APULAINEN.
I. PAPPILA VANHALLAAN.
Te ihmettelette, että tässä pitejässä on niin hyvä lukuhalu, niin paljo sanomalehtiä ja lainakirjasto, niin paljo kouluja ja hyvä maanviljelys; mutta kaiken siemen kylvettiin oikeastaan pappilassa. Minä en koskaan unhota sitä ihanaa kevätaikaa enkä sitä nuorta henkeä, jonka aika pitejällemme lahjoitti. Henki seurasi miestä ja miehen hengestä syttyi koko pitejä.
Vanhan kirkkoherran minä muistelen nähneeni vaan talviasussaan. Kylän raittia ajeli hän usein kirkkaina talvi-iltoina edestakaisin. Jokainen tunsi hänen kulkustensa kolean äänen, vaikk'ei olisikaan nähnyt supiturkkia ja kuutinnahkaista lakkia, jonka lipun alta lasisilmät kuutamossa kimmeltelivät. Yhtä pystynä kuin reenperällä herra, istui ajolaudallaan kutsari. Ääneti istuivat molemmat. Turhaan vaivasi moni päätään, arvatakseen, mitä he ajattelivat.
Kenties johtivat talvi-illan tähdet ajajien mieleen jotakin kaukaista, iankaikkista. Taikka ajatteli vanha kirkkoherra noita tähtiä, jotka hänen henkensä silmiin kimmeltelivät uuden ajan taivaalta, noita heräävän kansanhengen ilmiöitä. Olihan hänen ainoa poikansa nuori ylioppilas, joka kotiin palatessaan aina toi pääkaupungista milloin minkin uuden kirjatuotteen. Olivathan jo Kalevalan ja Kalentelettaren kauneudet ilmestyneet maailman ihmetellä. Ja vast'ikään oli historiankin alalla julaistu suomeksi ensimäinen suurenlaisempi teos, Nuijasota.
Vaikk'ei kirkkoherra ollut mikään uutishankkeiden ystävä, tuntui hänestä tuollaisten kansanhenkisten teosten ilmestyminen niin perin kotoiselta, että hän niitä piteli niinkuin vanhoja sukulaisiaan, jotka kauan unhotettuina kuitenkin viimein ovat palanneet omaistensa iloksi kotiin. Eikä ollut kokonaan jäänyt syrjäinen pappilakaan vapaaksi ajan hengen liikkeistä. Olihan A. I. Arwidssonin salaman iskuja seurannut J. V. Snellmanin ukkosen jyrinä, joka syvimpäänkin uneen kylvi levottomuutta. Sellaista tuskin jäi kirkkoherrakaan tuntematta, vaikka hänen henkensä oli liian vanha kylliksi elpymään. Vast'ikään oli hän Nuijasotaa lukiessaan ihastunut sanaan "pilkoittaa", joka hänestä tuntui ihmeen osaavasti vastaavan tarkoitustaan. "Tosiaankin", arveli hän, "uusi päivä pilkoittaa Suomen kansalle!"
Ehkäpä mieltyikin kirkkoherra näihin kirjateoksiin rakkaudesta entisyyteen. Niin suuri entisyyden ystävä hän oli, ett'ei edes suvainnut seurakuntansa rakentavan uutta pappilaa, vaikka vanha uhkasi asukkaita kuin lyyhistynyt rita: hän vaan pelkäsi, ett'ei uusi rakennus tuntuisi niin asutulta ja kotoiselta kuin vanha. Luultavasti samoista syistä piti hän niin vanhuuden kiiltävää papintakkiakin, että sen läikkeessä sanotaan naisväen joskus salavihkaa itseään peilaelleen. Ei siis ollut kumma, ett'ei hän hyväillyt noita uudenaikaisia sanomalehtiä, jotka muka neuvoivat kansan turhia viisastelemaan. Piispan käskystä toimitettiin sentään seurakuntaan kiertokouluja, joita kirkkoherrakin piti tarpeellisina, "kun niissä opetettiin sisälukua ja katekismusta". Kummeksia ei myöskään tarvitse, että kirkkoherra oli luonnonvoimien tapaisesti itsepintainen. Semmoiseksi muodostuu helposti ihminen ja virkamies, joka elinikänsä asustaa "kukkona linnassa": viisaana tuhmien keskellä. Mitä vähätietoisempi kansa, sitä kaikkivaltiaampi virkamies, poikkeuksia lukematta. Eikä sellainen vika — jos sitä viaksi suvaitaan sanoa — aina väisty oikeaoppisen kirkon paimentakaan. Niinpä esitteli kirkkoherra aina asiat kirkonkokouksiin edeltäpäätettyinä ja vaati niihin seurakunnalta ainoastaan ehdotonta suostumusta, jonka hän melkein aina voittikin. Onneksi olivatkin nämä päätökset useammiten viisaita ja hyvin harkittuja. Pappilan lähimmät alamaiset tuskin milloinkaan tohtivat isäntäänsä vastustaa. Kerran osuivat pappilan karjapiika ja nuori torppari sanasotasille ja tuon metelin sattui kirkkoherra kuulemaan. Silloin päätti hän tehdä sotivaiset onnellisiksi. Hän arveli, että heidän olisi kauniimpi rakastaa toisiaan kuin vihata. Hän kutsui nuoret luokseen ja esitteli heille asian. He ensin hämmästyivät, sitten vähän vastustelivat, mutta lopulta suostuivat. Näyttihän muu mahdottomalta. Ensin heidät kuulutettiin ja sitten piti kirkkoherra omilla varoillaan heille häät. Eikä kukaan voi heitä sanoa onnettomiksi, vaikka he aina vieläkin joskus ovat sanasotasilla, mutta lopuksi seuraa aina sulo sovinto.
Kuitenkin oli koko pappilan perhe oikeata kansanväkeä. Kirkkoherran rouva oli pitejän emäntien parhain ystävä ja neuvonantaja, varsinkin sairauksissa, vieläpä taloudenkin askareissa. Mutta kyllä osasivat emännätkin pitää kyökin kautta mielessään rouvan. Sinne singahti milloin pyöreä voipytty, milloin neliskolkkainen kehäjuusto tahi kolmikas lampaanjalka, — ei pakosta, vaan rakkaudesta. Eikä pitejäläisen tarvinnut pappilasta asialta palata tyhjin suin. Sieltä tarjottiin milloin isännille ryyppy, milloin emännille kahvikuppi ja lapsille voileipä. Sentähden sieltä jokainen mesimielin palasi kuin lämpimän lieden luota. Ja kuitenkin sanotaan kirkkoherralle nousseen tavallista runsaammin varoja.
Hänen tyttärensä, kaksi vaaleanveristä, pitkänsolakkaa neittä, olivat pappilan kukoistus ja pitejän ilo. Usein vierailivat he pitejällä ja paljo hyvää kuulivat ja oppivat heiltä talollisten tyttäret, joita he kohtelivat kuin sisariaan. Vanhin, noin kahdenkolmatta vuotias neiti Heleena, näytti useammiten miettivältä ja alakuloiselta. Joskus sanottiin hänen, vasten isänsä tahtoa, seurustelleen pietistien kokouksissa ja palanneen sieltä entistäkin synkempänä. Usein kävi hän lohduttelemassa sairaita ja oli aina sieltä palatessaan tyytyväisempi. Nuorin sisar, yhdeksäntoistavuotias Eliina, oli isosilmäinen ja korkorintainen neiti, enimmiten tyynesti iloinen kuin päivänpaiste. Hänen alati askaroivaa henkeänsä seurasi harvoin ikävyys. Molemmat sisaret olivat laululahjaisia, vaikka heitä kuultiin ainoastaan iltahetkin kotoisalla, kun kirkkoherra väsyneenä oli palannut ilta-ajoltaan. Kalottipäin istui silloin laiha herra nojatuolissaan vastapäätä paiskeata ja hyvänvointista emäntäänsä. Ainoastaan koulun lupa-aikoina tavattiin tässä seurassa nuori kiharatukkainen ylioppilas. Laulujen lomat täytettiin silloin kaikenlaisilla keskusteluilla suuren maailman asioista. Niin elettiin tavallisesti vanhassa pappilassa. Ei pidetty siellä kemuja, joihin ei pitejän etevimpien talollistenkin perheitä ollut kutsuttu. Viimemainitut vaan harvoin kutsua tottelivat, milloin tottelivatkin, palasivat he nuristen ja valittaen olleensa "härkinä vieraassa karjassa", sillä vierashan oli silloin virkaväen kieli. Mutta yhä enemmin ja enemmin väsyi vanhojen päivien mies. Yhä harvemmin kuuli kirkonkylä enää kevättalven iltoina tuttujen kulkusten koleaa ääntä. Lopulta vaikenivat ne kokonaan. Kirkkoherra oli vaipunut vuoteen omaksi.
Kauan olikin jo huhu tietänyt, että konsistorista lähetetään kirkkoherralle apulainen. Ensin odotti sitä uteliaisuus, sen avuksi tuli sitten tosi tarve. Oikein kiihkeäksi haluksi paisui odotus lopulta. Mielissä kuvaeltiin sitä ilon sunnuntaita, jolloin nuori pappi — sillä nuoreksi tulokas ajateltiin — julistaisi elämän sanaa temppelin pyhältä tilalta. Nuorelta odotetaan aina jotakin uutta. Onhan siihen oikeus niinkauan kuin kaivataan edistymistä. Sentähden sanoo Almqvist aivan mielevästi, että "vanhat katsovat nuoriin kuin pappeihinsa". Odoteltiin uutta ja tuon uuden kuvaili kukin oman luonteensa ja sisällyksensä vaatimusten mukaan.
Tuota uutta odoteltiin vanhassa pappilassakin. Kaipion syitä kyti sielläkin vanhoissa sekä nuorissa.
II. UUSI PÄIVÄ.
Omituisilta, paljoa pyhemmiltä kuin kaupungissa, tuntuvat pyhäpäivät maalla. Ihmisten ulkoasukin eroaa silloin niin paljo arkipäiväisestä. Omituisella tavallaan vaikuttavat jo pyhän aattoiltana kyläkunnan tupruavat kylpysaunat, joista nuorta ja vanhaa, eri sukupuolia sekaisin, puhtaina pujahtelee ulos ikäänkuin uudestaan valmistuneina uuden elämän päivälle. Siivous ja puhtaus asettuu sitten illan tyynessä perheitten keskeen ja valkopalttinoissaan istahtaa iltaruoalleen vähäsanainen väki. Tyyneys liikkeissä ja levontunne kasvoilla kuvastuu kaikkialla. Kun sitten aallehtii iltakellon juhlava ääni yli kylän vainioiden, kaikuna palaten metsän rinteeltä, on kuin lähettäisi Luoja kysymyksiä kellon kielin ja luotujen rinnasta vastaukset lennättäisi kaiku. Tuntuipa minusta lapsena kuin olis pyhäpäivien ilmassa värehtinyt jotakin pyhempää kuin arkeina.
