TOINEN NÄYTÖS.
Poltetun kasken rinne, jonka takaa siintää vettä. TYÖVÄKI kuokkii, kaivaa kantoja ja niitä rovioipi. Karjankelloja kilahtelee ja kalkahtelee etäältä. KULLERVO, erillään muista, selässään jousi ja viini, kädessä paimentorvi.
KULLERVO.
Jo minä johonkin jouduin,
Suden surkeille jälille,
Härän hännän paimeneksi.
Eikö loppune ikinä
Minun kurjat kohtaloni.
Nuo ne kuokkivat paloa,
Kääntelevät kannistoa,
Mulle ei sitänä suotu.
Eikö voimia minulla
Kivet, kannot käänniskellä,
Vaikka syltäkin syvältä?
Kelpaisi minun kotona,
Heimoni ihastuksena
Perata isoni pelto,
Kohottaa kotitaloni
Suvun suureksi pesäksi, —
Toisin luotu jos olisin.
Enkö nyt minäkin voisi,
Niinkuin Ilmari, iloita
Työväkeni vääntämästä?
Enkö nähdä nuoren viljan
Kiittävän käteni töitä
Isäni Kalervon mailla?
Nähdäpä oman emännän
Pyttyinensä, raintoinensa
Pyörivän kotipihalla,
Mun kalasta tullessani,
Venhe täynnä venkaleita,
Taikka metsältä palaten
Olalla otusten paino!
Nähdäpä kotisuloni!
Nähdä lapset laittamani
Vierteisin, verevin poskin,
Ympärilläni kihisten! —
Mut mitä uneksit, orja?
Sukusi sodassa sortui,
Kotisi tuli tuhosi,
Itse orjaksi ylenit
Sydämettömän sylissä,
Kaikeksi iäksi kasvoit
Kiroksi inehmon lasten
Rautana rajuamaan.
Anja mulle ei hymyile,
Ilvon silmä ei säteile
Mulle suosion valoa: —
Se vihoja viskelevi,
Kuin sepon pajassa ahjo
Säihkyttää säkeniänsä.
Sai Heluna helleyttä,
Mansikki mesisanoja —
Minä kyisen katsauksen,
Sanat jäiset ja joleat,
Anjalta apean mielen.
TUIRO (jättää kuokkansa ja menee Kullervo luo).
Paimen, miks' yhä sureksit,
Tuskittelet joutavia?
Ei elämä siitä muutu.
KULLERVO.
Eikö muuttuisi elämä,
Jos jokainen muuttuisimme?
TUIRO.
Kullervo, kohota pääsi,
Ota maailma hyväksi
Kirjavine karvoinensa!
Kuin vihurit, virrat, myrskyt,
Joit' ei ihmisvoima johda,
Vaan ne meitä viskelevät
Oikkujensa olkapäillä,
Halujensa hartioilla,
Hyvälle, pahalle puolen,
Huvitellen, huikennellen,
Ilman tuntoa, sydäntä —
Niin ota elämän huolet.
Ole mies ja kärsi kaikki.
KULLERVO.
En ole tuulten tuiskittava,
En venonen virran suussa.
Ennen itse luon vihurit,
Hurjat myrskyt maailmalle,
Muserran muraläjäksi
Koko kurjan orjavallan,
Jossa on ylpeys ylinnä,
Pelko, ahdistus alinna,
Keskellä viha ja vaino.
Etkö itseäsi tunne,
Kuinka vauhkona vapiset
Käskijän käpälän alla,
Toisen työtä teet pakolla,
Viekastellen, vilpistellen. —
Siit' onko iloa sulle?
TUIRO.
Alhaiselle on parempi
Nöyristellä, köyristellä
Kuin matala viitametsä
Polkijan jalan edessä,
Niin ei selkä sen muserru.
KULLERVO.
Sua nähdäkin häpeän,
Olet orjaksikin kurja.
TUIRO.
Ylös liiaksi yrität:
Aivan arvolle isännän,
Sepon suuren vertaiseksi! —
Anjan rukkaset sinua
Taisi koskea kovasti,
Kun noin katkeraksi käännyit.
KULLERVO.
Siit' elä enempi haasta,
Tai sun puukollani puhkon!
TUIRO.
Olet orja, kuin minäkin.
KULLERVO.
Muuks' et rohkene ruveta,
Siks' olet ikuinen orja.
KAIKKI TYÖVÄKI.
Muuksi?
TUIRO.
Selvitä sanasi!
KULLERVO.
Eikö tuura, työaseesi
Ole halvempi sinua?
TUIRO.
On. — Mitä selität sillä?
KULLERVO.
Toki Ilmari sinua
Tuuranansa, kuokkanansa
Käyttelee.
TUIRO.
Minua! — Hänkö? —
KULLERVO.
Sin' olet sepon sanoille
Nöyrempi kuin sulle tuura.
TUIRO.
Tiedänpä hänet sepoksi,
Jolla on ylempi taito.
KULLERVO.
Hän asetta voi takoa,
Mut sinulla taito, tarmo
Sitä käytellä olisi
Voitoksesi, onneksesi,
Jos etusi oivaltaisit.
Missä tahtosi? Vapaaksi
Tee se, käskijäksi! Uljas
Toivojesi miekka nosta
Isäntävallan murtajaksi.
Oman pöytäs' alle kerran
Omat jalkasi ojenna.
TYÖVÄKI.
Murtajaks' isäntävallan!
KOTRO (ikäänkuin itsekseen).
Paimen ei pahasti haasta:
"Oman pöytäs' alle kerran
Omat jalkasi ojenna." —
Oma pöytä kun olisi!
TUIRO.
Rehti ja vakava valta
Sepon on käsissä ollut,
Siksi tottelemme. Pakko
Ankaraakin on totella
Heikomman, vähäosaisen:
Muuten voi osa hivua
Kurjintakin kurjemmaksi.
KOTRO (kuin itsekseen).
Tuota tuumia sopisi,
Eikö lie isännän leipä
Näillä koprilla ko'ottu.
