JÄTTILÄISEN SYDÄN.
Valtakunnassa oli prinsessa. Hän oli tavattoman kaunis, niinkuin prinsessat usein ovat. Sen lisäksi oli hänellä tavattoman hellä sydän valtakunnan hyviä ihmisiä kohtaan. Sitä vastaan pahoille hän osasi olla oikea kovakuoriainen, mutta kaunis kultakuoriainen.
Kova suru vaivasi prinsessaa: valtakunnan sydänmaalla asusti hirmuinen jättiläinen, joka anasteli aarteita ja oli syönyt suuhunsa monen urhollisen ritarin, vieläpä monen kaunottarenkin, joka oli tohtinut jättiläisen lumottua linnaa lähestyä. Ei löytynyt sitä urosta, jota mokoma vuoren tiranni ei olisi voittanut, että peljättiin jo valtakunnan häviöön joutuvan. Eihän sitten ollut kumma, että prinsessa suri, hänen kun tuli sääli monen uljaan kansalaisen kuolemaa.
Mutta monen jättiläisen, jota ei mikään ritari tai prinssi olisi kukistanut, ovat prinsessat voittaneet, vaikka ovatkin tavallisesti vaan nuoria neitosia — mutta siinäpä se juuri onkin!
Kerran prinsessa eksyi. Ja kummallista, että eksymisenkin kautta voipi joskus tapahtua suuria, hyödyllisiä asioita — kun ei vaan tahallaan eksytä.
Murheissaan käveli prinsessa kauas pitkin maantietä, josta hairahtui poikkeamaan metsätielle. Käveli, käveli sitten metsätietä, kunnes hairahtui pienelle polulle. Ja niin johti yksi hairaus toiseen siihen asti, että hän muisti ajatella kotiinpalausta, mutta silloin huomasikin eksyneensä. Hän ei kuitenkaan itkenyt eikä huutanut, hämmästyi tosin ensin, mutta kokosi sitten voimansa ja oli maltillinen, sillä tiesipä hän olevan eksyneilläkin Jumalan, johon sopi luottaa ja joka lopulta johtaa vilpittömät vaeltajat oikeaan.
Ilta läheni. Aurinko laski. Hän oli joutunut jylhän kallioluolan suulle. Hän ajatteli: tuolla vietän turvallisesti yöni. Mutta luolassa hän uudelleen hämmästyi, nähdessään siellä vanhan kiviharmaan akan, jonka murhepoimuisia kasvoja varjosteli surunharmaat hajahapset.
— Pakene, ihana ihmisen tytär! huusi hän kähisten, — pakene surman suun ovelta, jos tahdot pelastua!
— Kuka sitten olet? Vastaa! virkkoi prinsessa.
— Olen elämän viimeinen varoitus kuoleman portailla; olen jättiläisen emo, kähisi akka.
Nyt huomasi prinsessa mihin oli joutunut. Hän vavahteli. Mutta hän kokosi voimansa.
— Armahda eksynyttä! Olen kuninkaan tytär, olen väsynyt ja tarvitsen ravintoa ja lepoa.
— Armo on kotona ainoastaan silloin kuin hirmu on poissa. Kiitä onneasi, kuninkaantytär, että on poikani saaliin etsossa. Mutta hän palajaa pian. Hänen nimensä on Himo. Hän ei voi armahtaa. Hänellä ei ole sydäntä. Hän nielee kaikki. Tule ja katso hänen linnaansa. Se on nyt usvainen ja kolkko, täynnä katkeraa huurua. Mutta odotatko, että hän palajaa — silloin et kestä lumousta. Poikani on silmänkääntäjä. Usva muuttuu hurmaavaksi liekkumaksi, kolkkous pyörryttäväksi kuumeeksi, katkeruus kiihkeäksi mieliteoksi ja Himon syleilystä sulaa elämäsi voima. Oletko soutanut vuolaan kosken niskalla taikka lähestynyt nielevätä kurimusta? Muistele Imatraa!
Jättiläisen emo vei prinsessan suureen kalliolinnaan, josta aukeni kauhistava näkö. Hän osoitti:
— Näetkö, tuolla katossa riippuu ritarien luurankoja. Hämähäkin seittinä killuu siellä moni kevyt prinsessakin. Seiniä koristaa ruostuneet rautapaidat, kypärit ja kilvet. Ne ovat poikani voiman ja vallan merkit.
Kylmiä väreitä tunsi rohkea prinsessa virtailevan läpi olentonsa.