Sellainen pyhyyksiin ylentävä päivä oli sekin keväinen sunnuntai, jona kansa oli tulvinaan kokoontunut kirkkoon uutta apulaista kuulemaan. "Hän on tullut", kuiskittiin jo kirkonmäellä. "Kuuluu olevan nuori, naimaton mies", tiesi joku. "On siinä jonkun tyttären osa", vakuutti muuan emäntäihminen. "Tuskin hän rupeaa useamman kuin yhden omaksi", ivasi eräs laiha suutari. "Eikä tarvinnekaan lähteä merta etemmäksi kalaan", huomautti samaan seuraan osunut pappilan torppari, sama mies jonka kirkkoherra kerran oli opettanut rakastumaan viholliseensa.
Mutta silloin kutsuivat kellot temppeliin. Sinne sijoittui ulkona seisoksinut kansa, minkä mahtui.
Kirkonmenon alku oli pian loppunut ja saarnavirttä veisattiin. Sen loputtua vallitsi syvä hiljaisuus kirkossa. Pian yleni saarnatuoliin nuori, keskipituinen, vaalakka mies. Niin nöyrästi juhlallinen, niin luontevasti nöyrä, niin teeskentelemättä vakainen, niin vakavasti lempeä, nuorukainen, jonka sydän on rakkaudesta läikehtivä malja ja joka hengessään tahtoisi voimakkaalla syleilyllä nostaa jok'ainoan sanankuulijansa täydellisten onnellisuuteen, mutta joka kuitenkin kaikessa innossaan tuntee oman vajavuutensa, tuntee, että kaiken hyvän voiman lähde on ainoastaan yksi. Mutta hän rakastaa ja rakkaus on täydellisyyden side. Hän uskoo Jumalaan ihmiskunnassa ja luottaa ihmiskuntaan Jumalassa, sentähden hän siirtää vuoria, hän valloittaa maailman. Hän lausui sanan ja outoja väreitä vierehti läpi kuulijain, kuten aina, milloin ihmisten tunteet ovat herkästi vireillä. Ja hänen saarnansa sisällys? Ei hän ruoskinut helvetillä eikä kaupinnut joka lauseessaan taivasta. Totuus ja rakkaus tekivät hänen saarnansa ydinsäikeen. Päivä on tullut, alkoi saarnan ensimäinen osa. Eläkäät rakkaudessa! alkoi sen toinen osa. Vaeltakaat rehellisesti! olivat päätössanat. Näistä seitsemästä sanasta kasvoi saarna, jolla apulainen ensikerran avasi sydämensä seurakunnan edessä.
Kaikkien mielet näyttivät pysyneen vireillä. Lieneekö itketty — ei ainakaan kuultu tyrskettä. Ainakin lähti seurakunta kirkosta entistä vakaisempana, useiden kasvoista loisti jotakin jaloa, joko tyytymystä taikka toivoa. Minäkin muistan kuinka tunsin sisälläni lujempaa tahtoa sekä voimaa parempaan. "Siinä miehessä on, Jumalan kiitos, kuulemista", lausuivat vanhukset. "Ja hänen kasvonsa loistivat kuin taivaallinen aurinko!" liioittelivat jotkut naiset. Pitejän raatarimestarikin, joka oli vakava pietisti, arveli, että nuoresta apulaisesta voipi toivoa sangen paljon hyvää. Mutta kaikista enin olivat ihastuksissaan nuoret. Nuori pappi puhui sydämestänsä ja hänen sanansa löysivät parhaimman vastineen nuorten sydämissä.
Mutta hänen nimensä? Ja minkä miehen poika? kyseltiin nyt kirkosta palatessa.
— Kuuluu olevan nimeltään Siipinen, tiettiin joukossa.
— Ainoastaan talollisen poika Hämeestä.
— Sellaisia miehiä voisi tehdä pojistamme koulu.
— Hän tuntui rakastavan meitä kaikkia, lisäsi muuan keskenkasvuinen poika.
— Niinkuin sininen taivas, niinkuin aurinko säteilee jokaiselle, jatkoi hänen sisarensa.
Niin kulki kautta pitejän, kieleltä kielelle nyt pastori Siipisen nimi ja maine.
Vanhaan pappilaan palasi hän kirkosta. Kohteliaasti oli hänet otettu eilenkin taloon tullessa vastaan, mutta nyt pideltiin häntä kokonaan sydämellisesti. — Olihan pappilasta jokainen jalkeille kykenevä ollut kirkossa. Ainoastaan vanha sisäpiika jäi hoitelemaan sairasta kirkkoherraa. — Rouva kiitti nuorta pastoria saarnasta, toivottaen hänelle onnellista jatkoa, ja siihen yhtyivät hänen tyttärensäkin. Neiti Heleenakin näytti nyt erinomaisen tyyneltä ja rauhalliselta. Hän ei tiennyt miten parhain olisi osoittanut mielihyväänsä. Hän istahti ja soitti hartaan kappaleen pianolla. Sill'aikaa hyöri ja pyöri neiti Eliina äitinsä ja piikojen apuna, puuhaten kirkkopäivällistä pöydälle. Hänen toimelliset askeleensa näyttivät entistäkin keveämmiltä ja hänen silmänsä tavallistakin kirkkaammilta. Mikähän ihme hänessä mahtoi palaa?
Pian oli päivällinen pöydässä. Pian istuttiin ruoalle. Pian kodistui apulainen ystävällisen perheen keskuuteen. Päivällisen jälkeen sai hän kuulla sisarusten laulua. Hän ei ollut itse laulaja, mutta hän tunsi laulun voiman. Nyt ihastutti häntä kuulla sekä katsoa. Hänen mieleensä lensi uusia ajatuksia.
Mitähän noista lapsista vielä tulee, ajatteli itsekseen kirkkoherran vanha rouva.
III. PERUSTUKSIA LASKETAAN.
Vanhat kuuset, korkeat koivut ja haavat kohosivat kankaalla vanhan pappilan puutarhassa. Haaraili siellä myöskin usea rivi marjapensaita sekä yleni joukko omena- ja kirsikkapuita, seurustellen pensailevien sireenien keralla. Puutarhasta alempana aukeni pappilan vihanta viljapelto, jonka alla harmaa joki kiiruhti yhtymistänsä läheiseen valtavirtaan. Kautta kankaan yläosan, kivenheitolla pappilasta, kulki pohjasta etelään maantie ohi kanttorin puustellin ja pappilan torppien, sivu vanhan puukirkon ja kirkkomaan alas kirkonkylään. Kaikkialla aukeni laaja vainio, jota sekapuinen metsä etäisyydessä kehysti; ainoastaan lännessä oli härkinmännikkö lähempänä pappilaa.
Pappilan pihalla yleni paitse suurempaa päärakennusta toinen pienempikin. Se sisälsi useita väensuojia sekä toisessa päässään virkahuoneen ja kaksi kammaria, joissa nuori apulainen asusteli.
Mutta tällä kertaa istui hän puutarhan keväisessä luonnossa. Kuusien ja lehtipuiden vaiheella siellä sijaitsi pöytä lavitsojen välissä. Pöydän ääressä tutkaili siellä nuori pappi tulevan saarnansa aineksia. Hän oli päättänyt puhua kauneudesta ja vapaudesta — harvinainen saarnan aine siihen aikaan. Hänellä oli kaksi johtolausetta, joiden pätevyyttä hän nyt punnitsi.
"Etsikäät ennen kaikkea sisällistä hengen kauneutta, joka teissä kukkii rakkauden töiden kautta ja hedelmöitsee niiden seurauksissa!"
Täytyneehän tämän pitää ryhtinsä. Rakkaus on kauneuden henki ja kauneus rakkauden ruumis, toista ei ilman toista. Mutta sisällinen on ulkonaisen perustus ja perustus on ensin laskettava.
Kauniisti hymyilee kukka, kauniisti tuikkaa tähti, kauniisti livertää lintu, kauneutta säteilee koko luotu maailma sentähden, että siitä huokuu, hengittää, hehkuu Jumalan rakkaus. Eivätkö samat iankaikkisen säteet voisi ilmestyä tuhatkauneuksina ihmishengessä, tuossa luodun maailman kuvastimessa? Niin, miksi eivät voisi, kun kuvastin vaan on valmis hiottavaksi ja puhdistettavaksi. Mutta toinen osa:
"Etsikäät sisällistä vapautta totuuden palveluksessa, niin vapauden ulkonaiset esteet raukeavat kuin poltetut nuorat", jatkoi apulainen. "Jospa koko kansani tätä tottelis! Vapaus on tarpeellinen määrä raitista ilmaa. Raitis ilma lisää voimia ja eloisuutta. Mutta totuus on raitista ilmaa hengenmaailmassa. Joka vaeltaa totuudessa, sitä ei kahlehdi kuolemakaan ja elämä on hänelle voittoretki kuolemattomuuteen. Sisällinen vapaus kukistaa ulkonaisetkin kahleet. Totuuden tulessa palaa vääryyden ansat."
Tällaisissa aatosten pinteissä haaveksi nuori pappi puutarhassa kun yht'äkkiä alkoi läheisellä oksalla livertää peippo ja samaan aikaan kohosi vainiolta taivaan kupua kohden leivo. Sinne kallistui nyt nuoren miehen korva ja hänen henkensä taivaalla leijui outoja aavistuksia, semmoisia kuin ainoastaan kevät herättää nuoren keväisessä hengessä.
Hiirenkorvalle oli jo puhjennut puissa ja pensaissa lehti, ja helakan vihreänä nousi ruohontutkain nurmesta. Niin tuntui kuin olisi tohissut luonnon kohoelevassa rinnassa elämän voima. Kevät huokui kuin onnestaan uneksinut, heräämään herttova impi, jonka silmiä aamunsäteet aukovat kiiruhtaen nukkunutta pukeumaan morsiameksi.
— Oi tätä temppeliä, jossa iankaikkisesti uutena sointuu iankaikkisen sana! lausahti haltioissaan innostunut pappi. — Mitä on saarnani sen rinnalla mitä opetetaan luonnon suuressa temppelissä, jonka jumalallisia aarteita ihmiskunnan suurin mestarikin on meille tulkinnut! Mutta ihmisten sydämet ovat suljetut. Sentähden onkin asiani avata sokeain silmiä ja kuurojen korvia näkemään ja kuulemaan Jumalan ihmeitä luonnossa, ihmiselämässä ja taiteessa. Taiteessa! Sanoinko taiteessa? Kuinka moni tunnustaa sitä? Ja kuitenkin, kuinka yleviä hetkiä olen nauttinut taiteen temppelissä. Mutta onhan ihmisiä, jotka eivät voi eroittaa jalokiveä hiekanjyvien seasta. Toiset tuomitsevat viinit yleensä sentähden, että niihin joskus on sekoitettu sopimattomia aineksia. Sitten olisi koko kirkkokin hyljättävä sentähden, että sen oppiin aikoinaan oli ja vieläkin on sekoitettu ääretön joukko väärennyksiä. Ei! Minä kieltäisin sisällykseni totuuden, jos en tunnustaisi, että Jumalan kasvot loistavat ja Hänen kielensä puhuu rehellisille sydämille yhtä usein taiteen ja luonnon temppelissä kuin rukoushuoneessakin. Silloin kajahti vainiolta kyntömiehen laulu:
Toivon riemu ja autuuden aika
Suruani harvoin lievittää.
Sydämellinen, vaikka ontuva ja särkynyt, oli laulajan sävel. Se oli kuitenkin kylliksi herättämään pastorin huomiota.