KULLERVO.
Mut emäntä, ahnas Ilvo —
Vehnästäkö teille viilsi,
Syöttikö sianlihoja?
KOTRO.
Kielen katkeran se velho
Antoi aamuleivän kanssa —
Viskeli vihasanoja.
Muutkin murisevat.
TUIRO.
Mutta seppo on sävyisä,
Lempeä, hyväsisuinen —
Hänt' et moiti.
KOTRO.
En pahasti.
Joutaisi enempi itse
Vallita — on vaimon valta.
KULLERVO.
Lahjoita minulle onni,
Rikkaus, hyvä elämä —
Sulle lempeytt' osoitan,
Olen teille armollinen.
Mut minulta kaikki riistä:
Onni, rikkaus, sukuni —
Sulle koirana ärisen,
Jolt' on suusta luu nopattu,
Puren, rosvoan sinua.
TUIRO.
Isäntäväen käsissä
On osamme, kohtalomme,
Heillä valta on jaella,
Luu suoda lihan sijasta.
Meillä ei valintavalta —
Se on sääntöjä jumalten.
KULLERVO.
Kurja armona osansa
Maurutkoon! Minäpä viillän
Elämäst' omin käsini
Kohtaloni. Luupalanko
Tai lihanresuja voitan;
Vilu, nälkä tai verinen
Surma voi osani olla,
Mut omista töistäni se
Tähkä olkoon!
TYÖVÄKI (hämmästyneenä).
Kullervo Kalervon poika!
KOTRO.
Sin' olet rohkearotuinen.
TUIRO.
Poljekin oma urasi.
Suo meidän jonossa juosta
Polkuja jo poljettuja.
KULLERVO.
Orjan leima on syvälle
Teihin poltettu, poloiset.
Niin, jalassa lieko, kurjat
Raatakaakin uskollisna,
Ilman onnen tuntematta
Kodista, vapaudesta,
Oman pellon antimista;
Kunnes riutuen ramuiksi,
Toivottoman työn perästä,
Tylsinä, typertyneinä
Suohon sorrutte lopuksi —
Koira ei haudallanne ulvo.
Poistuu päräyttäen torveaan
KOTRO.
Miksi miehen aikuhisen
Panivatkin paimeneksi.
MUTRU.
Vieläpä väkevän miehen —
Mutta ryöpeäsisuisen.
KITKA.
Sill' on miehellä sisua
Yhdeksänkin urhon verran.
Mut emännän ylpeyskö
Miestä orjassa näkisi!
TUIRO.
Syytä kyllin Kullervossa:
Raju on rauhan työnteossa.
Sitten uskalti anoa
Itse Ilmarin sisarta,
Anja neittä vaimoksensa.
Eikö riittäisi vähempi?
Ken sen meistä uskaltaisi?
MUUT.
Hurja poika.
TUIRO.
Mieletönkin.
Suuret pienten ei suvaitse
Pyrkiä ja pöyristellä
Heidän arvonsa tasalle.
Tuskin ylhäiset jumalat
Näkevät iloisin mielin
Sankaria seurassansa.
Mitä sitten maan oloissa —
Sankarin sisarta orja!
KOTRO.
Jumalista jutteletko?
Heitä vertaus mokoma!
Niistä jos jotakin tiedän,
Niin jumalat juuri maahan
Saapuvatkin sankareiksi —
Etsivät siis seurojamme.
TUIRO.
Sinä liikoja latelet.
Mut jos Kullervon sanoja
Ilmarin emännän kuullen
Kertoisin — pahoin kävisi:
Kiikki paimenen perisi.
Muut levottomina.
KOTRO (uhkaavasti).
Kertoisit, salaman ruoka!
Kumppalin petätkö kurja,
Niin sun mustan kannon kanssa
Kaskipuuna polttaisimme.
Muutkin julmina murisevat.
TUIRO.
Ajattelin — en luvannut,
Yhteistä etua mietin:
Jos salassa säilytämme
Kullervon kamalat tuumat,
Niin jokaista meitä voipi
Sama iskeä salama.
MUUT.
Samako salama, lausut?
TUIRO.
Kullervon tekojen tähden,
Kun ne nostavat jyrinän.
KOTRO.
Kullervo hyvinkin hurja
Olla voi, mut ei älytön.
Mullakin ihana aatos
Omasta kodista kauan
Siintänyt on mielessäni,
Mut hänellä yksin mieltä,
Rohkeutt' oli sanoa
Se toivo toteutuvaksi.
Siitä mun sydänalani
Värähti, heräsi toivo.
MUTRU.
Kotronpa sydänalassa
Kauan Illi on asunut —
Se siellä kotia itki.
TUIRO.
Meille kehnosti kävisi
Liikoja tavoitellessa:
Kurki kun yritti talven
Hautoa kesäksi — kuoli.
KOTRO.
Joutavia jaarittelet!
Sinä vaivainen vapiset
Pelkurina — pieksettävä!
TUIRO.
Mi — minäkö vapisen! — miksi?
KOTRO.
Nyt satusi säästä! Tässä
Tosi jäykkä on tekeillä.
Tiedätkö mitä enempi?
TUIRO (kiusoitellen).
Tiedänpä minä jotakin:
Että Illi on omani.
Tänä aamuna salassa
Pisti piirakan minulle.
Sitten kuiskaten viserti
Kuulumiset Kullervosta.
KOTRO (painaen Tuiron niskasta maahan).
Tuon valehtelitkin, konna.
Puserran sinusta hengen.
TUIRO.
Säästä, säästä!
KITKA.
Puolustaite!
KOTRO.
Minkä tuuli voi kivelle?
Päästää Tuiron.
MUTRU.
Pois meistä kateinen kiista!
Tuolta Illi tuo evästä.
Hän voi suoria välinne.
ILLI (tulee oikealta ja laskee kivelle kontin).
Tässä ruoka raatajille.
Nälkä leivän särpimeksi!
KOTRO.