— Mutta mitä ovat nuo, kultainen lipas ja kultamalja, tuolla pimeällä alttarilla? kysyi prinsessa.
— Siellä! huudahti jättiläisen emo, siellä lippaassa on ainoa pelastuksesi — siellä on jättiläisen sydän. Ja täynnä hekkumaa on tuo malja, josta poikani vieraitaan juottaa.
— Eikö sitten kannakaan jättiläinen sydäntä rinnassaan? kysyi prinsessa.
— Ei, se heikontaisi häntä. Mutta kenen eläväisen hallussa tuo sydän on, sen vallassa on koko jättiläinen.
Salamana iski nyt prinsessan mieleen rohkea ajatus.
— Onneton äiti! virkkoi hän. — Miksi et sitten hillitse poikaasi, kun voit anastaa hänen sydämensä? Miksi olet sallinut hänen hukuttaa noin monta ihmistä valtakunnan onnettomuudeksi?
— Vaikene, kokematon kuninkaantytär! Ajattele että olen äiti, jonka nimi on Helleys ja ainoastaan Helleys. Voin kärsiä, anteeksi antaa ja armahtaa; mutta voisinko pojaltani jotakin kieltää? — sitten en olisikaan Himon äiti.
— Kauheata! Helleys Himon äiti! huoahti prinsessa. — Miksi et kuitenkin taivuta poikasi jättiläisvoimia kukistamaan valtakunnan vihollisia, tekemään maata kukoistavaksi ja kansaa onnelliseksi? Sehän olisi suurenlaista ja jaloa!
— Jospa olisin oikea Hellä, jospa olisin Jalotar! Mutta olen pelkästään Helleys, joka voipi kasvattaa ainoastaan Himon.
— Haa! Tahdon olla Jalotar! huudahti prinsessa ja leimauksena lennähti hän alttarin luo, josta maahan kumosi hekkuman maljan ja kultalippaasta anasti jättiläisen sydämen. — Minun on valta! huusi hän kuin totuuden jumalatar ja luurangot ja vuorilinnan seinät vastasivat: "valta".
Mutta kuoliaana romahti maahan jättiläisen emo.
Tömistäen saapui silloin linnaansa jättiläinen, jota saaliina seurasi ritarien ja kaunotarten joukko. Hämmästyksestä vaaleni Himo nähdessään musertuneen emonsa. Heikontuneena vapisi hän nähdessään valtavan prinsessan.
— Kuka olet, ihana voima, olemukseni haltiahengetär? kysyi masentunut
Himo.
— Olen prinsessa Jalotar, olen taivaallisen kuninkaan tytär, jonka isäni lähetti sinua kukistamaan ja orjiasi pelastamaan. — Ihmiset, seuratkaa askeleitani, niin olette vapaat! Isäni laivoja lähtee kaikista maailman satamista. Astukaamme niihin! Rakkauden tuulelmissa, totuuden leijun alla purjehdimme maailman Atlantia, kunnes saavutamme iankaikkisuuden iki viheriän saaren, jonka rantoja vääryyden ja vilpin lasti ei tapaa. — Seuratkaa! huusi kirkastettu neitsyt. Ja voiton riemulla seurasivat vapautetut kuninkaantytärtä, joka nyt ei korvessakaan eksynyt, vaan johti joukkoaan ihmeteltävällä selvyydellä. Jättiläinenkin seurasi heitä, vaikka ainoastaan voimatonna varjona. Mitä enemmin prinsessa kouristi jättiläisen sydäntä, sitä voimattomampi oli jättiläinen. Toisinaan hän oikein heikkoudesta vapisi. Mutta sitä voimakkaammiksi tunsivat itsensä prinsessa ja hänen seuraajansa. Voiman tunto ja voiton vakuutus täytti heidät toivolla ja riemulla.
He tulivat rannalle, jossa jo kuninkaan lähettämät laivat odottelivat prinsessaa. Eläköönhuudoilla otettiin heitä vastaan. Mutta laivojen rannasta lähtiessä syöksi kuninkaantytär jättiläisen sydämen meren syvyyteen. Silloin musertui jättiläinenkin rannalle.
Niin sillä kertaa valtakunta pelastettiin.
Siitä lähtien valtakunnan neitseet innostuivat prinsessan jalosta esimerkistä ja kaikki urhot tahtoivat elää ja kuolla ainoastaan hänen tähtensä. Mutta kuningas omisti kaikki prinsessan seuraajat pojikseen ja tyttärikseen.