— Ei ainoastaan luonto herää, ei ainoastaan linnut laula — kansakin huutaa kaipauksella toivonhetkeänsä. Kuuluu kuin olisi se jo huutanut äänensä sorroksiin. Mutta sen hetki on tullut. Suomen kevätpäivä jo sarastaa. Kansa on Jumalan lauma, jota ei saa sulkea ahtaihin aitauksiin, vaan pitää se paimennettaman raikkahille lähtehille, laajemmille laitumille. — Jouduta askeleitasi, kevät!
Ikäänkuin kutsuttuina saapuivat nyt pappilan neidet puutarhaan, vanhin kantaen kahvia, nuorin kahvileipää.
— Toivotin juuri joutumaan kevättä; tekö sen tuotte? kysyi apulainen leikillään, tasaten silmäyksensä kummallekin tulijalle.
— Teidän seurassanne tuli meille lintuineen kevät, kukkineen kesä, ennätti sanomaan nuorempi neiti, Eliina.
— Ei tee yksi lintu kesää eikä poista yksi vilukukka talvea. Vaan teidän laulunne kanssa liitossa voisi kenties vaikuttaa jotain minunkin sanani. — Ehkä suvaitsette istua saman pöydän ympärille!
Neidet istuivat.
— Te sitten kukkuisitte kevätkäkenä meidän livertäessä lintuina, pilpatti Eliina.
— Luulenpa, että liittyisi myöskin lauluumme moni kylän varpunen ja vainion västäräkki, arveli Heleena.
— Ei olisi kuitenkaan oikein hyväksyä lauluseuraamme kaarneita ja vareksia, varoitti Eliina leikillisesti.
— Ne voisivat kuunnella syrjässä ja kasvattaa korviaan; tarvitsemmehan kuulijoitakin, neuvoi apulainen.
Uudelleen lennätti tuuli vainiolta kyntömiehen säveliä:
Rintani on kuin järven jää,
Kukapa sen viimeinkin lämmittää?
— Kuuletteko miten karahtelee kevättä kaipaavan kansan rinnassa kirsi! Sulina lainehtii jo järvemme, mutta monen rikkaan sydämen syvyyttä peittää routainen jää; niin ei siellä kuvastu ehjänä isänmaamme rannat kukkineen, taivas tähtineen, huomautti apulainen.
— Oi, Heleena! Miten voisimme sulattaa ja lämmittää tätä kansaa? emmehän ole mitään koettaneetkaan! huudahti Eliina.
— Minä tunnen tässä kansassa suliakin syvyyksiä, todisti Heleena vakavasti.
— Sinä tarkoitat noita synkkämielisiä lahkolaisia, jotka näkevät ainoastaan ylös ja alas, mutta eivät ympärillensä. Oi, pastori! Minusta he muistuttavat sellaista salomaan yksinäistä järveä kuin Runeberg kuvaa löytäneensä Saarijärven metsässä: taivas yllä, taivas alla, mutta rannan jylhät hongat ja kuuset peittävät kaiken muun näköalan.
— Kuitenkin sellaisessa järvessä kuvastuu aina taivas ja asuu aina rauha, muistutti Heleena.
— Vaikka jylhäkin, lisäsi apulainen.
— Mutta minä rakastan sellaisia järviä, joiden ympärillä vaihtelee puistot, kylät, viljavainiot ja kaupungit, jatkoi Eliina. — Taikka oikeastaan minä rakastan virtaa, joka yhä vilisee eteenpäin, näkee, kuulee ja oppii yhä uutta; kuljettaa laivoja, pyörittää tehtaita ja ainoastaan suvannoissa pysähtyy, kooten uusia kuvia taivaasta ja maasta — viettää niin lepopäivää tahi rukoushetkeä — rientääkseen sitä voimallisemmin merta kohti.
— Minua miellyttää, neiti Eliina, teidän kuvauksenne, säesti pappi. — Tosiaankin ihmishengen elämänilmiöt usein muistuttavat niistä seuduista, joissa asustellaan. Niinpä herää jylhän luonnon keskessä asuvassa kansassa synkkä ja jylhä uskonnollisuus sekä päinvastoin kansassa, joka elää valoisemmissa keskuksissa. Jumala näyttää yleensä suvaitsevan, oikeinpa suosivan erilaisia muotoja, kunhan vaan on rehellinen ja vilpitön sisällys.
— Miten sitte selitätte sisareni ja minun hengenilmiöt — niin eriluonteiset ja kuitenkin saman luonnon lapset? huomautti Heleena.
— Usein kohoaa vakava kuusi tai petäjä iloisen lehtimetsän keskessä. Vaikka Etelä-Suomen vainion kasvatti, olette te hengittäneet salomaan jylhän syvää ilmaa noissa seuroissa, joissa kuulutte käyvän. Sitävastoin on neiti Eliina luullakseni kasvanut vapaampana syrjävaikutuksista, ainoastaan kodin ja luonnon helmassa — siinä kenties syy erilaisuuteenne.
— Eipä niinkään! Vaan olen minäkin kansan keskessä elänyt, intti Eliina. — Mutta minä olen sellainen paha lapsi, joka ei voi elää niinkuin Heleena. Ja kuitenkin mahtaa Jumala sitä vaatia. Oi, pastori! sanokaa, vaatiiko Jumala ihmistä luonnottomaksi? Enkö saisi katsella elämää ja luotua maailmaa ympärilläni? Pitääkö kulkea yönä päivällä, varjona valon keskellä, syksynä keväällä — sitä en voi! Mutta eihän piile taivaskaan aina pilvessä eikä ole kevättaivas syystaivas. — Selittäkää, pastori!
Neiti Heleena näytti tulevan sisarensa puheesta levottomaksi, ja hänen vakavissa silmissään ilmestyi jotakin haaveellista.
— Minua ihastuttaa teidän innostuksenne, neiti Eliina, jatkoi apulainen. — Te vastaatte kysymyksiinne oikein. Jumala tahtoo toteuttaa itseään ihmisessä niinkuin hän toteuttaa luonnossa heräävän kevään, kukkivan kesän ja hedelmöitsevän syksyn. Meillä vaan on vapaus kieltää tahi suostua siinä missä luonnon täytyy. Kaikki tapahtuu luonnollisesti, vaikka ihmeelle näyttää se, mitä ei ole ehditty käsittämään. Mutta se mikä on luonnollista yhdessä, ei ole kaikissa luonnollista. Metsälammen äänetön tyyneys ei aina ole luonnollista vainion halki vilisevässä virrassa. Samoin mestarille on luonnollista mikä oppilaalle näyttää ihmeeltä. Sentähden ei sovi tuomita samalla mitalla kaikkia. Fredrik Cygnaeus sanoo, että kauneus ilmestyy tuhansissa muodoissa — vieläkin useammissa tuhansissa muodoissa puhkeaa elämään iankaikkinen totuus. Kaikelle totuuden elämälle yhteinen on ainoastaan rakkaus, jota ilmaisee itsensä uhraava työ elämän velvollisuuksien täyttämisessä. Ainoastaan se sitoo erimuotoiset käsitteet saman pään alamaisuuteen.
— Minä sulan teidän sanoistanne! huudahti Eliina.
— Te haastatte ajateltavia asioita, myönsi Heleena miettiväisesti.
— Mutta me naiset voimme niin vähän todistaa työllä rakkauttamme, valitti Eliina.
— Jokaisella on tilaisuus perheessään ja kansassaan palvella lähimmäistänsä, väitti apulainen. — Tuolta vainiolta kuului äsken kansan kutsuva ääni. Kansan henki hartoo lämmintä ja valoa. Niin monta ihanaa hetkeä luovat pappilan neidet säveleillään kotinsa suloksi — miksi eivät koko pitejän suloksi?
— Emmehän toki lähtene pitejälle laulelemaan? kysyi pilallisesti
Eliina.
— Ei juuri niin. Mutta pitejän nuoriso kokoontuu säännöllisesti pyhien iltapuolina pappilaan, kun on päästy kirkosta. Te viritätte heihin laulun hengen, joka sitten kautta pitejän kylä kylältä elää ja hehkuu, synnyttäen yhä uutta intoa, yhä uusia yrityksiä.
— Oivallista! riemuitsi Eliina palavin silmin. — Me perustamme pitejän nuorisosta lauluseuran. Ja kanttori saapi yhtyä leikkiin.
— Niin, kanttori! lisäsi Heleena hieman punastuneena.
— Hän on nuori mies ja tekee sen luultavasti halulla, jatkoi apulainen. — Ja te, neiti Heleena — neiti Heleena punehtui entistä enemmän — varmaan olette hyvä ja opastatte minut noihin hartausseuroihin?
— Sen teen mielelläni, suostui hämiltään selvinnyt neiti.
— Ettekö ottaisi silloin minuakin seuraanne? kysyi Eliina.
— Vaikka ainaiseksi, myönsi apulainen. — Haluaisin toimittaa kyläkuntiin pyhäkouluja ja niihin ehkä löytyisi parhain opettajia noista hartausseuroista. Niin avaisimme vähittäin alaa metsälammen rannalla uutisviljelykselle, samalla kun ammentaisimme "sulista syvyyksistä" elinvoimia nuorison hengelle. Niin liittyisivät seurakunnan jäsenet toistensa elämäksi toisiinsa.
Mutta pappilan rouva tuli kutsumaan tyttäriään sisälle. Heitä muka tarvittiin askareille. Apulainen jäi taas puutarhaan yksinään. Hän rupesi muistelemaan asioita, joista oli keskustellut. Hän muisti viime sanansa Eliinalle. — Sanoinko "ainaiseksi?" Mitä hän mahtoikaan ajatella? Enköhän ollut kovin varomaton? — teinpä sen melkein ajattelematta! Miksi pitikin luistaman tuon sanan huuliltani? Olisinko todellakin niin onnellinen, että voittaisin hänet elämäni kumppaliksi! Mutta sellaisia houreita herättää ainoastaan kevät. Hän sanoi "sulavansa" minun sanoistani. Minähän sulan kuin vaha hänen henkensä liekissä! Hänen sanansa kaikuvat kuin soitelma korvissani. Pakene, luvaton soitelma! Ei! Kaiu, iäti kaiu! — Mutta onhan hän liiaksi minun kaltaiseni, hän ei sovi minulle. Paremmin sopii papille yksivakainen Heleena. Häneen pitää minun tutustua.
Hän nojasi päänsä käsiänsä vastaan.
Taasen pilpatti oksalla peippo. Taasen liverteli kevättaivaalla leivo.
Ja lempeitä tuulelmia huokui vainion rinta.
Mutta sekaäänisten kellojen kaikuessa humahti pappilan pihalle hääjoukko, vihittävä pari. Apulaista tarvittiin virkahuoneessa.
IV. KÄYDÄÄN TUUMASTA TYÖHÖN.
Seuraavan sunnuntain iltapuoleksi oli kuulutuksella koottu suuri joukko pitejän nuorisoa pappilaan. Pyhäpuhtaissaan siellä liehui vilkkaita poikia ja ujoja tyttöjä sekaisin. Kaikki seisoivat nyt melkein ääneti, kainostellen, mikä apulaisen työsalissa, mikä eteisessä, osa odotteli ulkona.