Illi, nyt sanokin itse! —
Tuiro kerskasi sinua
Ystäväksensä. Oletko?
Sanoi syövänne salassa
Piirakoita — kuiskivanne.
Tottako puheli?
ILLI.
Tuoko —
Valeverkkojen kutoja!
KOTRO.
Arvasinkin. Kiitos Illi!
ILLI.
Joko taaskin tappelitte,
Suokukot kanervikossa?
MUTRU.
Naura silmille susia!
TUIRO.
Kotro, tuo kiron penikka,
Hiistä puhuttaessa,
Muille ei sanoja soisi,
Kuin omille huulillensa.
Sinua ylistin tässä,
Niin kuristi kurkustani.
KOTRO.
Taas vasenta kättä päästät.
Ylistitkö?
TUIRO.
Kiitin, kiitin.
ILLI.
Kiitit — siitäkö välitän!
TUIRO.
Pohjolan ihana noita!
Valitsehan meistä toinen,
Kenen ottaisit omaksi.
ILLI.
Vapaill' on valintavalta.
Mutta orjan on osinko'
Armo antajan kädestä.
Enkä, jos vapaa olisin,
Riitamiehelle menisi.
Keveä sovussa kuorma,
Kun on kaksi kantajata.
Raskas riidassa elämä
Keveänkin kuorman alla.
KOTRO.
Siin' oletkin oikeassa.
Raatajat, rakentakaamme
Tästä päivästä sovinto. —
Kullervo puhella taisi
Meille tarkkoja tosia. —
Vapaiksi siteistä näistä,
Pojat, nouskaamme vapaiksi!
Niin kukin valita voipi
Oman kultansa, kotinsa.
Illiä vyötäisistä kaapaten.
Mut minä omistan Illin.
ILLI (itsensä irti reutaisten).
Ensin katko kahlehesi.
TUIRO.
Haha ha — se sulle jouti.
MUTRU.
Siinäpä tytössä poika!
KOTRO.
Mihin Kullervo pakeni!
ILLI.
Teitä kaikkia varoitan
Leikistä luvattomasta,
Ettei niinkuin Kullervolle
Kova kohtalo tulisi.
MUTRU.
Ilvonko, emännän kanssa
Liitossa, tytön turilas!
Hän on Pohjolan perua.
KITKA.
Suohon se viholaiskukka,
Hirttonuorien punoja,
Hänet suohon laahatkaamme!
KOTRO (Illin turvaksi asettuen).
Illi, täst' otakin kuokka!
Minä kirvestä kohotan.
Uhkaavasti.
Koskekaahan, koiran pennut,
Tyttöä, jos tohtinette!
Tällä teistä teen tuhoa.
Listinpä kuin liinanpäitä,
Kuin napoja naurihista.
TUIRO.
Miehet, teimmehän sovinnon?
ILLI.
Kun hyvin jutella aijoin,
Niin pahaksi ymmärsitte.
Laske kirves, Kotro!
Kotro rauhoittuu ja laskee kirveen.
MUTRU.
Lausu,
Mitä tarkoitti sanasi!
KAIKKI.
Mistä vaaroista varoitat?
ILLI.
Niin, varoitan? — kuunnelkaahan!
Teille tuttu on hyvinkin
Ilvo, kasvinkumppalini
Pohjan kuulusta kodista.
Hän emännän, minä piian,
Molemmat isännän lapset.
Hän kopea käskijäni,
Minä käskyjen alainen,
Vaikken aina nöyrä, nopsa
Sydämmettömän sanoille.
Jo kotona Pohjolassa
Silmissä hänellä siinti
Korkeat kosiomiehet.
Hengenmiestä ei älynnyt,
Siksi Väinöä väheksi,
Vaan tajusi taitomiehen,
Joll' on kultia kosolta,
Siksi Ilmarin omisti.
Suvustansa suurellinen,
Ystävä ylemmillensä,
Ankara alemmillensa;
Entistäkin ankarampi
Sitten kuin Kalervon poika
Anjan rosvota yritti. —
Sukuhunko halvan verta!
Untamon äkä ja kiukku —
Hänet täällä kun tapasi —
Ilvon yllytti uhemmin.
TUIRO.
Tuota heille jo kuvasin.
MUUT.
Jatka, Illi!
ILLI.
Korvat auki!
Kun isoiset käy talossa,
Silloin on emäntä nöyrä,
Mairesuu, makeakieli —
Näitte, täällä kun kävivät
Väinö, Untamo ja Kauko! —
Silloin pöydälle parasta:
"Sultsinatako suvaitset?
Tahtoisitko talkkunata?
Eikö piirasta pitäisi?
Tässä olttakin olisi!" —
Se on sen liverrys silloin.
KOTRO.
Se on sen hyvän tapoja.
ILLI.
Mut ei suosion sanoja,
Ei makupaloja siltä
Työväen osaksi riitä.
Kun evästä paimenelle
Aamusella Ilvo laittoi,
Niin vihasta varsin ryski,
Työväkeä uhkaeli
Olkileivällä ravita,
Kun muka rajuiksi käyvät,
Ylpenevät yltiöiksi.
Minä puoltanne pitelin:
Hän ulos minutkin työnsi —
Se minun sisar-osani!
KOTRO.
Ulosko sinutkin työnsi? —
MUUT (kiristellen hampaitaan).
Olkileivällä ravita!
ILLI.
Mut en maininnut pahinta: —
Konttihin kun Kullervolle
Ilvo painalti evästä,
Niin — pahasti nauroi.
MUUT.
Näitkö?
Nauroiko pahasti?
ILLI.
Kyllä.
Ilkeästi virnisteli,
Vaikk' onkin komea vaimo.
Sitten viskasi vihassa
Kontin paimenelle — läksi.
Mutta paimenkin kiroili.
MUUT.
Tietysti kiroili. — Sitten!
ILLI.
Emäntä rytäkän nosti
Nyt sepolle.
MUUT.
Kerro! Mistä?
ILLI.
Siit' ettei sepon veressä
Pala kosto Kullervolle.
