupertui? lausu!
NUORI JOUKO.
Ensin hän yleni maasta,
Kuusen alta kurkkuhuni,
Siitä kasvoille kapusi, —
Silloinpa sipaisin miestä
Kupehilta luisin kourin.
Nostin, käänsin keikahutin,
Että tallukset livahti,
Maahan paiskasin — parahti. —
Liekö jäänyt heikko henki.
Täss' on Jouko — siellä Kirri.
AINO.
Murhasitko —?!
TAINA.
Ja sit' itket?
NUORI JOUKO.
Tuot' en itke, muuta itken,
Surujani suurempia.
AINO.
Murhasitko, julma Jouko?
Teitkö vielä julmempia!
TAINA.
Tapoitko Suvannon urhon?
NUORI JOUKO.
Tein vielä tukalampata.
AINO.
Kerro, kurja!
TAINA.
Haasta, haasta!
VANHA JOUKO.
Ei sovi tyrskiä miehen.
Haastele sulalla suulla!
NUORI JOUKO.
Sääli on sinua, sisko.
AINO (tyrmistyneenä).
Kerro kaikki!
NUORI JOUKO.
Kertoisinko
Kestäisitkö?
AINO.
Tuota lausut!
Muistatko tarusta kissan?
Hiirtä purren se murisi.
Kysyi: "Kestätkö enempi?" —
"Kestän kuolla", hiiskui hiiri.
Sinäkin puret minua,
Kysyt sitten.
NUORI JOUKO.
Sisko rukka.
Oli se kamala laulukiista:
Kuin olis koskea kaksi
Vaahdonnehet vastatusten.
Minä kun päästelin sanoja,
Hyppi hongatkin ilosta,
Suossa sammalkin sakosi
Muuramiksi, maaramiksi. —
Mutta kun veteli Väinö,
Hongat sortuivat surusta,
Marjat vaihtuivat muraksi, —
Sorruinpa minäkin sorja
Pahan vallan vainotessa
Suun tasalta suomutahan.
Sielt' en päässyt päivilleni,
Vaikka tarjosin tuhatta,
Sen hyviä, tuon paraita,
Ennenkuin lupasin — — Aino!
Purskahtaa itkuun.
Se särkee sisuksiani.
AINO.
Aavistan pahan sanoman.
NUORI JOUKO (yhä tyrskien).
Ennenkuin — —
TAINA.
lupasit lahjan.
NUORI JOUKO.
Lupasin emoni lapsen.
TAINA ja VANHA JOUKO (hyvillään). AINO (alakuloisena).
Lupasit emosi lapsen!
NUORI JOUKO.
Väinämöiselle varaksi,
Oman pääni päästimeksi
Annoin Aino siskoseni —
Sit' itken —
TAINA (rohkaisevasti).
Sitäkö tyrskit!
NUORI JOUKO.
Itken ja vihasta kiehun.
VANHA JOUKO.
"Mies sanansa" — muista poika!
NUORI JOUKO.
Tuonpa muistan, siksi itken.
TAINA.
Itke, kun ilosta itket. —
Tuot' olen toivonut ikäni,
Sukuhuni suurta miestä.
Nyt on terve tultuansa
Vävykseni Väinämöinen.
AINO.
Tuot' uskoin sinusta, äiti. —
Voi sinua, veljyt kurja!
Kysymättä, kuulematta
Möitkin siskosi sydämmen.
TAINA.
Ei suruihin syitä, lapsi.
Vasta alkavat ilosi,
Saatuas parahan sulhon
Mitä lie mailla mainittuna.
AINO.
Näinkö nuorna peitetään
Hunnun alle kaunis kutri?
Jäisi kuutamot komeat,
Päivät päivist' armahimmat,
Kukkaset kotipihalle,
Marjatkin kotimäelle —
Näinkö nuorna?
Kaulaten äitiään.
Äiti, äiti!
TAINA.
Mene huima huolinesi!
Paistavi Jumalan päivä
Muuallenkin maailmassa,
Ei isosi ikkunoille.
Myös on marjoja mäellä
Ilmassa etempänäkin,
Ei aina ison ahoilla.
Vasta on kevättä luonto
Käkösen kukahtaessa;
Vasta on mielesi metenä
Armahan asuntomailla.
NUORI JOUKO.
Kuulet äitis! — möinkö yksin?
AINO.
Sysi on musta mulle mettä.
Kuku kuoloa käkeni!
Meret suuretkin sulavat,
Ei sula sydänsuruni.
NUORI JOUKO.
Pois pakenen silmistäsi.
Sukuni häpeän kostan
Laajasuulle laulajalle.
TAINA.
Heitä jo kamala kosto! —
Riehuessas riihotonna,
Särit lasna sääriluusi —
Särit vanhempas sydäntä.