Sisällä koeteltiin ääniä; kuka hyväksyttiin, kuka hyljättiin. Onnelliset ne, joille kunnian kukko lauloi koetushetkellä. Vieläkin vilkkuu muistissani heidän iloiset silmänsä. Minä olin silloin paimenpojan kokoinen, kun sykkivin sydämin odottelin tuota onnenkoittoa. Tuli sitten minunkin vuoroni. Siinä ensin kirisin ja pirisin, mutta kun se ei näyttänyt kanttoria tyydyttävän, niin lopulta kaikesta voimastani huutaa huikautin, että salin katto kimahti. Siitä purskahtivat toiset tarjokkaat nauramaan, mutta minä kuumenin korviani myöten. Seurauksena tuosta kuumasta koettelemuksesta oli, ett'ei minua kelpoitettu. Kanttori sanoi, ett'ei minulla ollut korvaa, vaikka niitä oli kaksikin. Pikemmin olisin sillä hetkellä uskonut, ett'ei minulla ollut silmiä, sillä niin pimeni keväinen maailma edessäni.
Kun sitten tuo pimeyden hetki pakeni, näin neiti Heleenan lohdutusenkelinä edessäni. Hän vakuutti, että minulle kyllä aikaa voittaen kehittyy korvaa, sen mukaan kuin miehistyn ja käyn muita kuuntelemassa.
Joll'en olisi kuullut mitä sanottiin, niin olisin todellakin uskonut, ett'ei minulla muka ollut korvaa. Tuollaiset selitykset minua tietysti kovin loukkasivat, jonka tähden vetäysin tyytymättömänä toisten taakse.
Sitten astui esille Käkelän Mäkelän Anni, kaino, mustakulmainen ja punaposkinen tyttö. Juuri hänen tähtensä minä jo silloin kaikista enin taitamattomuuttani häpesin. Hän onkin nyt vaimoni enkä minä häntä sen vuoksi tarvitse kiittää, mutta toista oli kuulla hänen lauluansa kuin minun. Kun hän laulaa keahutti, niin hiipaisi silloin minunkin sydäntäni — vaikka se olikin vaan koetuslaulua — ja molemmat pappilan neidet häntä silittivät ja taputtelivat.
Sittenkun oli kaikkia koeteltu, piti apulainen puheen laulun tarpeellisuudesta ja hyödystä. Hän toivotti laulajille ahkeruutta ja sen palkaksi iloa. Hän ilmoitti pääkaupungista hankittavan uusia kauniita lauluja. Ja jokaisen mieli täyttyi toivolla ja innolla — jokaisen, joka kelpasi laulamaan. Meitä korvattomia laulajia lohdutti hän sillä vakuutuksella, että Jumala oli meille varmaan antanut taikka antava jotakin muuta laululahjan asemesta, koska "lahjat ovat moninaiset". Sellainen selitys meitä alkoikin tyydyttää, varsinkin kun huomasimme, ett'ei apulainenkaan ollut laulumies ja oli kuitenkin kelpo mies.
Lopuksi lauloivat kanttorin kanssa pappilan neidet vielä kauniin virren — minustakin se kuului kauniilta — sitten jätettiin siksi kertaa hyvästi. Joka sunnuntai-iltapuoli jatkettiin sittemmin pappilassa lauluharjoituksia.
Veljensä, ylioppilaan, kautta hankkivat pappilan neidet pääkaupungista lauluihin sanoja sekä nuotteja. Niiden joukosta muistan minä erittäinkin Maammelaulun sekä Savolaisen laulun. Olihan juuri samana vuonna ilmestynyt A. Oksasen Säkenet, joissa kansa tunsi oman henkensä liedestä lähteneitä kypeniä, jotka hehkuvina palasivat saman hengen sytykkeiksi ja herätteiksi. Minä muistan, miten sydämellisellä hartaudella nämä kansallisen hengen huomenlaulut silloin omistettiin. Häähuoneesensa heräävä morsian oli Suomi silloin.
Sittemmin kaikui kirkonmenoissa ylevästi sekaääninen laulu. Kujilta ja vainioilta hävisi vähittäin siveiden laulujen tieltä rekivirsien renkutus. Ja kyläkunnissa yhtyivät usein nuoret keskenään lauluharjoituksiin, joita vanhempi väki mielihyvillään kuunteli. Vielä samana sunnuntai-iltana, laulukoetuksien jälkeen, meni apulainen neitien ja kanttorin keralla tutustumaan kyläkunnan hartauskokoukseen. Kokous oli tällä kertaa pitejän raatarin luona ja väkeä oli siellä tuvan täydeltä. Pöydän päässä, kynttiläparin himmeässä valossa istui keski-ikäinen mies Raamatun ja J. Wegeliuksen postillan ääressä ja piti puhetta. Arvokkaan näköinen oli tämä kunnioitettu pitejän mestari. Hiljainen, vakava hartaus vallitsi huoneessa. Aluksi joutui kokousväki hämilleen vierasten tulosta. Olihan apulaisen tulo aivan odottamatonta, kun ei kirkkoherrakaan koskaan tällaisista kokouksista välittänyt. Kohteliaasti tarjosi kuitenkin isäntä tulijoille pöydän takana istuinta.
Paljon keskusteltiin sitten illan kuluessa uskonnollisista asioista. Lopuksi esitteli apulainen pyhäkoulu-hankkeensa. Hän kysyi tahtoiko raatari kristillisestä rakkaudesta ruveta kyläkunnassaan sellaisen koulun opettajaksi. Lapsien kanssa luettaisiin ja tutkisteltaisiin siellä pyhäpäivän teksti ja lopuksi toimitettaisiin lapsille muutakin miellyttävää ja hyödyllistä lukemista. Nöyrästi ja vajavuuttansa valittaen suostui raatari ehdotukseen, varsinkin kun apulainen lupasi auttaa asian alkuun ja käydä usein koulua katsomassa.
Hartauskokouksen alussa ja lopussa laulettiin joku virren värssy sekä pidettiin polvirukoukset.
Kokouksen jäsenet iloitsivat apulaisen läsnäolosta ja apulainenkin lähti kokouksesta tyytyväisenä: hän oli siellä nähnyt koolla joukon vilpittömiä ihmisiä, jotka näyttivät ainakin suvaitsevan hänenkin harrastuksiansa.
Niin perusteli apulainen kautta pitejän pyhäkouluja, joihin hankittiin opettajat kyläkuntien etevimmistä lukumiehistä. Sellaisissa kouluissa istuttiin tavallisesti joko pöydän ympärillä taikka seiniä vasten lavitsoilla. Ihanana säilyy muistossani erään sunnuntain iltapuoli, jolloin nuori apulainen astui ensikerran kouluumme. Hän näytti niin lempeältä ja rakastavalta. Hän selitti meille luetun sisällystä ja kyseli meiltä. Lopuksi piti hän rukouksen ja silloin kuulin ensikerran puhuteltavan Jumalaa isänmaan ja kansan puolesta. Tätä muistellessani heltyy mieleni useasti vieläkin.
Sen jälkeen noudatti pyhäkoulun opettajammekin rukouksissaan nuoren pappimme esimerkkiä.
Apulaisen ehdotuksesta kokosimme sitten vapaaehtoisilla lahjoilla keskuudessamme rahoja, joilla meille tilattiin senaikuiset lastenlehdet, Lasten Suometar ja Varpunen. Niitä luettiin pyhäkoulussa lopputyöksi ja niiden kautta edistyi enin yleinen lukuhalu.
Näihin aikoihin alkoi usea pitejäläisemme tilata kotiinsakin sanomalehtiä.
Lauluharjoitukset pappilassa edistyivät niin, että Juhannuksena oli koko lauluseura ensikerran tilaisuudessa laulamaan kirkossa seurakunnan kuullen.
Samana päivänä päästettiin nuorisoa ensikertaansa Herranehtoolliselle.
Juhlan aamuna kokoontuivat nuoret pyhäpuhtaissaan pappilaan. Siellä järjesteli heidät kanttori ja nuori herra — ylioppilas oli nyt kotona — pitkäksi riviksi. Laulajat johtajineen asettuivat etupäähän sekä apulainen niitten edelle. Tyyni juhlainen vakaisuus vallitsi tämän kukilla koristetun nuorukaissarjan kukkivilla kasvoilla. Kevättä hengitti koko luonto, kevät hehkui ja säteili myöskin nuorten silmistä. Sireenien tuoksua lennätti puutarhasta tuuli; siihen yhtyivät laulajain juhlivat säveleet, samalla kun alkoi reipas astunta kirkkoa kohti. Outo tunne valtasi silloin kirkkoväen, joka yhtyi tuohon keväiseen seuraan. Kun laulajain sävelet vaikenivat, jatkoi niitä tornista kajahtelevat kellot. Niin saapui väkijono temppeliin.
Lehterille, vastapäätä alttaria, asettui laulukunta johtajineen.
Tuskinpa milloinkaan ennen seurakuntamme kirkko oli ollut niin kauniiksi kukilla ja lehväksillä koristeltu kuin sinä Juhannuksena. Koko Herran huoneessa lemahteli tuoreet tuoksuiset kasvit ja erittäin runsaasti seppelöity oli alttari kehineen.
Rippilapset tiesivät apulaisen erittäin hyväilevän kaunista luontoa. Olihan seurakunta hänen esityksestään tehnyt säännöksi, että jokaisen nuorukaisen ripille päästyään on istutettava kirkkopihalle joku lehti- tahi havupuu. Sitten sai hän kuntalaiset päättämään, ett'ei enää hautausmaalle pystytetä lyhytikäisiä puuristejä, vaan, joll'ei kannata kustantaa kivi- tahi metallipatsasta, istutetaan kaivatun hautakummulle joku kasvava puu. Tämän kautta aljettiin pitejällä yleisemmin hyväillä asuntojenkin ympärillä puistoja ja istutuksia.
Mutta kovin ihastunut ja innostunut oli seurakunta Juhannuksena palatessaan kirkosta. Ei ainoastaan sanan, vaan sävelenkin voima nostatti siellä nyt enemmin henkeä, kohotti mieltä pyhempiin ilmanaloihin. Entistä hartaammin harjoitettiin sittemmin laulua ja yhä suurempaa luottamusta voittivat apulaisen toimet ja harrastukset pitejäläisiltä. Kuitenkin kuului siellä täällä vanhempien kuntalaisten kesken nurinatakin apulaisen toimia ja harrastuksia vastaan. Puhumatta pitejän virkaväestä, joka ei voinut suvaita apulaista, kun hänen vaikutuksestaan oli pappilassa aljettu haastaa samaa kieltä kuin kansakin ja palvelusväki, eivät jaksaneet useat hartaat pietistitkään kaikissa apulaisen käytöstä hyväksyä. Näyttihän kuin olisi ruvennut maailmassa kristityllekin paistamaan päivä entistä iloisemmin. Ja kuitenkin elettiin murheen laaksossa! Tuota oli vanhemman väen vaikea käsittää. Tosin kävi apulainen myöskin tarvittaessa lohduttamassa sairaita ja murheellisia ja sanottiin, ett'ei kukaan sitä olisi toimittanut paremmin kuin hän. Mutta kuinka taisi hän kuitenkin toisinaan istua hääsalissa, kuulla viulun soivan ja nähdä nuorison tanssivan: taisi iloita iloisten kanssa — sellainen kristillisyys ei tuntunut mahtuvan vanhan väen uskonkaavoihin. Niin kyllä nuristiin, mutta ei kukaan apulaista suusta suuhun parjannut. Tarvitaanhan paljon — ainakin tarvittiin niinä aikoina — ennenkuin kansa pappiansa parjaa. Ja varsinkin on Etelä-Hämeen kansa tavallista taipuisampi ajanmukaisiin yrityksiin. Sitä paitse olihan apulainen elämässään moitteettomasti nuhteeton, vaikk'ei hän tosin pyytänyt näkyä pyhimyksenä ihmisten silmissä. Kaikki uutispuuhansa esitti hän kuntalaisilleen suopealla ihmisrakkaudella ja maltilla, jota kansan, jolla tavallisesti on sydän etupäässä, oli mahdoton vastustaa. Rakkaudensanan voimalla vaikutti hän senkin, että kussakin kylässä kinkeri-lukujen lopulla, entisen aprakan ajon sijaan, toimitettiin vapaehtoinen rahankeräys pitejän lainakirjaston hyväksi. Niin perusti hän täällä ensimäisen lainakirjaston — nyt on meillä sellaisia useammassa kyläkunnassa, sillä kirjallisuus on tullut ihmisten elintarpeeksi.