Vaan kun vaimonsa vihoja
Seppo kuuli, niin varoitti:
"Olet, vaimoni, ylempi,
Ei sovi sun arvollesi
Halpaa halvasti pidellä.
Malta mielesi! Pahasti
Paimentasi jos pitelet,
Käypi karjankin pahasti."
Emäntä pelästyi siitä,
Mut oli teko jo tehty:
Kiro paimenen eväissä.
MUUT.
Kalervon pojan eväissä?
ILLI.
Niin.
TUIRO.
Enkö sanonut teille?
KITKA.
Vaimon valta: lemmon valta.
KOTRO.
Kun vihassa Ilvo riehui,
Mit' oli mieltä Anja neiti?
Kytikö hänessä kosto?
ILLI.
Kuin sateinen päivä, surrut
Hän on Kullervoa.
MUUT.
Surrut!
ILLI.
Lausui, että ennen soisi
Solkensakin ruostuvaksi,
Kuin Kullervon kohtaloa
Entistänsä kurjemmaksi.
Anja paimenta ylisti
Väkevimmäksi uroista.
Jos vapaa olisi, lausui,
Suurin sankari olisi.
TUIRO.
Ei tyttö vihoja kanna
Kullervolle.
ILLI.
Ei pahasti.
Erikseen.
Kunpa hän vihaisi! — siitä
Mulle toivoa itäisi.
KOTRO.
On sukunsa luonto hällä,
Lauhkea —
ILLI.
Sen syy on oikku
MUUT.
Oikkuko?
ILLI.
Sen teille kerron.
Kauko Lemminpoika täältä
Viime kerran kun erosi,
Niin hänelle Anja neiti
Rukkaset jälessä laittoi: —
Sanoi nuoreksi ikänsä.
MUUT.
Rukkasetko laittoi?
ILLI.
Vaiti!
KOTRO.
Ihastuiko siitä Ilvo?
ILLI.
Ihastuiko? — Hän vihastui:
Silmä säihkyi ja välähti,
Ruskolle sävähti posket.
Natonsa hyväsukuisen
Parjasi pataluhaksi.
Tukankin repinyt oisi
Tuulen tuiskuteltavaksi,
Mut avuksi ehti seppo.
MUTRU.
Niin oli kiitetty kotona
Kuin ylevä pohjantähti;
Nyt on myrsky miehelässä,
Itse Syöjätär sukua.
ILLI.
Ei elä anoppi vanha,
Joka neuvoja jakaisi.
Kovin seppo on sulava.
KITKA.
Sen tapamme Louhen lapsen,
Jollei kyntensä katoa.
MUTRU.
Kaadamme kuin kaskikoivun.
KOTRO.
Ruojan poltamme poroksi.
ILLI.
Maltti! — Ei sanoja julki!
Varokaa vakoilijata!
Kaikki hämmästyvät, tarkaten ympärilleen.
Ilvo laumansa jälillä
On piankin täällä. Itse
Torjua lupasi turman
Karjastansa; itse uhrit
Tuoda ja lukea loitsut
Niin väkevät, ettei pysty
Karjahan Kalervon poika.
TUIRO.
Sillä on pimeän Pohjan
Loitsut julmat ja kamalat.
KOTRO.
Kullervo enempi tiesi.
KITKA.
Hän enempi tiesi: missä
Sana kyllin ei sakea,
Siinä hän käsiksi käypi.
Meitä Ilvo ei peloita.
MUUT.
Ei peloita.
TUIRO.
Entä seppo.
Tulleeko salolle itse
Työn tähystäjäksi?
ILLI.
Itse,
Kera Anjan. Kaksi miestä
Teille työn avuksi tuopi.
Koko perhe on levoton
Ilvon ilkityön takia.
Toisiansa syyttelevät,
Pelkäävät tuhon tulevan.
TUIRO.
Minne Kullervo katosi?
MUUT MIEHET.
Hänet etsikäämme!
ILLI.
Ensin
Ruualle! — Kas tässä kontti! —
Että eukon tänne tullen
Valmis on jokainen työhön.
MUUT.
Kostotyöhön!
ILLI.
Nyt vihanne
Hillitköön sovinnon toivo!
Tääll' evästä.
Kaivaa kontista eväitä esille.
KOTRO (vakavasti, joll'aikaa muut kuuntelevat hartaina).
Terve, ruoka,
Elämän parahin palkka,
Köyhän onni ja elämä!
Tyhjän vatsan kurniessa
Et voi toivoa, iloita,
Mustaksi ajatus käypi.
Mieli marras ja matala
Ratkeaa rivosanoiksi,
Työase sota-aseeksi
Vaihettuvi. Terve, ruoka,
Suoja rauhan ja sovinnon!
ILLI (näyttäen eväitä).
Tässä naurispiirakoita,
Vanhoja, homehtuneita —
Luita tyhjiä lisäksi,
Mustan koiran kalvamia.
Tässä! — syöttekö veliset?
Miehet ottavat evästä Illin kädestä ja haistelevat, viskaten
konttiin takaisin. Tuiro maistaakin piirasta, mutta Kotro
kaappaa sen häneltä ja työntää konttiin.
KAIKKI MIEHET.
Kosto, kosto sortajille!
KOTRO.
Ovat liitossa isoiset
Köyhiä kuristamassa.
Vastaliitto laittakaamme,
Pato vahva, sulku suuri
Avuksi osattomille.
Missä paimen?
KAIKKI.
Etsikäämme!
KOTRO.
Pouru, nuorin joukostamme,
Eväskontti tuo keralla,
Että Kullervo näkisi
Työtä ilkeän emännän:
Niin iloinen kostonroihu
Voipi syttyä hänessä.
Maan puna, salojen rusko,
Ilman kannen kaunistaja.
Kaikki Kullervon jälille!
MUUT MIEHET.
Kaikki!
Lähtevät.
TUIRO.
Laahustan keralla,
Vaikk' epäilen.
Seuraa muita.
ILLI.
