METSÄPOLULTA.
Päivällisen edellä läksin kesäasunnostani kävelylle. Otin kumppalikseni lyijykynän, taskukirjan ja sauvan.
Emäntä varoitti palaamaan päivälliselle klo 2.
Peltotiellä tuli mies vastaani. Vanha luulo sanoo sen hyväksi merkiksi.
Turhaa juttua!
Poikkesin syrjäiselle metsätielle, voidakseni astua ja ajatella rauhassa. Astelin. Ajattelin. Tuntui kuin olisi mieleeni noussut jotakin kaunista. Minä kirjoitin. Astelin edelleen ja taas kirjoitin. Työni näytti sujuvan. Hyvä enne. Silloin — senkin vietävä! — tulla nyyritteli vastaani ruinaileva porsas. Ei väisty tieltä. Lähestyy kuin ystävä. Minunko tässä pitää väistymän? Sauvani toki avasi tien. Mutta porsas kääntyi uudelleen ja seurasi minua kuin epäluulon alaista. Sitä en voinut sietää. Uudelleen piti minun turvautuman sauvaani ja — siitä lähti apu. Porsas poikkesi metsävahdin mökin luo, kenties juuri kotiinsa.
Mutta ajatukseni olivat langenneet korkeudestaan.
Yksinäinen mökki. Sen vastapäätä puoleksi maanalainen sauna. Ovet lukossa. Ei näkynyt elävää sielua, ainoastaan porsas. Kuka muu joutaisikaan kauniina kesäpäivänä mökkiä vahtimaan. Kuitenkin halusivat nyt langenneet ajatukseni laveampaa näköalaa, ihmisiä, elämää, aaltoisaa merta tai jotakin semmoista. Astelin kiihkeästi edelleni. Huh! Hirveän suuri konna lotkahti lepiköstä tienvarrelle; ei ihmiskonna, vaan oikea sammakon veli. Katseli siinä niin vaarallisesti suurilla silmillään. Ja vähän väliä lymyy väijyksissä toinen suurisilmäinen otus — ruskea kissa. Onnettomat pikkulinnut! Tuossa teitä häijy väijyy. Monet uhkaa vaarat pienten ensi askelia.
Ajattelin parhaaksi jättää mokoman seuran. Ilma oli helteinen. Linnut eivät laulaneet. Näin silloin oksalla peipon. Laula toki hiukankin! rukoilin. Mutta närhi, kaunis pahantapainen, säikytti ainoankin hyvänonnen linnun. Kylää, ihmisiä, merta! Ja kiihkeästi riensin edelleni. Mutta ihmisistä muistui mieleeni emäntä, klo 2 ja päivällinen. Aika oli palata. Emännät vaativat kuuliaisuutta ruoka-asioissa. Sitä paitse löydänhän kotona ainakin ihmisiä.
Tein palausta. Ohasin taas mökkiä. Mutta sieltä — senkin vietävä! — ruinaten juoksi porsas jälkeeni. Minua, suoraan sanoen, alkoi suututtaa ja hävettää hänen sikamainen seuransa. Hän näytti tahtovan käyttää väärin minun hyväntahtoisuuttani. Ja puhtaan ihmisyyden nimessä piti minun osoittaman epäkohteliaisuutta. Kivi — toinen. — Ja sitten porsas tiesi, ett'en hänen seuraansa enempää suvainnut. Nyt jäin minä rauhaan, tulin peltolähteelle ja siemasin useampia lipillisiä raikasta vettä. Näin aaltoisan viljavainion, toisaalla kotijärven ja kodin. Emäntä — hyväntahtoinen ja lempeä, hikiherneet otsalla — vaati päivälliselle.
Tuntuu toisinaan niin hyvältä, kun pääsee ihmisiin.