Pappilasta lähtivät ensimäiset luennotkin, joita näillä tienoin pidettiin. Kansalliset liikkeet pääkaupungissa, nuo henkisen kevättuulen eloisat puhallukset, olivat omituisesti tenhonneet pappilan Jaakko-herran, tuon ennen tunnetun nuoren ylioppilaan. Palattuansa kotiinsa kesäluvalle, tapasi hän apulaisen toimimassa samaan suuntaan kuin hän oli ainoastaan uneksinut. Hänen luottamuksensa löysi tukea, hänen innostuksensa vahvistui. Hän käveli eräänä lämpimänä päivänä sisartensa seurassa puutarhan polkuja, poimien sieltä täältä kevään esikoiskukkia. Palavana virtana uhkui elämä hänen suonissaan. Mitä tuntee lempivä nuorukainen keväällä, sitä tunsi nyt hänkin, mutta hänen lemmittynsä oli Suomen kansa.
— Nyt tunnen minä täydellisesti kevään, puhkesi hän sanoiksi. — Olen nuori ylioppilas. Lyyrani on kunniani. Olen ihmeesti vapaa. Tuntuu niin hyvältä, kun ajattelen eroitusta koulupojan ja ylioppilaan välillä! Silloin elämä suljettu hautakammio, sanat kuolleita muumioita, kirjaimet ikäviä hieroglyfejä — nyt avoinna edessäni maailma, sanat puhaltelevat henkeä, kirjaimet tulkitsevat totuuksia. Nyt elän ja nautitsen elämästä. Mutta nyt onkin minulla kansa, jota silloin en käsittänyt omakseni; elävä isänmaa, joka silloin oli ainoastaan kuollut leipäpala. Nyt, latina ja matematiikka, te riitaiset suurivallat, nyt ette hallitse minua, vaan minä teitä. Tunnen itseni niin keveäksi. Ottaako jalkanikaan maahan? Ennen nuokkui päänikin sinne. Ja tämä kaikki tapahtuu keväällä. On niin lämmin. Yötkin valkenevat. Uneliaisuutta, väsymystä — niitä tuskin on maailmassa. Maa ja puut kaikki heräävät, valvovat, nousevat taivasta kohti, puhkeavat lehtiin ja sitten kukkiin. Hedelmää ei kukaan odota keväältä. Ruusuilla tanssia kevään soittaessa — se sopii nuorelle ylioppilaalle, ainakin minulle. Osasinpa syntyä hyvään aikaan: minulla kevät, luonnossa kevät, kansallani kevät. Jumala syleilee maailmaa! Ja minäkin syleilen — niin minä tahtoisin syleillä koko Suomen kansaa!
— Oikein, veljeni! huudahti Eliina. — Sinä laulat oikeata ylioppilaslaulua, vaikka ilman säkeitä, ilman mittaa.
— Elämä tuntuu minusta niin väljältä, ett'en voi laulaa noita mitattuja virsiä — paitse silloin kun yhdyn teidän lauluharjoituksiinne, lausui ylioppilas.
— Tämän elämän virret ovat kaikki mitattuja, huomautti Heleena.
— Niinpä niinkin, mutta en tahdo sitoutua kaikkiin tämän elämän mittoihin. Henkeni on mittaamaton ja sen sävelet samoin.
— Mutta täällä sinun pitää tottua, ennenkuin tuolla voit laulaa, liittyi keskusteluun apulainen, jonka työpöydän luo, puitten varjoon, sisarukset olivat saapuneet. — Ja täällä ei ole laulut ainoastaan sanoja ja säveliä — ne ovat myöskin työtä.
— Minäkin yhdyn pastoriin, kiiruhti Eliina lausumaan.
— Sinun kyllä sopiikin yhtyä pastoriin, ivasi ylioppilas, enkä kieltäy minäkään yhtymästä hänen mielipiteihinsä, vaikka joudun ymmälle siitä, mihin työhön minun kaltaiseni mies oikeastaan kykenisi. — Jotakin johtuu kuitenkin mieleeni. — Minä tahdon. — Minä koetan.
— Ihminen on puu, joka kukkii, jos kasvaa, kasvaa, jos hedelmöipi, lisäsi apulainen.
Keskustelu päättyi sillä kertaa siihen. Neidet ilmoittivat tulleensa kutsumaan pastoria päivälliselle. Mutta sittemmin alkoi Jaakko-herra pitää lupa-aikoinaan kansalle luentoja, milloin kirkkohistoriasta, milloin kotimaan ja yleisestä historiasta sekä luonnontieteellisistä aineista. Näiden kautta kiihtyi kansan tiedonhalu ja äsken perustettua lainakirjastoa aljettiin sitä innokkaammin viljellä.
Sama ylioppilas pani täällä toimeen ensimäisen seuranäytelmän, jossa esitettiin "Riita-asia". Kammoen lähestyi sitä monikin ensin katsomaan. Olihan ennen saarnattu teaatteria pirun kirkoksi, paholaisen pajaksi y.m. — ja nyt pyrki sellainen laitos kristikuntaan.
Apulainen neuvoi: "Koetelkaat ja omistakaat, mitä tunnette hyväksi. Jokainen ei jaksa sulattaa joka ruokaa. Ainoastaan elkäät tuomitko toisianne."
Seurauksena oli, että ne jotka sitä ennen olivat teaatteria parjanneet, vaikenivat. Useampi olisi halunut nähdä toistekin sellaista. Ja onhan sitä sittemmin nähtykin.
Monta ruokalajia, joita ennen pidettiin myrkkyinä, on ihmisellinen käytäntö todistanut terveellisiksi ja edistyvä sivistys tehnyt välttämättömiksi. Eiköhän lie sama henkistenkin elintarpeitten laita?
V. NEITI HELEENA ILMAISEE JOTAKIN.
Mutta ei tapahtunut liikkeitä ja muutoksia ainoastaan pitejällä — tapahtui niitä pappilassakin. Kummia huhuja liikkui kirkonkylässä neiti Heleenasta. Hänen sanottiin eräänä sunnuntai-iltana lähteneen kodistaan. Hänen luultiin menneen hartauskokoukseen. Kuitenkaan ei siellä häntä nähty, vaan myllyn lähellä oli hän kauan istunut korkealla äyräällä ja käsi poskella kuunnellut kosken kohinaa. Siellä oli hän sitten kulkenut pitkin joen rannetta, tullut Kruunuhaan kohdalle, jossa asusti pappilan ruuhi. Siihen sanotaan hänen astuneen ja siitä — joko tahallaan tahi vahingossa — hypänneen veteen. Onneksi — mistähän lie siihen saapunut — liikkui samana iltana kanttorikin rannalla ja ehti pelastamaan onnettoman. Yhdessä olivat sitten menneet pappilaan. Mutta kummallisinta tiesi huhu: että tuo neiti vielä samana iltana oli mennyt apulaisen asuntoon ja istunut siellä pitkän aikaa.
Toiset tiesivät, että neiti Heleena oli joutunut uskonnollisiin epäilyksiin ja sentähden noin etsi itselleen häviötä ja katoamista. Toiset taasen vakuuttivat, että hän oli hurjasti rakastunut nuoreen apulaiseen, jonka rakkautta epäili voittavansa, ja sentähden käveli tyttö rukka houreissaan, välittämättä elääkö tai kuolla.
Tosiaankin, samana iltana neiti Heleena, kun oli pukeunut kuiviin vaatteihin, meni vielä pastori Siipisen asumukseen. Kello oli jo yli kymmenen. Apulainen istui huoneessaan aivan yksin. Kovin joutui hän hämilleen, kun Heleena kalpeana ja alakuloisena astui aivan aavistamatta sisään.
— Elkää hämmästykö, pastori! pyysi tulija. — En voinut olla etsimättä tänä iltana teitä. Sydämeni on niin kipeä ja teillä olen usein huomannut lääkkeitä.
— Niin, sydämen lääkkeitä. — Istukaa, neitiseni! Näytätte niin kalpealta, puhutteli apulainen. — Todellakin pitäisi papilla oleman tuollaisia nytteitä, varaseipäitä horjuville sydämille. Mutta voinko teitäkin tukea, tarvitsetteko tekin sellaista? Olettehan kokeneempi kuin minä.
— Oi, kuunnelkaa, pastori, ennenkuin puhutte! Mutta minun on mahdoton teille sitä sanoa. — Te nuhtelette minua. — Oi, elkää vihastuko minuun! Olenhan ainoastaan nainen, joka tarvitsee tukea; luvatkaa minulle sitä!
— Mi — minä lu — lupaan, änkytti apulainen. Mutta hänkin oli nyt joutunut hämille.
— Oi! Te pelkäätte minua. Te ajatte minut pois, Minä olen onneton! jatkoi Heleena.
— Ei, ei! Istukaa ja puhukaa vaan rauhallisesti! Minä kuuntelen, vakuutti apulainen, koettaen näyttää tyyneltä.
— No niin. Minä sitten tunnustan asiani. Minä — —. Voi, kuinka tämä on vaikeata! Olettehan nuori mies. — Mutta minun täytyy. — Niin, minä olen tehnyt suuren rikoksen, minä olen — rakastunut!
Nyt oli Heleena astunut vaikeimman askeleen ja iskenyt apulaiseen kuin ukon nuolen.
— Rikoksen — rakastunut! puhkui apulainen ja alkoi tulisesti teiskata edestakaisin asunnossaan.
— Olenko tätä alkanut? Olenko tähän syypää? jatkoi hän itsekseen hykertäen käsiään.
— Näenhän, että tuskastutte minuun. Ette tahdo minua lohduttaa, tiukkasi Heleena.
— Oi, tahdon, tahdon! Mutta enhän voi. Enhän voi teitä — — niin, mitä minä sanoisin?
Heleena tyrmistyi. Hän kohtasi mitä ei ollut odottanut. Hän odotti lohdutusta, rauhoitusta, mutta kohtasi neuvotonta levottomuutta.