Yksin jäinkö! —
Kun nyt Kullervo sepolta
Pakenisi: — Anjan toivo
Tukehtuisi kyyneliinsä,
Minun toivoni eläisi. —
Ainianko mun pitäisi
Juosta Ilvon silmän alla?
Hänkö säätäisi minulle
Mieheksi matelijansa —
Tuonko Tuiron? — Ei ikinä!
Vapaus, valintavalta
Ovat leivosen rukous,
Ne minunkin toivojani. —
Tunnen vetryvän vereni,
Kuin keväinen hieho, vasta
Laskettuna laitumelle;
Vetrykin vereni, kiehu!
Maailma on laaja laidun.
Missä Kullervo? — Hänt' etsin.
Lähtee vasemmalle.
ILVO (kotvasen kuluttua tulee oikealta, lähestyy muurahaiskekoa
perällä, ripotellen siihen uhrijauhoja).
Kellojen kalinan kuulen.
Kiitos, metsä mieluiseni,
Viel' on karjani elossa,
Paimenen kiroista päässyt.
Suojele, suloinen metsä,
Vastakin vahingon alta
Minun kaunis karja kulta.
Sitä kaitse, kasvattele,
Ruoki rasvamaitoiseksi,
Että Ilmarin emäntä
Sulostuisi voisulasta,
Kalevalan kukkaseksi,
Sepon itsensä iloksi.
Kasvata, mehuinen metsä,
Sepon karja kaksin kerroin,
Karjan anti kolmin kerroin,
Niin kansa Kalevalassa
Siitä kiittäisi minua,
Tottelisi toivojani,
Käskyni hyvin kävisi,
Riista, rikkaus sakoisi,
Valtanikin vahvistuisi. —
Missä työväki palolta?
Luulin ääntä kuulleheni.
Ovat poissa! Loitompana
Päivällistä kai purevat.
On kovassa kalvamista.
Heille pohjan pontta näytän. —
Mutta paimen? Hänkin söisi,
Leikkaisi! — Oi, taatto auta!
Millä pyörtäisin tekoni! —
Paimenkontin kun tapaisin,
Sieltä kaivaisin salassa
Leivästä kivisydämmen,
Kiven viskaisin palolle —
Kiven rinnastani. —
Mut salassa, ettei orja
Katumustani näkisi.
Kenties kontin hän ripusti
Puun oksalle — löytäisinkö!
Menee vasemmalle.
KULLERVO (yksin oikealta, kotvasen jälkeen Ilvon).
Aurinko ylinnä käypi,
Minä astelen alinna —
Laske, kiekko, lännemmäksi
Että iltakin tulisi,
Lyhenisi orjan päivä.
Ei iloa auringosta
Sydämmelle sorretulle.
Työni, halpana pidetty,
Ei ylennä toivoani.
Ruoka ainoa iloni,
Ruunan ja minunkin palkka.
Oksalla viserrät, lintu:
Syö evästä, syö evästä!
Istunkin, evästä kaivan.
Istuu mättäälle.
Mätäs ei kohtele kovasti,
On hellä, hyvänsävyinen.
Vetää kakun kontista.
Tässä painava palanen,
Somakin, sileä päältä,
Kuin sepon emäntä itse,
Jollei silkkoa sisässä.
Tule, veitseni, tupesta,
Isäni pyhä perintö,
Ainoa sukuni muisto.
Tarkastellen puukon terää:
Miks yksin minulle jäitkin
Sinä rauta rakkahinta?
Jäitkö koston käskijäksi?
Untamonko pään varalle?
Voisit säiläksi venyä. —
Taas viserrät, pieni lintu:
Syö evästä! käsket. — Viillän!
Eikö pysty? — Viillän, viillän!
Kivikö karahti sieltä!?
Puukkoni terän musersi!
Katkerasti itkien:
Yks oli veitsi veikkoutta
Isäni kotoa mulla,
Senkin pirstoiksi piteli
Pahan vaimon paistinkakku. —
Untamo kotini poltti,
Koko heimoni hävitti,
Hän kapalossani multa
Äitini sydämmen raastoi,
Karkoitti kentiesi suohon.
Täällä taas heräsi toivo,
Kuin matonen kirren alta —
Sen tyly isäntä tappoi.
Lempeä tulista tunsin —
Nainen kylmä sen kukisti.
Työnteosta leivän toivoin —
Kivenpä emäntä antoi.
Niin elämä multa riisti
Onnensa, vapautensa,
Toivonsa, sulonsa, kaikki. —
Minä turmelen elämän!
Tuo kivi, johon kilahti
Isäni perintöpuukko,
Sydämmenikin kivetti!
Tyrry tyrske, kuivu kyynel! —
Oi vares, varasten lintu,
Korppi, haaskojen kuningas,
Millä maksan naisen naurun?
Vares vaakkuu ja korppi koikkuu.
Karjanko susiksi laulan,
Ärtyisiksi, kärtyisiksi,
Jotta puskevat, purevat
Emäntää epattomaista?
Karjankellojen kalinaa kuuluu.
ILVO (huutelee).
Hoi kotihin kellokaula,
Kirjot, Karjot, kumppaliksi!
Mairikki, Mansikki,
Haluna, Omena oiva.
Täällä korpi kolkko on
Suo sulamatonna,
Susi, karhu, paimenkin
Tääll' on armotonna.
Kotona makea juoma,
Lehmisauhu tupruavi,
Ei suo purra sääskenkään.
Hoi kotihin kellokaula,
Haluna, Omena oiva.
Näkee Kullervon ja seisahtuu jäykistyneenä.
KULLERVO.
Hänkö sieltä on tulossa?
Kuin osattu surman suuhun! —
Vartalo vapisten käypi,
Huulet loitsuja lukevat;
Silmät suurina pelosta
Hongikkohon hairehtivat.
Jo pysähtyi. Seiso seiväs!
Ammunko akan pahaista
Sydämmyksihin syvälle?
Rikonko rehevät rinnat,
Ruiskutan rusopisarat
Kaskimaalle kasteheksi?