Vaan kun nyt isona lasna
Kulkiessas maailmassa
Teet tuhoja tuhman lailla —
Poltat mieltäni pahemmin.
NUORI JOUKO (uhkamielin).
Viel' on nuolia varalla,
Sulkapäitä, myrkkyisiä.
Niillä väijyn Väinämöistä
Kärppänä kiven kolossa;
Joka askelta ajelen,
Kunneka nopea nuoli
Voitti, mit' en lauluin voita. —
Sisko kultani, hyvästi!
Menee oikealle.
VANHA JOUKO.
Meni, mik' on mennäksensä.
Ei pysy panentamieli. —
TAINA.
Armas Aino tyttöseni,
Nyt asetu morsioksi
Kuin nuo kukkaset kedolla.
AINO.
On niin tuskallista, äiti.
En tiedä mitä sanoisin.
Ymmärsit minua ennen,
Minä ymmärsin sinua.
Nyt en puoltakaan tajua
Neuvoistasi. Etkä tunne
Nyt kuin ennen tunnettani.
Kun menen mäelle yksin,
Metsän tuulille puhelen,
Taikka lausun lintusille,
Ne minua ymmärtävät,
Minä niitä.
TAINA.
Tuulosille —
Metsän puille — lintusille.
Niin, menekin, viivy hetki,
Viihdytä sydän-alasi
Lainehuiset läikkymästä.
Aino poistuu.
TAINA (Vanhalle Joukolle).
Näitkö nuo siniset helmet
Sekä vitjat kultaviplat
Oman tyttösi povella?
VANHA JOUKO.
En näkisi näytettäissä
Helmiäsi, kultiasi,
Noita naisien koruja!
TAINA.
Näkisit hyvinkin, luulen,
Kun tietäisit tyttäresi
Kanneksivan kaulallansa
Lempilahjan laulajalta.
JOUKO.
Suvannonko sulho —?
TAINA.
antoi
Lahjaksi korut tytölle,
Ainon itse tietämättä.
Kevätjuhlassa kedolla
Kävelimme, niin pujotti
Väinö noin käteeni lahjan,
Lausui: annahan tytölle.
JOUKO. Se oli suuren miehen lahja. —
TAINA.
Jota ei hylätä henno. —
Mutta nyt sisälle käymme.
Paremp' on tytön nyt yksin
Rauhoittua. Kenties kohta
Väinö tääll' on. Moista miestä
Odotamme orren alla,
Ei pihalla.
VANHA JOUKO.
Totta, totta.
Mut minuss' on outo tunne:
Aina kun lähell' on onni,
Vaara väijyvi lähinnä.
TAINA.
Taatto auta, väistä vaara!
Menevät pirttiin.
AINO (tulee vasemmalta).
Pois menivät vanhempani.
Miks' ovat minulle kahle
Omaiseni — äitinikin?
Nyt hengitän keveämmästi:
Luonto suo minulle rauhan.
Ei pakoita tuntoani,
Ei sano: rakasta tuota,
Tuota ei vihata käske.
Luonto suo sydämmen luonnon
Oikeuttansa ajella.
Täällä nyt rakastan teitä,
Kotituulet, lehto, lähde.
Rakastan kotiväkeä,
Veikkoakin hurjapäätä.
Kirriäkin. — Kirri rukka!
Elätkö? Oletko kuollut?
Kuollutko poloinen Kirri! —
Olit niin hyvä ja häijy.
Rakastitkohan minua?
Minäkin ehkä sinua.
Rakastinko? — tietäisinkö! —
Muut sanovat — min' en tiedä.
Mut tuli kevät iloinen,
Toi iloisen uhrijuhlan
Leikkinensä, lauluinensa —
Suruinensa.
Siell' ihastuin, innostuinkin
Lauluihin ja laulajahan.
Ne sanat valon suloiset!
Ne silmät sinen valoiset!
Moist' en ollut kuullut, nähnyt.
Huomannut en muita silloin,
Näin ylinnä Väinämöisen
Kuin käen hopearinnan
Kukkulalla kuusikossa.
Se oliko rakkautta? —
Muut sanovat — min' en tiedä.
Mutta voittanut on Väinö
Veljeni — häneltä siskon!
Minut? — Väinö? — Näinkö nuorna
Lohkaistaan kotoa koivu.
Pyhän lehdon liepeheltä?
Ryöstetäänkö? Kenties kohta
Tempaisee tukeva koura
Vyötäröistä pienen linnun.
Viepi kuin vihainen tuuli
Myrskyn suuhun.
Hän on uljas ja väkevä
Sankari: ei käytä kieltä
Kosiessa, vaan tekoa
Reipasta. Vapisen häntä
Turvatonna, puoltajatta.