Apulainenkin luuli kohdanneensa odottamatonta.
— Te ette sano mitään, jupisi neiti. — Te vaikenette ja minä häviän yöhön. Te olette sanonut, että luontokin saarnaa ihmisille, mutta minulle on se yhtä tyly kuin tekin: — se saarnaa lakia. Myllykoski tuolla pauhaa kuin sydämeni; tyynempi virta sen yllä oli minut hukuttaa; vainion tuulet puhaltavat minulle kaikkialla vinhasti vastaan; tuimina tuikkivat ylläni taivaan tähdet, ja kuu, tuo ennen niin lempeä kuu, haamoittaa kuin isäni haudankalpeat kasvot, jotka kuolinvuoteellaan tuomitsevat rakkauteni kuolemaan. Kaikki saarnaavat lakia eikä teilläkään ole evankeliumia.
— Särkyneeseen sydämeen syntyy maasta sekä taivaasta ainoastaan rikkonaisia kuvia — siinä onnettomuutenne, virkkoi apulainen levollisemmin.
— Mitä auttaa sen tietäminen minua? tokaisi neiti.
— Mikä on ihmisiin loukkautuen särkynyt, se voipi Jumalaan turvautuen parantua ja vahvistua, lisäsi apulainen.
— Mutta jos loukkauskivi on kiintynyt kirveltämään vammaa? pitkitti neiti.
— Iankaikkisen rakkaus puhdistaa ja parantaa kaikki vammat sitä terveemmiksi, mitä syvemmin niiden kivut tunnemme, jatkoi apulainen.
— Ja isäni vihan — pyyhkiikö Jumala senkin pois?
— Isänne vihan! Mistä olisi hän vihastunut teihin? — sairas, kuoleva vanhus.
— Voi! Ette vieläkään minua käsitä. Olenhan rakastunut, kuten jo sanoin ja — luvattomasti —
— Luvattomasti! huudahti apulainen melkein kauhistuneena.
— Niin, jatkoi Heleena vuodattaen kyyneliä, — ja olen sen tunnustanut isälleni.
— Sairaalle, kuolevalle isällenne! Minä en ymmärrä teitä, kummasteli pappi.
— Isäni joutui raivoon. Hän, joka ei kuukausiin ole jaksanut kohota vuoteeltaan, nousi kun tenhottu seisalleen, huutaen: "ei koskaan, ei koskaan saa kanttori tytärtäni!" Sitten vaipui hän hervakkana, melkein tainnoksissa tilalleen.
Kanttorin mainitseminen päästi apulaisen pälkähästä. Hän käsitti nyt koko pulman. Hän asettui tyyntyneenä pöytänsä ääreen ja jatkoi:
— Isänne ei siis suostu antamaan teitä kanttorille?
— Ei. Ja kuitenkin minä rakastan häntä, olen jo kauan rakastanut. Ja rakkauteni on nyt rikos — sitä en ennen käsittänyt.
— Epäilemättä nytkin käsitätte isäänne väärin. Rakkautta ei hän voi kieltää enemmin kuin kukan puhjentaa tahi luonnon heräämistä keväällä. Varmaankin tarkoittaa hänen kieltonsa jotakin muuta.
— Tiedän kyllä isäni syyt, selitti Heleena. — Sellainen "muuta" on juuri säätyeroitus, jota isäni kannattaa, mutta jota minä en voi käsittää tarpeelliseksi. Kun olen käynyt hartauskokouksissa ja lähestynyt siellä yhdessä Jumalaa, ei ole koskaan johtunut mieleeni, että olisin parempi kuin muut ihmiset. Mutta mihin minulla ei ole oikeutta Jumalan edessä, sitä vaatisin väärin ihmistenkin kesken, sillä olenhan joka hetki, yhtä hyvin kuin rukoushetkinä, Jumalan nähtävissä.
— Te puhelette ihmeesti oikein, vakuutti apulainen. — Jumalakin rakastaa veljeyttä. Sentähden tahtoo hän kaikkia ihmisiä kaltaisikseen, yhtä täydellisiksi kuin täydellisten esikoinen. Kaikki olemme yhtä ylhäistä sukua, sentähden pitää kaikkien kohota Jumalan pojiksi ja tyttäriksi. Jumala tahtoo valaa olentonsa täydellisyyden ihmisiin, että ihmiset Hänen kanssansa voisivat nauttia samaa onnea, kunniaa ja valtaa. Mutta temppeliin, josta tahdotaan tuolla saavuttaa huippu, pitää täällä laskettaman perustus. Ja veljeys tuolla ylhäällä saavutetaan nöyryyden ja veljellisen rakkauden kautta täällä alhaalla, jossa kaikki olemme keskenkasvuisia, vaikka kaikkien velvollisuus on pyrkiä täyttämään mittaa.
— Te voitte olla oikeassa ja varmaan olettekin. Mutta isäni mielestä pitäisi minun ylkäni oleman vähintään hänen virkaisensa mies. Muuten hän ei suostu.
— Varmaankin tekee hän vakuutuksensa mukaan, arveli apulainen, ja sentähden emme voi häntä tuomita. Hän on entisyyden mies. Mutta myöhäistä on haudan reunalla repiä hänen käsitteidensä perustuksia. Hänen entisyydestään rakentuu hänen tulevaisuutensa. Ainoastaan kärsivällisyys elättää teissä toivon, joka johtaa asianne kunnialliseen päätökseen. Onhan usein nähty suven ja talven taistelua; onhan monesti näyttänyt kevään tulo epäiltävältä. Mutta kenen puolella on elämä, se voittaa.
— Arvasinhan, että voitte minua lohduttaa! iloitsi Heleena. — Mutta lupaatteko puhua puolestani isällenikin?
— Sen lupaan, vakuutti apulainen.
— Voi, kuinka teille olen kiitollinen!
Heleena aikoi jo nousta ja lähteä, mutta hänen mieleensä johtui vielä jotakin.
— Sanokaa minulle vieläkin, onko rakkauteni teidän mielestänne oikeutettua vai eikö? kysyi hän.
— Se on luonnollista — se on oikeutettua, vakuutti apulainen. — Kukinta keväällä ja rakkaus nuoruudessa, lakastuminen syksyllä ja kuolema vanhuudessa, ovathan ne luonnollisia.
Kuu oli ehtinyt juuri ikkunan kohdalle ja valaisi haaveksivan immen kasvot. Sen huomattuaan Heleena ensin vavahti. — Hän muisti isäänsä. — Mutta samalla välähti toivon tuli hänen silmissään — näyttihän kuu nyt niin lempeältä. Heltyneenä, äänetönnä likisti hän apulaisen kättä, ja sitten he erosivat.
VI. TUTUSTUTAAN KANTTORIIN.
Tietysti ei pysynyt kirkkoherran rouvalta salassa nuorten lemmelliset keskuudet. Mutta hän oli käytännöllisen elämän ihminen. Hän ei käsittänyt kanttorin asemassa mitään ala-arvoista, koska hänellä oli virka, joka voipi tyydyttävästi elättää perheen. Niinikään oli kanttori, varsinkin viime aikoina, ilmestynyt sekä virassaan että seuraelämässä kykenevänä ja kunnon miehenä. Olipa hän sitä paitse komea, isokasvuinen mies, oli käynyt koulut ja kymnaasit, vaikka varattomuus oli keskeyttänyt opinnot ja laululahja johtanut hänet nykyiseen virkaansa. Rouva oli siis myötätuntoinen nuorten luonnolliselle taipumukselle. Sitten kun asia oli tullut sairaan kirkkoherran tiettäviin, koki hän puoltaa tytärtä itsepintaisen isän edessä, vaikka näyttikin turhalta koettaa taivuttaa häntä suostumukseen. Samalla aikaa koetti hän tyttärellensä selittää isän kieltämisoikeutta ja neuvoa häntä kärsivällisesti toivomaan otollista hetkeä.
Heleenan viimeaikuinen alakuloisuus ja sairasmielisyys alkoi kuitenkin entistä enemmin äitiä murheuttaa. Varsinkin edellä kerrotun illan harhailun jälkeen kohteli äiti tytärtänsä säälitellen ja tavallista hellemmin. Eliinakin teki parastansa hankkiessa perheesen sopusointua ja jos mahdollista iloisuuttakin, vaikka näytti ikäänkuin häneenkin olisi tarttunut jotakin sisaren alakuloisuudesta. Taikka tuprutti sitä savua hänen oman sydämensä lieska. Ainoastaan nuori ylioppilas jäi noista kotimurheista osattomaksi. Näinä aikoina kuljeksi hän viikon varret pitejällä tutkiellen paikkakunnan tapoja ja kielimurretta. Sen ohessa hän kylvi kansaan niinä aikoina ilmestyneitä pikku-kirjasia ja piti pyhäiltoina kyläkunnissa luentoja.
Kirkkoherra oli vakavasti käskenyt tytärtensä varomaan kanttorin seurustelua. Mutta äidistä tuntui kuin olisi joku korkeampi ääni neuvonut toisin: äiti halusi sitoa särjettyä sydäntä ja osoittaa kiitollisuutta sille, joka oli tyttären pelastamalla estänyt perheestä kamalan onnettomuuden, josta sairaalla isällä ei ollut mitään vihiä.
Päivää jälkeen kerrotun harharetken kutsuttiin kanttori pappilaan. Hän sai vapaasti seurustella neiti Heleenan kanssa. Heillä näytti olevan niin paljon ja tärkeätä haastelua. Kauan kävelivät he puutarhassa; väliin istahtivat milloin milläkin pientareella. Heleena kertoi illallisesta kohtauksesta apulaisen luona. Sitten jatkoi hän:
— Aioin etsiä vanhalta kappalaiselta, mitä sitten löysin nuorelta apulaiseltamme — papillista lohdutusta. Sentähden tavoitin mennä ruuhella kappalaisen puoleiselle rannalle.
— Eikö kenen tahansa hurskaan miehen lohdutus olisi ollut yhtä luotettava kuin papin? kysyi kanttori.
— Sitä en epäile; mutta se ei johtunut mieleeni. Johtaahan niin usein tottumus tekojamme, myönsi neiti.
— En häpeä tunnustaa, että olen kerran nauttinut lohdutusta ja ohjausta samalta räätäliltä, joka nyt pitää kylässämme pyhäkoulua. Tiedäthän, Leenani, että minäkin olin silloin vaarallisella harharetkellä, lausui nuori mies likistäen lujemmin kainalossaan lemmittynsä kättä.
— Onhan se unhoitettua; miksi siitä muistuttaisit? huomautti Heleena.
— Niin — se sikseen. Myönnän myöskin, että on helpompi löytää oppineita kuin hurskaita miehiä. Mutta pääasiana pidän, että sinä olet pelastettu, olet lohdutettu ja että voimme vieläkin toivoa.
— Pelastumiseni on kokonaan sinun ansiosi. Voi, kuinka olen sinulle kiitollinen! Ja joll'en olisi sinua ennen rakastanut, pitäisi minun ainakin nyt rakastaa. Luulenpa, että Jumala sinut lähetti avukseni.