Siitäpä sapesta voisi
Myrkkyputkia yletä.
Ilvo yrittää liikkua.
Jos liikut, livautan nuolen!
Jos et liiku, voit rukoilla,
Loitsut viimeiset lukea.
ILVO.
Kullervo Kalervon poika,
Mies jalo, väkevä, uljas!
Sopikaamme suin sulavin,
Nuolet vaiheta sanoiksi!
Sulle, urho, ei sopisi
Vaimon heikomman varalle
Jousta jännittää vihaista.
KULLERVO.
Mut sinulle, vaimo heikko,
Sopi sotkea kivonen
Paimenen eväspalaksi.
Sepon ylpeän emännän
Sopi särkeä parahin,
Ainoa isäni muisto.
Etkö ampunut kivellä
Sydäntäni sorrettua?
Siks on sun veresi vuoro
Mahalana maalle juosta.
ILVO.
Sääli, säästä armas paimen!
Sulle teen parahan paidan,
Kaatiot ja kautokengät,
Syötän voilla, vehnäsillä,
Rieskamaidolla lihotan,
Mesileivin miellyttelen —
KULLERVO.
En usko epattonaista,
Ampuu.
Tuosta nuoleni lähetän!
Ilvo parahtaen horjuu ja kaatuu.
Kuin salama sattui isku.
Kuole, korskea emäntä!
ILVO (kuolintuskissa, hätääntyneenä, lopulta katkerana).
Taivas armosi lähetä,
Mettä pilvistä pirota
Voitehiksi vammoilleni.
Sepon itsensä iloksi,
Orjan kiusaksi katalan!
Ammu taatto taivahasta
Suurimmalla jousellasi,
Nuolella tuliterällä
Tuo kurja Kalervon poika
Halki hartiolihojen!
Työnnä Tuonelan ahoille.
Manan karjan kaitsijaksi,
Niin hänelle siellä laitan
Leivän limsiökivestä
Puuttumatta purtavaksi.
KULLERVO.
Elä, taatto, tuota kuule,
Suuren sortajan kiroja! —
Kuule sorretun sydäntä,
Anna kuolla armottoman!
ILVO (kauhistuneena).
Kuolenko —!
KULLERVO.
Hyvinkin kuole!
Sija on maassa mennehillä
Mahtavimmankin venyä.
ILVO.
Missä Ilmari ja Anja?
Missä kaikki mun omani? —
Tuolle kostakaa, jumalat!
Kuolee.
KULLERVO (yksin).
Hän nukahti. Siin' on loppu.
Veikö mahtinsa keralla?
Jäikö kunnia jälelle?
Minkä käärme purtuansa,
Kuoltuansa — sen tämäkin
Muistoja minulle jätti. —
Mutta nyt vapaana seison,
Tien alussa, työn alussa,
Itse käskijä omani,
Itse käskyntäyttäjäni,
Kypsi uusihin tekoihin,
Kostotöihin.
Salot laajat on samota.
Nyt sotajalalla seison:
Maailma minua vasten,
Minä vasten maailmata.
Metsästä kuuluu:
"Täällä, täällä! Hän on täällä!"
Nuo ovat isännän koirat,
Nuuskivat mun jälkiäni.
Tuot' en joukkoa vapise!
KAIKKI.
Terve, Kullervo!
KULLERVO.
Ei terve
Teille koirille ikinä.
KOTRO.
Näytät syttä synkemmältä,
Mutta oivalla sanamme.
Me sinua silmin, korvin
Etsimme kuin kontiota.
Luulin, että toivotonna
Surman suuhun jo sukesit.
Onni ett' elätkin vielä.
KULLERVO (kolkosti).
Surman ei omaksi jouda
Mies, jok' on tekoja tiine.
TUIRO (huomaa syrjässä Ilvon ruumiin, taantuen).
Tuoss' emäntä! — Kuollut.
Kaikki levottomina.
KULLERVO.
Tässä
Sen on kostaja komea.
Mitä tahdotte minusta?
Yksin tein tekoni; yksin
Kirpeät hedelmät nautin.
Vapisetteko pelosta,
Kurjat orjat? Ilmarille
Tästä viekätte sanoma,
Nöyrästi matelevasti, —
Tuiro juokse ja valita!
Sieltä niität orjan palkan.
MUUT (Tuirolle).
Juoksisitko — hirttäisimme!
TUIRO.
Miksi syytätte minua?
Missä kaikki on keralla,
Siell' olen minäkin myötä.
KOTRO.
Miksi, Kullervo, kiviä
Sanoissasi viskot? Tuossa
Sun veritekosi näemme.
Illi meille syyn selitti,
Ilvon ilkityön kun kertoi.
Sun voittos', vapautesi
Meidänkin on. Kuinka sulle
Kuopan kaivaisimme? — lausu!
KULLERVO.
Kaikkiko selitti Illi?
MUUT.
Kaikki kertoi.
ILLI.
Kaikk' emännän
Juonet kerroin.
KOTRO.
Kuin sanottu,
Ilkityön selitti Illi.
Se vihamme pöyristytti,
Jotta meist' oli jokainen
Kostotyöhön valmis. Mutta —
Sulla jo teko on tuossa.
MUTRU ja KITKA.
Kotro totta on jutellut.
MUTRU.
Kullervo Kalervon poika,
Nyt nopea neuvo keksi!
Isännän kera välimme
Auttamatta on rikottu.
Selvä on ero seposta,
Kaukana isännän armo.
Kaikk' on vallat vastassamme.
Ainoa pelastus meille: —
Yhtykäämme!
KAIKKI.
Yhtykäämme!
KITKA.
Mutta päätä tarvitsemme,
Rohkeata, urhollista,
Jolle selvä on uramme,
Selvä yhteinen etumme;
Joll' on tahto, taito, tarmo
Läpi pulmien pujota.
Hänessä omat halumme
Meille vasta selviävät. —
Kullervo Kalervon poika,
Nouse joukon johtajaksi!
KAIKKI.
Joukon johtajaksi nouse!