Joko kuulen? — - hän tulossa!
Piilotainpa tänne.
Menee puitten varjoon; Väinö ja Kouki tulevat.
VÄINÖ.
Tässä
Se suloinen uhrilehto,
Jossa liikkunut on Aino.
Olisin ilmassa kotka
Taikka kyttä kuusen alla,
Niin otus ei oivaltaisi:
Kuuntelisin lintuani
Mitä laulaisi haluja.
Toivoisi toverikullan,
Minä astuisin esille. —
Miks epäilen onneani,
Voittoani, itseäni? —
Arpoisinko, onnistunko? —
Tämäpä tukala hetki!
En ole kokenut ennen
Tätä pelkoa pahaista,
En sodissa suurimmissa. —
Seisohan takana, Kouki! —
Käynkö nyt tupahan tuonne
Vaiko tässä vartioisin
Tytön kaunosen tuloa?
KOUKI.
Mies olet, uros parahin,
Toki turhasta tutiset.
Miksi arvoja kyselet?
Tyttö on voitettu, omasi.
Kun löydät, sylihin riistä,
Viemme vinhasti kotihin.
VÄINÖ.
Väkisinkö rakkautta?
Sulle outo on tilani.
Tämä se kysyvi miestä. —
Tuosta taitan kukkasia,
Ne ripottelen polulle.
Kävisi tuvasta tyttö
Lähtehelle — ne näkisi,
Ottaisi yhdenki niistä:
Se hyvää jo ennustaisi.
Sen sitoisi rinnoillensa:
Se jo tietäisi parasta.
Ripottelee kukkia lähteelle päin.
AINO (erikseen).
Tuoko nyt urohon työtä!
VÄINÖ (huomaa Ainon).
Te-te-terve! Luonnotarko,
Vaiko armas Aino neiti? —
Syrjässä.
Kuinka onkin hän ihana!
Varsin juhlavaattehissa! —
Kenties vartoikin minua. —
Arvasi minun tulevan,
Niin puki päällensä parasta —
Nuo helytkin antamani,
Kukkiakin kutrillensa! —
Millä alkaisin sanoilla? —
Seisohan takana, Kouki! —
Tässä impi, tuossa lähde.
Kukka vettä kurkistavi —
Kuvansa näkevi siellä —
KOUKI.
Iske kohti kuin vasama!
VÄINÖ.
Sinua etsin, neiti nuori,
Kuin kadonnutta kevättä!
AINO.
Mitä lienet etsimässä,
Senpä ryöstätkin minulta.
VÄINÖ.
Sinua etsin, neiti nuori,
Kuin säveltä laululleni.
AINO.
Säveltä jos etsinetkin,
Ryöstätpä sydän-iloni.
VÄINÖ.
Sinuapa, immyt, etsin
Niinkuin kieltä kanteleesen.
AINO.
Kieltä etsit, kiusaellen
Sydämmeni kielet kätki.
VÄINÖ.
Etsinpä sinua, immyt,
Kuin elämä henkeänsä.
AINO.
Henkeäs minulta etsit
Viet elämän hengeltäni.
VÄINÖ.
Näetkö kuusta koivun luona?
Nepä näyttävät somilta,
Kuin uros keralla naisen.
AINO.
Vähän on miehessä urosta,
Ken lie kuuseksi kuvattu.
VÄINÖ.
Kaks on puussa puhjennutta:
Kukka lehtyen keralla.
AINO.
Moni on kukka lehtyettä,
Moni lehtikin kukatta.
VÄINÖ.
Kaksin on lehdossa linnut:
Laulaja ja kuuntelija.
AINO.
Ei yhdelle lintu laula:
Koko metsä kuuntelevi.
VÄINÖ.
Kaksin huulet kaunihimmat,
Kaksin silmätkin somemmat,
Kaksin kaikki on jäsenet,
Kaksin kaulasi helyjä. —
Kannakin minulle, neiti,
Helmiäsi, kultiasi.
Tulekin Kalevalahan.
AINO.
Kotini valostajaksi,
Mesileivän leipojaksi!
En sinulle enkä muille
Kanna kaulalla helyjä:
Niitä kannoin nuoruudelle
Kuin kevätkin kukkiansa.
Nyt hyvästi, kevähäni!
Helmet, kullatkin hyvästi!
Viskaa kukat, kullat, helmet puistoon ja pakenee lehtoon.
VÄINÖ (hämmästyneenä).
Noinko jätti hän urohon,
Niinkuin hirvi hiihtäjänsä?
Metsän kohtuhun katosi!
KOUKI.
Mitä ei tyttö itse anna,
Se ota emon kädestä.
VÄINÖ.
Mies monikin naida voisi,
Jollei huolisi kosia.