— Samaa ajattelen minäkin pelastajastani, joka minut nosti elämän hukuttavasta pyörteestä — minä hänet ainoastaan tyynestä joesta. Minä muistan vieläkin erästä untani. Olin yksin olevinani kirkossa, jossa kauhistava hirviö alkoi minua vainota. Pako tuntui mahdottomalta. Minä hikoilin tuskasta, minä rukoilin. Mutta silloin ilmestyit sinä temppeliin, niin ihanana, niin ylevänä kuin itse puhtaus ja samassa kajahti korvissani: Jumalan rauha! Hirviö oli kadonnut ja minä heräsin. — Temppeli oli varmaan oma sydämeni, hirviö pahat taipumukseni, jotka sinun rakkautesi kukisti. — Eikö selitys tyydytä?
— Oi, Ville! puhutteli neiti kanttoria. — Minusta tuntuu kuin haastaisit syntiä. Sillä ainoastaan Jumalan rakkaus voipi pahat taipumukset kukistaa.
— Niinpä niinkin, myönsi kanttori, mutta luulenpa että Hänen rakkautensa usein säteilee ihmisten kautta.
— Sen voin minäkin tunnustaa, yhtyi Heleena. — Kuitenkin sanoit äsken, että raatari sinua lohdutti ja ohjasi.
— Niinkuin apulainen sinua, sitten kun jo olit nostettu joesta, estetty hukkumasta, selitti kanttori.
— Me siis olemme velkaa toisillemme, huomautti neiti.
— Niin, rakkautta, tunnusti ylkä.
— Me tarvitsemme toisiamme.
— Niin, rakastaa.
— Se tuntuu niin keveältä.
— Se sitoo meidät toisiimme.
— Mutta meitä eroittaa vielä epätieto, epävarmuus, valitti Heleena.
— Joka on alkanut, voipi myöskin päättää. Me voimme elää toivossa, vakuutti kanttori.
— Todellakin, rakkaus, joka on voinut pelastaa minut kuolemasta —
— Ja minut kadotuksesta, keskeytti kanttori.
— Voipi kärsiä, toivoa, kestää ja viimein voittaakin vastukset. Eikö niin, Villeni?
— Sinä näytät nyt niin ihanalta, Leenani.
— Ja sinä kohoat silmissäni niin ylevänä.
Samalla kertaa astui apulainen käsikkäin Eliinan kanssa puutarhaan.
— Mitä sanomme noista kahdesta? huomautti Heleena.
— Jos he sydämillään säestävät toisiaan yhtä hyvin kuin sanoillaan, valmistavat he vielä kauniin sopusoinnun, arveli kanttori.
Jotenkin tähän tapaan olivat nuoret kuherrelleet puutarhassa kahden. Lemmen lekottaessa hälveni heidän sydämistään eilispäivän epätoivoiset usvat. Niille hyvilleen jääkööt nyt nuoret vastaiseksi. Sillä välin kun kotoiset asiat kypsyvät, sopii oppia tuntemaan mitä oireita ja oraita apulaisen seurakunnallisesta työstä alkoi kohota.
VII. APULAINEN JA SEURAKUNTA.
Nuorten hengessä itävät totuudet parhain. He eivät ole ehtineet pinttyä kuiviin muotoihin, kasvaa ahtaihin kaavoihin, kuten useinkin vanhempi väki, vaan heidän henkensä on avoinna kaikelle millä on eloisuutta ja voimaa. Nuoret ovat aamunlapsia, jotka huokuen raikasta ilmaa hengittävät vilkkaasti; heidän otsallaan säteilee luontainen kirkkaus — siinä syy heidän hengenelämänsä iloisuuteen, jota ei syksyinen iltaikä käsitä. Sentähden tapasivat etupäässä nuoret nuoren papin opetuksista hengellensä tyydytystä ja sopusointua. Vanhoistakaan eivät hänen sanansa palanneet tyhjinä, vaikka heihin heräsi paljon sisällistä taistelua ja ristiriitaisuutta, kuten ainakin, kun uudet aatteet pyrkivät mielissä voitolle vanhojen peruskäsitteiden rinnalla. Nuorille avasi apulainen sylinsä ja he juoksivat häntä vastaan. Vanhoja nostaaksensa kohotti hänen kätensä usein turhaan: he eivät kyenneet siihen tarttumaan taikka tarttuivat epäillen. Ne iällisemmät, jotka apulaista seurasivat, olisivat tarvinneet hänen melkein alituista taluttamistansa, sillä entisyys tahtoi voittaa heidät. Sentähden kokoontui sekä viikon varrella että varsinkin lauantaina joukottain vanhoja vaimoja ja miehiäkin apulaisen luo, mikä milläkin kysymyksillä. — Paljon tietysti oli joukossa myöskin tyhjän huokailijoita. — Kaikkien kysymyksissä oli jotakin yhteistä, mutta jokaisen hengessä oli myöskin joku erityisongelma, joka kaipasi erikoisselitystä, erikoisparanteita. Yhtä moninaiset kuin ihmiset olivat ulkomuodoltaan, olivat heidän henkensäkin elämänilmiöt. Ulkomuodon moninaisuus huomautti sisällyksen moninaisuutta. Kaikkia piti kuulla, kaikille piti vastata. Apulainen tunsi joutuvansa pääsemättömiin. Hänen ihmisvoimansa, vaikka nuoretkin, eivät tahtoneet kestää. Sitä paitse näytti seurakunnan yleishoito yksityispaimentelun kautta kärsivän tappioita. Kuitenkin piti toista muistaa eikä toistakaan unhoittaa. Mutta apulainen tunsi apukeinon. Hän toimitti apua tarvitseville kotirohtolan: hän levitteli seurakuntaan halpahintaisia raamatuita. Raamatulta neuvoi hän ensitilassa apua etsimään ja erittäin noudattamaan suurinta lääkäriä, Kristusta. Missä joutuivat ymmälle, siinä piti kysyä lähintä ymmärtäväistä, että niin seurakunnan jäsenet olisivat toistensa rakennukseksi. Viime sijassa oli etsittävä pappia. Välttääksensä yksipuolista ja ahdasmielistä uskonnollisuutta, joka kammoi kaikkea edistystä, ohjasi hän raamatun ohessa viljelemään muutakin kirjallisuutta sekä ottamaan osaa kaikenlaisiin yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän rehellisiin pyrinnöihin. Joka kerta oli hänen loppuvaroituksensa: "Elkäät toisianne tuomitko, vaan säilyttäkäät keskinäinen rakkaus, vilpittömyys ja rehellisyys."
Apulaisen mielestä teki jokainen perhe oman seurakuntansa, jossa henkisesti vanhin oli pappina; jossa jokaisella jäsenellä oli oikeus palvella Jumalaa sisimmän vakuutuksensa mukaan. Ainoastaan etsittynä ja missä kotipappeutta tunnettiin puuttuvan, piti virallisen papiston apu oleman saatavissa. Hän ajatteli, hän vertaili: kieliopillisin kieli ei ole elävin kieli, puustavillisin tuomari ei ole parhain tuomari, niinpä ei kirkollisin uskonnollisuuskaan usein ole elävin uskonnollisuus. Ainoastaan silloin on joku oleminen todellista, kun se on myöskin elämistä. Näillä perusteilla toimi apulainen. Ja hänen mielestään oli yksiuskoisuus ja uskonyhteys siinä, että kaikissa asui sama, rakkauden ja totuuden täydellisyyteen vilpittömästi pyrkivä henki.
Mutta kaikkein kipeimmin koski apulaista se vastarinta, jota hänen aatteensa ja pyrintönsä alusta alkaen kohtasivat vanhalta kappalaiselta. Pastori Gammelberg oli yli viidenkymmenen miehiä, erinomaisen kohtelias ja kokkapuheinen kotonaan. Tuo tummaverinen ukko oli enemmän mieltynyt maanviljelykseen kuin jumaluusoppiin. Talous- ja maanviljelystavat osasikin hän paremmin kuin saarnansa, joita hänen sanotaan tallentaneen jyväaitassaan nelikossa, kuten muutakin viljaa. Edellisiä tutki hän kaiken viikkoa seuratessaan työväkeänsä, mutta saarnansa luki hän ainoastaan pyhinä saarnavuorollaan. Silloin häntä aina vähän väliä yskitti, jota tehdessään hän otti ahkerasti nuuskaa.
Kuitenkin olivat apulaisen opetukset ja toimet kovin silmäänpistäviä, kovin uudenaikaisia, verraten siihen mihin oli totuttu, ett'ei kappalainenkaan voinut olla niitä huomaamatta. Eikä ollut suinkaan hänen huomionsa asiaanmieltymistä. Päinvastoin halusi hän henkisellä alalla, että ennen kaikkea pysyttiin entisellään. Ja kun hän oli suorapuheinen, teeskentelemätön mies, tunnusti hän peittelemättä sopivissa tiloissa syynsäkin: "Oppinut kansa", arveli hän, "ei usko pappiinsa. Mutta joka luopuu papista, se eksyy Jumalasta, ja niin hukkuu seurakunta kuin lampaat, joilla ei paimenta ole." Tätä teroitti hän usein apulaiselle, ja mahdoton oli nuoren papin parhaimmillakaan todisteilla luovuttaa vanhaa vakuutuksestansa. Täytyykin tunnustaa, että vanhemmassa polvessa useampi hyväili kappalaisen käsityskantaa kuin apulaisen. Heidän henkensä oli juurtunut kuluneesen aikaan. Ja kullakin ajalla on omat lemmittynsä.
Pahimmin loukkautui kappalainen, kun hänen nuori virkaveljensä jonkun kerran johtui saarnassaan lähimmäisen-rakkaudesta isänmaan-rakkauteen. Edellinen oli vanhuksen mielestä kylläkin oikeata ja luvallista kaiken maailman tavaraa, josta voipi hyvinkin kauniisti puhella; mutta isänmaallisuus, selitti hän, tuntui kovin likeiseltä, luonnolliselta ja maalliselta.
Apulainen huomautti, ett'ei Jumala vaadikaan ihmisiltä mitään luonnotonta; että rakkaus vanhempiin, sukulaisiin ja yleensä lähimmäisiin myöskin oli luonnollista. Ja kuitenkin Jumala niitä vaati. Helppo oli hänen raamatullakin todistaa väitöksensä oikeaksi. Mutta niin tulisissaan oli kappalainen, että hän uhkasi asiasta valittaa hiippakunnan konsistorille, vaikka se jäi kuitenkin tekemättä, kun kiireet maanviljelystoimet ehtivät hänen ensikiivautensa laimentaa.
Edelleenkin noudatti apulainen kaikissa toimissaan sisintä vakuutustansa. Valoa tahtoi hän etupäässä levittää, valossa uskoi hän Jumalan vainioiden parhain kukoistavan ja hedelmöivän.
Ei kulunut kauan ennenkuin hänen vaikutuksestaan myötiin pitejän lainajyvästöstä viljaa kansakoulun peruskassaa varten.
Mutta työn ja taistelun mies kaipaa myöskin kodin lepoa ja suloutta. Sellaista kaipiota tunsi pastori Siipinenkin yhä enemmin rinnassaan. Jumal'ilmoissakin liikkuva tuntee usein hetkiä, jolloin ihmissydän ikävöipi ihmissydäntä. Ikuistakin kotia tavoitteleva kaipaa kumppalia matkalleen. Apulainen oli pappi, mutta hän oli ennen kaikkea ihminen.