KULLERVO.
Minäkö joukon johtajaksi!
Toivotteko? — Tahdotteko?
KAIKKI.
Johtajaksi! Johtajaksi!
KULLERVO.
Siis vapaaksi, miehet, ensin,
Pois kahle kalistakaamme,
Sortajat kukistakaamme!
Sitten taistelun, sotien,
Ponnistuksien perästä —
Jos on onni matkassamme —
Meitä vartoella voipi
Viljava kotoinen ranta. —
Aluksi omistakaamme
Kontion kotitilukset,
Metsän vahva valtakunta.
Sieltä syöksymme kylille,
Heikot, vahvat valloitamme,
Anastamme aarrekirstut,
Sen sikäli, tuon täkäli.
Miekalla tuliterällä,
Kuin sonni vihaisin sarvin.
Puskemme ja puhkaisemme
Vatsat halki valtiailta. —
Niin, jos seuraatte minua?
JOUKKO.
Kaikki seuraamme sinua!
KITKA.
Saalis ei pahaa tekisi:
Saisi syödä täydeltänsä.
MUTRU.
Saisi kullankin murusen,
Josta on rikas rovea.
KOTRO.
Hyvä, kun talon tapaisi,
Kalavettä, kaskimaata —
Niistä sietäisi tapella.
KULLERVO (ikäänkuin itsekseen).
Mutta mun kotini — missä? —
Mitä toivon ja tavoitan,
Heimoton, koditon koito?
Olen kuin kirottu kirves,
Jok' ei hyötyä hyväile,
Vaan vahingon, raiskan vuoksi
Puusta puuhun käy salolla,
Suuret, pienet surmaellen,
Kaataen kuningashongat,
Ei omaksi onneksensa
Eikä kansalle kodiksi. —
Koti! — Surmattu sukuni!
Veitseni! — Kirottu kakku!
ILLI (joukosta erille astuen).
Kullervo! Sinulle neuvon
Kotisi — sukusi löydät!
KULLERVO.
Jos ivalla haastat, Illi,
Niin isäni puukon tyngän
Työnnän suustasi sisälle.
ILLI.
Tee se, jos ivalla haastan,
Ilvoon osoittaen:
Tee kuin tuolle tuossa — ammu.
KULLERVO.
Kotini, sukuni löydän!
Vanhempaniko elossa?
Kun kerrot, rutosti kerro!
ILLI.
Muistat eilisen elämän:
Untamo keralla Väinön
Kävi Ilmarin kotona?
KULLERVO.
Tuon kirotun päivän muistan.
Siit' emännän valta alkoi.
ILLI.
Silloin kuuntelin kodassa,
Kuinka raskasluontoisesti
Unto Väinölle valitti,
Että päivin on levoton,
Öin uneton —
KULLERVO.
Miksi? Miksi?
ILLI.
Kun ajalla veljesvainon
Hän sodassa sortuneissa
Ei Kalervon päätä nähnyt.
KULLERVO.
Ei nähnyt Kalervon päätä! —
Viel' enempi!
ILLI.
Muut' en kuullut.
KULLERVO.
Mutta missä on Kalervo,
Missä mun sukuni suuri?
Mulle neuvoa lupasit!
ILLI.
Kerran iltamyöhäsellä
Uunilla sokea ukko,
Jok' oli paimen ennen ollut,
Sun sukusi vainot kertoi:
Kuinka Untamo kukisti
Isosi Kalervon joukot,
Sinut orjaksi anasti. —
Jo silloin sinua säälin. —
Mutta tarkoin hän takasi,
Että on Kalervon perhe
Elossa Lapin rajoilla,
Köyhänä kalastajana.
Tienkin hän opasti mulle
Korven, vaaran, virran viertä,
Kuvasi kalaisen rannan,
Jossa on koti Kalervon.
Sen sinulle neuvon — lähde!
KULLERVO.
Sukuni, Kalervon perhe
Viel' elossa sortumatta! —
Majan aavistan matalan,
Järven rannalla salossa,
Kaskikaistalen sivussa;
Näen nuotat kuivamassa,
Ruuhen rannalle vedetyn.
Aavistus opastajana,
Sydämmeni harras kiihko
Mun tuolle majalle viepi. —
Kuulitko mitä enempi?
ILLI.
Jopa unhotin jotakin! —
Kuulin, kuink' iloitsi Unto,
Kun emäntä sun alenti
Paimeneksi. Ei avuksi
Taatollensa sielt' ylene
Poika; sammuva on toivo,
Into, uskallus, yritys,
Kosto, kuin vetehen soihtu,
Voimatonna vaan sihisten
Hiutuessaan.
Niin iloiten uskoi Unto.
KULLERVO.
Unto aikaisin iloitsi.
Sammuiko merehen päivä,
Kun se aallon alle vaipui,
Vaikka siitä yö iloitsi?
Yö surutta nukkui — päivä
Heräsi, yleni, loisti,
Yön vallan kukisti tyyten.
Innoissaan:
Paista nyt Jumalan päivä
Näiden poikien poluille!
Jo nyt tiedän työalani,
Tarkoitukseni tajuan.
Mut aseita tarvitsemme. —
Täss' isäni puukon tynkä.
JOUKKO.
Aseita, pojat, aseita!
KOTRO.
Tässä meillä on aseita:
Kirves, kuokka, tuima tuura.
Näyttäen tuuraansa:
Tällä ratkon rautasalvat,
Lukot luhjon, puhkon päitä!
Sullepa osoitan, Illi,
Että miestä on minussa,
Koti vallata vakava,
Miekan taikka tuuran annat!
ILLI.
Se näytä! tekoa toivon.
Mut ase parempi hanki.
Pian joutukaatte! Kohta
Tääll' on Ilmari ja Anja.
KULLERVO.
Vuoressa lukollisessa
Yllin kyllin on aseita.
Siis, pajalle miehet kaikki,
Rannan kautta kaaritellen,
Ettei seppo saa vihiä,
Ennenkuin teko on tehty,
Kuin Puhurin ryöstökulku
Hallayönä halmehessa. —
Seuran pettäjät tapamme!
Lähtee oikealle puhaltaen torveansa; muut jälissä.
KOTRO (lähtiessään).
Jänikset tapamme kaikki.
TUIRO. (erikseen, muista jättäytynyt).
Kunpa voisi näin alussa
Arvata edeltä kättä,
Minne onni kallistuvi,
Niin minäkin kallistuisin.
Seuraa toisia.
ILLI (viimeisenä, yksin).
Arpani on lyöty: mieron
Laaja selkä on kotoni,
Sepon luona ei sijani
Tästä päivin. — Jo tulevat:
Poistuu. — ILMARI ja ANJA parin TYÖMIEHEN keralla tulevat.
ILMARI.
Täältä paimentorven kuulin,
Eikä ihmist' ainoata.
Karja vastahamme kulki,
Mihinkä emäntä eksyi?
Paimenen eväs on tuossa —
Missä paimen? — Missä miehet? —
Työväkeni? — Entä Illi?
Siimeksessäkö venyvät? —
Ohi on päivällislepokin.
Viihtyivät minulla ennen
Väkijoukot vääntämässä,
Vaikka tarvitsin satoja!
Miehilleen:
Tuolla työnne — nyt käsiksi!
Miehet käyvät toimeen palolla.
Mikä on kumma työväessä —?
ANJA.
Viisi, kuusi hallavuotta
Ei kovemmin koskettaisi
Kalevalan vainioita,
Kuin tuon korkean emännän
Tulo Ilmarin talohon:
Kodistasi, kaunis veljyt,
Siit' asti sopu hävisi,
Siit' asti lumikeränä,
Kylmänä, mojottavana,
Kasvoista kovan emännän
Työväelle päivä paistoi.
ILMARI.
Sisko, liikoja latelet.
Tunnen, kallis on sinulle
Veljesi etu ja onni,
Kunnia ja kuulu maine.
Siksi muut mun rinnallani
Näet varsin vaillinaisna,
Heissä suurennat jokaisen
Varjon — varjelet minua.
Maailmassa et minulle
Näe naista vertahista.
Mutta mun vikani sulle
Näyttävät näkymätönnä,
Kuin on varjot auringossa.
ANJA.
Näen kylläkin vikasi:
Olet liian armollinen.
Mutta ilkimys on Ilvo.
ILMARI.
Tuotako sanelet, sisko!
Sinut lempeäksi luulin,
Kuin sopi suvantolaisen —
Nyt vihasta kiehut! —
ANJA.
Moiti!
Oikeutta, lempeyttä
Puolustan vihoihin asti.
Itkee.
ILMARI.
Mulle Ilvo on alati
Ollut lempeä, suloinen,
Kuin valossa kukkaniitty.
Aina toimeva, älykäs.
Jos on ankara väelle,
Se hänest' on oikeutta.
Talon hyöty on hänestä
Ylhäisintä.
ANJA.
Väärä hyöty,
Jost' on joukolle vahinko. —
Hänkö lempeä sinulle! —
Ylpeyttänsä sinussa
Rakastaa kopea Ilvo.
Etuansa, voittoansa
Hän hakenut on sinussa.
Hevostakin hyödyksensä
Taputti ajajan kämmen;
Maidon-ahnas lypsäjäkin
Hyvitteli raavastansa —
Sen verran sinua Ilvo.
ILMARI.
Lyhyt on näkösi, sisko.
Et ole arvannut etua,
Rauhan liitto kun rakentui
Pohjan ja Kalevan kesken.
Rakkaudessa molemmat
Voittavat ja antautuvat.
ANJA.
Mutta miksi hän kivellä
Kosti orjan erhetyksen?
ILMARI (huomaa Ilvon ruumiin).
Taatto auta! — Vaimoniko?!
Tuossa! — Murhattu! — Verissä!
Vaipuu ruumiin luo; Anja kauhistuen loittonee.
Täm' on Kullervon tekoa,
Kostoa kovaosaisen!
Anja, vaaditko enempi?
Itkee.
ANJA (loitompana).
Kullervon kamala kosto!
Voi sua, Kalervon poika,
Mikset murhannut minua!
Tai miksei sylisi vahva
Mua ryöstänyt iäksi?
Tuoni, nyt ota minutkin,
Paina virtasi mutahan
Toivoton, iloton impi. —
Tuossa kiiltävää terästä! —
Kullervonko puukon kärki!
Pistää sen vyötaskuunsa. Lähestyy arasti seppoa.
Veljeni, sinua säälin.
Soisin, sättisit minua.
Moittisit monipahaksi,
Kauas luotasi ajaisit —
Niin rumasti sulle haastoin.
ILMARI (ruumiin luona).
Näinkö sorruit mun suloni,
Pohjan tähti, täysi helmi,
Kalevalan kaunis toivo,
Suurten sulhojen ihanne —
Näinkö nyt manalle muutit!
Nousten seisaalleen.
Pois nyt kuokka! Tänne miehet! —
Kallis kantakaa kotihin!
1:NEN MIES (ruumiin luona). Tässä on rutosti käynyt.
2:NEN MIES (kuin edellinen). Käynyt on rutosti — käännös Tehty Ilmarin talossa.
Nostavat Ilvon kantotangoille.
ILMARI.
Suomen on sopu rikottu,
Rauha särkynyt satoisa.
Raatajat rikokselliset,
Kurjat rankaisen kovasti.
Jos ei järjestys palaja,
Niin Kalevan kaikki urhot
Nostatan sotajalalle.
Nouse viisaus vakava
Suomen joukon johtajaksi,
Niin on oikeus perivä
Maan ja rauha. — Lähtekäämme!
ANJA (vähän jälessä, tarkastaen veitsen kärkeä).
Voipihan rikotun puukon
Seppo ehjäksi takoa —
Eikö rakkaus rikottu
Taas elämän työpajassa
Soveltuisi sointuisaksi?
Seuraa toisia.