VIII. SADETTA JA SUMUA.
Viikon päivät oli jo pitejällä kerrottu, että vanha kirkkoherra oli hankkeissa tehdä viimeistä lähtöänsä. Kuntalaiset, jotka olivat käyneet pappilassa, kertoivat, että siellä herrasväki oli näyttänyt niin alakuloiselta ja surulliselta; eipä edes iloisa Eliinakaan ollut entisellään. Ylioppilas oli kotoisalla, mutta hänkään ei osoittanut tavallista reippauttaan. Yöt läpeensä oli viime vuorokausina pappilassa valvottu.
Oli sitten siihen aikaan kuuma, hauteisesti helteinen elokuun päivä. Illan tullen alkoivat pilvet yhtyä yhä suurempiin ryhmiin kirkonkylän taivaalla. Ukkonen uhkasi tulla. Se tulikin ja sen mukana raskas sade, joka kesti myöhään yöhön. Samalla säihkyi vähän väliä salamat ja herranvoima jyrisi. Arat piilivät yön sylissä peittojensa alla, rohkeatkin katselivat ja kuuntelivat ääneti luonnonvoimien majesteettista menoa. Kaikkialla, paitse ulkona luonnossa, oltiin hiljaa hiitikaisillaan.
Nousevana aamuna me paimenpojat kaitsimme karjaa pappilan ohi, laitumelle. Ilma oli raitis, mutta sateen höyry kohosi vielä hietaiselta kankaalta, jossa kylän karjaan yhtyi pappilan paimenukon lauma. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta sen säteitä himmensi mainen sumu. Ei karjan moniäänisten kellojen kaikukaan kajahdellut pappilan kohdalla yhtä selkeästi kuin kirkkaina pouta-aamuina. Kuitenkin näytti taivas lupaavaan kaunista päivää.
Mutta kovin näytti vakaiselta pappilan lyhyt, partava paimen.
— Toiset paimenet tästälähin näillä laitumilla laumoja kaitsee, ennusti ukko. — Vanhat väistyvät, uudet astuvat sijaan tapoinensa. Ja tunnenpa, että paimenen tavat laumahan tarttuu.
Sitten kertoi hän mitä oli tapahtunut pappilassa. Myöhään olivat nuoret eilen illalla istuneet puutarhassa. Niin paljon oli heillä ollut kaikenlaista keskustelua, hyvää ja hupaista, ett'eivät huomanneet miten avaruus pimenemistään pimeni. Vasta sitten kun pitkäinen ilmoihin isketteli ja taivaan voimat liikutettiin, vasta sitten pakenivat nuoret puutarhasta niinkuin kärppä pakenee väijyvää koiraa, niinkuin kananpojat haukkaa, niinkuin lintusetkin piilevät pitkäistä — niin hajoelivat mikä minnekin pappilan huoneustoon. Aivan ajattelematta seurasi Eliina apulaista hänen virkahuoneesensa, yhtä esteettömästi talutti kanttori Heleenaa ylirakennukseen. Mutta ylioppilas meni väentupaan, johon kaikki jo olivat töiltään kokoontuneet. Siellä alkoi hän levollisena pitää puhetta ukkosesta, ukonsyötistä ja jostakin amerikalaisesta miehestä, joka taisi olla Franklin. Mitä ankarammin jyrisi ukkonen, sitä innokkaammin Jaakko-herra selitti, että väki tuskin muistikaan entiseen tapaansa herranvoimaa peljätä.
Mitä lienevät sillä aikaa nuoret parikset keskustelleet, eihän sitä tiedä. Mutta luento ei vielä ollut lopussa, taivas kaasi edelleen vettä ja ylimmäisen istuimelta välähteli, jylinää synnyttäen, voiman miekka; niin tuli sisäpiika kutsumaan Jaakko-herraa kiireisesti ylös kirkkoherran pateille. Ennemmin oli sinne jo apulainen neiti Eliinan kanssa kiiruhtanut. Mutta kaikista ensiksi oli sairas tahtonut puhutella Heleenaa ja kanttoria. Se oli ollut juhlallinen hetki. Hän oli luopunut kiellostansa, hän oli suostunut nuorten liittoon. Mutta ei siinä kyllä. Kun toinen sai, niin tahtoi toinenkin. Nuoret ovat niin pahoja kiihtymään toisistansa, arveli paimenukko. Apulainen ja Eliina ilmoittivat, että hekin olivat tehneet lähempää tuttavuutta ja että hekin pyysivät isän suostumusta. Silloin sanotaan vanhan kirkkoherran kasvojen oikein ilosta kirkastuneen ja hän siunasi vuoteeltaan molemmat parit. Samallakertaa oli taivaan tulesta koko yö muuttunut niinkuin päiväksi, jota seurasi väkevän jylinän ääni. Lopuksi oli isä neuvonut poikaansa ja varoittanut lapsia tukemaan äitiänsä.
Ihmeitä tapahtui myöskin sillä välin apulaisen virkahuoneessa. Kauan oli siellä seinällä taalalainen kello tanakasti mittaellut aikaa. Ruotsista oli kirkkoherran isoisä sen aikoinaan tuottanut. Pyhänä muistona kulki se suvussa perintönä. Kunnioituksella oli kirkkoherra aina tähystellyt sen viisareita ja luottamuksella noudattanut sen osoitusta. Mutta senkin ajalle oli tullut loppu. Taivaasta lankesi yön pimeässä Jumalan tuli; se etsi kellon rattaat ja sulatti ne köntiksi kuin valajan ahjossa. Kovin vapisivat sillä hetkellä pappilan perustukset. Kuitenkin säilyi rakennus ja ainoastaan yhdestä kohti olivat katto ja seinät vahingoittuneet.
Mutta niin merkittiin kuluneen ajan loppu. Ja aamulla oli kellon isäntäkin käynyt vetonsa loppuun.
Sumu verhoaa nyt aamun silmää, sumu peittää myöskin pappilan. Kuitenkin nousee usein nuorille päivä silloin kuin vanhoille laskee.
Jotenkin näin kuvaeli laumansa jälkiä asteleva paimenukko tapauksia pappilasta. Osanotolla kuultiin siihen aikaan surusanoma pitejällä, mutta kenties suurempaa osanottoa saavutti ilosanoma, joka tiesi kertoa nuorten lempiliitot.
Sumut hälvenivät. Aamusta valkeni kirkas päivä. Viljavainioilla vilisi uurasta kansaa, ja vapaana kulki päivänsä väljällä laitumella lauma. Kaikkia odotti rauhainen ilta.
IX. KIRKAS PÄIVÄ.
Sen jälkeen minä muistan apulaisen niin onnellisena. Minä näin hänet hänen häittensä jälkeisenä päivänä. Hän istui silloin nuoren Eliinansa rinnalla. Päivä heloitti hellimmillään. Hän lausui armaansa nimen. Minä en unhoita miten ihanasti se sointui: lempivän huulilta lemmityn nimi. He yhdessä olivat kuin ylevät sanat ja ihana, onnistunut sävel: Siipinen sanat ja Eliina sävel.
Kanttorikin ja Heleena tekivät yhdessä sopusoinnun, jossa sanat olivat yksinkertaisemmat, mutta sävel syvä ja vakava, vaikka hiukan surumielinen.
Lastensa onnesta iloitsi ja oli onnellinen myöskin miestänsä kaipaileva leski. Miehensä jälkeen sai hän kaksi armovuotta. Sillä ajalla toimitti pastori Siipinen kirkkoherran virkaa ja oli tilaisuudessa jatkamaan aljettua työtänsä, josta nousi yhä uusia hedelmiä. Kun edistys oli päässyt vauhtiinsa, vaati yksi askel ottamaan toisen. Mutta ensi askel on vaikein ja sen ottaminen on apulaisen ansio.
Kun pastori Siipinen armovuosien kuluttua jätti seurakuntamme, itkivät häntä nuoret ja surivat vanhat. Hän oli tosiaankin päästänyt laumansa, seurakuntansa, ahtaasta aitauksesta ja avannut sille avaramman ja rikkaamman laitumen raikasten lähteitten liepeillä. Tunnustettiin, että hän ei etsinyt omaansa, vaan totuuden valtaa.
X. VUOSIEN TAKAA.
Vuosia oli kulunut siitä kun pastori Siipinen jätti pitejämme. Kansallinen liike oli yltä yleensä päässyt maassamme mahtavaksi valtavoimaksi, joka henkevänä koskena kohisi, sulloi sulut, työnsi uraltaan tokeet ja tarjosi niin kansan elämälle, sivistykselle uutta voimaa ja monipuolisempaa väritystä. Pappilan Jaakko-herra oli jo jonkun vuoden ollut opettajana yhdessä niihin aikoihin perustetussa suomenkielisessä oppikoulussa. Pastori Siipinen oli päässyt kirkkoherraksi erääsen Itä-Suomen seurakuntaan. Kerran ohjasi minut matka niille tienoin. Minä olin tilaisuudessa poiketa hänen kotiinsa. Tuntui kuin olisin löytänyt ikävöityn isäni. Minä katselin häntä syvimmällä kunnioituksella. Hän oli työstään harmaa, mutta vieläkin yhtä lempeä ja sydämellinen, yhtä ihmisrakas ja nuorihenkinen kuin ennen, ainoastaan innossaan tyynempi, tasallisempi, puheissaan ja toimissaan vakavampi ja päättäväisempi. Hänen henkensä oli vanhanakin nuori: se oli vaan voittanut lujempaa ryhtiä. Eliina-rouva oli tullut entistä muhkeammaksi, kuten sopikin pappilan emäntänä. Hän on vieläkin ilomielinen, vaikk'ei ilakoitseva, kuten joskus tyttönä. Hän oli rauhaa säteilevä kuin tuulemasta tauonnut kesäpäivä. Heillä oli kaksi tytärtä, kaksi poikaa: tyttäret isäänsä, pojat äitiinsä. Koko perheessä vallitsi järjestys ja sopusointu niinkuin saman pappilan hyvinhoidetussa puutarhassa. Uskonnollinen henki liittyneenä kansallisiin harrastuksiin oli perheen elinvoimana. Kirkkoherran kirjastossa oli muun rinnalla kaikki mitä arvokasta oli ilmestynyt kansalliskirjallisuuteemme. Kotimaisille taidetuotteille oli pastori Siipinen avannut huoneensa. Niiden joukossa oli sisäkasvien verhossa myöskin useain maamme kansallisjalomusten kuvat. Koko perheessä tykytti kansan sydän. Jokainen kansan elinkysymys oli tälle sydämelle kallis. Laulu ja soitto, nuo entisenkin pappilan henki ja elämä, levittivät nytkin perheen pyhitettyyn keskuuteen puhtaita tunteita, jaloa hartautta. Laulun kannattajina, paitsi kotiharmoniota, oli perheen neljä keskenkasvuista nuorukaista, jotka olivat nauttineet äitinsä johtoa ja ohjausta. Unhoittumattomat ovat ne iltahetket, jotka tuolla käynnilläni vietin pastori Siipisen perheessä. Ja samat olivat hänen seurakunnalliset harrastuksensa nyt kuin ennenkin. Hän oli pysynyt nuoruutensa aatteille uskollisena.