TÄYSVILLAINEN.
Tässä tulee astua nuoren parikunnan pyhään keskuuteen.
— Vaimoni! aloitti mies. — Tämä elämä ei käy päinsä. Tässä pitää tapahtuman muutos: joko sinä täysvillaiseksi taikka minä tuollaiseksi puolivillaiseksi.
— Niin, tosiaankin, mieheni! Minä oikein ihastun. Heitä tuo kokovillaisuus, joka tekee niin suuren poikkeuksen siitä, mihin on totuttu, ja palaja olevaisiin oloihin.
— Vaimoni! Sinä olet kovin entiseen menevä, oikea entismielinen.
Tahtoisitko, että minäkin edistyisin taaksepäin? Mutta sitä en tee.
Tiedäthän ett'en suosi mitään puoli- taikka osavillaisuutta. Jotakin,
mutta kokonansa.
— Tiedän, mieheni, sen tiedän. Mutta luulin jo luopuvasi tuosta Jägerin villaopista, kun sentähden olet kahdesti kärsinyt keuhkokuumetta ja kolmas kerta kuuluu aina olevan kovin vaarallinen — enkä tosiaankaan soisi sinun kuolevan. Mutta sinä, niin ethän sinä siitä huoli — — —
— Etpä nytkään, vaimoseni, noin itkisi, jos olisit täysvillainen.
— Kenties en sitten itkisi haudallasikaan?
— Et. Tyynesti vaan surisit ja etsisit elämältä lohdutusta.
— Tuo on kauheata!
— Eipä, vaan tosikristillistä.
— Tahdotko sitten tosiaan jättää — — —
— En, kultaseni, enhän jätä, vaan elän sinulle sekä itselleni mieliksi hirveän kauan. — Sentähden juuri tahdonkin pysyä täysvillaisena.
— Mutta tuo keuhkokuume?
— Niin, se on ollut ja mennyt eikä toivoakseni palaja. Se on kuritusta kokemattomalle elämän koulussa. Mutta sitä kautta pääsee ajatteleva viisaaksi.
— No, mutta, hyvä mieheni, kuinka viisas nyt luulet olevasi, kun et vieläkään osaa hyljätä tuota villaviisautta?
— Se ei kuitenkaan ole mitään villiviisautta ja sentähden en sitä hylkää. Istuhan tähän, niin selitän. — Tiedäthän, että on etelässä talvikin lämpimämpi kuin meillä?
— Niin sanotaan.
— Eikä täysvillainen tarvitse lämpimällä ylystakkia, vielä vähemmän turkkia?
— Ei suinkaan.
— Toista on 30-50 asteen pakkasessa — silloin ei enää tarvitse olla Jägeriläinen, mutta kyllä täysvillainen. Tästä lähin pidän siis pakkasella täysvillaista ylystakkia ja pysyn erilläni keuhkokuumeesta. Tämä on edistystä. Olen oppinut, ett'ei saa nielaista mitään oppia sinänsä. Aatteiden ja todellisuuden pitää muodostaman ja edistämän toisiansa niinkuin olisivat keskenänsä avioliitossa. — Mutta joko mestari on tuonut uuden ylykseni kotiin?
— Ei, tietääkseni. Vaan asetuhan, niin näen oikein millaiseksi olet entisestä muuttunut. Kas niin, seisohan siinä! Suvaitse nyt sydämen vähän tutkia päätänsä!
Tässä tapahtui pieni ylitarkastus.
— Ennen löysempi takki ja valkoinen sulhaisrinta, aivan kuin muillakin; nyt vyöltä pinnistetty ja umpirintainen kuin sotamies — kiiltäviä nappia vaan puuttuu — juuri kuin oikea asevelvollinen. Muuten tunnustankin, että sotamiehen puku minua miellyttää.
— Oikein, vaimoni. Ajattelekin minua vaan sotamieheksi, joka taistelee vasten kaikkea puolimielistä ja mielipuolista, puolivillaista ja osavillaista; vasten kaikkea, mikä ei uskalla olla mitään kokonansa, mutta on kaikkea noin nimeksi, noin osapuille.
Tällä kohtaa kauniimman puolen nenä hieman nyrpistyi.
— Sellaista et minusta voi sanoa, epäsi hän, sillä onhan esim. sydämeni sinun omasi aivan kokonaan eikä vaan osaksi.
— Se voipi olla totta, vaimoseni, mutta kuitenkaan et tunnusta minulle oikeutta pysyä täysvillaisena: siitä syystä vaan vastustat, että tuo suuri joukko ajattelee toisin — on sekin syy! Ja kuitenkin, etkö ole huomannut minussa muutosta parempaan päin? Minusta on tuntunut kuin jaksaisin entistä paremmin.
— Sitä en voi kieltää. Sinä tosiaankin olet päässyt entistä paremmalle tuulelle. Mutta voisihan —
— Ei, ei! Elä ensinkään etsi muita syitä! Tunnusta vaan, että pahahenki, jolle ihmiset niin usein vikojansa syytävät, on minusta paennut koko joukon vähemmäksi. Ja lähestypä tukkaani! Jos Jäger puhuu totta, pitäisi sen lemuta hyvin tuoksuiselta kuin kesän lemmikit, joita suven henget hallitsevat. Tuntuuko siltä?
— Tosiaankin, mieheni. Ihme kummall' ajaa!
— Sitä vaikuttaa, kun emme antau kaikkien elementtien valtaan, vaan omistamme parahinta ja olemme sitä.
Silloin astuikin ompelumestari sisään ja emäntähenkeä vetivät askareet kyökkiin.
— Tässä, hyvä herra, ylyksenne! kumarsi mestari.
— Mutta täysvillainen?
— Minkä mahdollista, hyvä herra. Mutta — —
— Eikö kokonaan? Se ei kelpaa. Viekää takaisin. Repikää auki. Olen täysvillainen.
— Mutta kohtuutta, hyvä herra, kohtuutta ja tasapuolisuutta!
— Näette, että olen tasainen, mutta vaadin täysvillaista.
— Mutta oikeus, hyvä herra, myöntäkää mikä on oikeus! Nappien kohdat, välikaulus, välivuori — — —
— Ja koko ylys — pitää oleman täysvillainen. Sillä hyvä.
— Tämä on jyrkkä ja ankara muutos. Olen kyllä vapaamielinen, mutta pyydän oikeutta.
— Niinpä myöntäkää se minullekin. Mikä on hyvä, se on oikein.
Täysvillainen on hyvä, sentähden on oikein, että sitä vaadin.
Myöntykää, kun olette vapaamielinen!
— Oikeutta yleiselle tavalle, minä tarkoitan.
— Tavat ovat kuin kukin tahtoo. Minun tapani on täysvillainen.
— Mutta, hyvä herra, punnitkaa se työ ja vaiva, joka — — —
— Siinäkö kipein kohta? Mutta velvollisuus ei pakene työtä.
— Ajatelkaa, hyvä herra: nappien kohdat, välikaulus, välivuori —
— ja koko ylys täysvillainen. Niin tilasin ja niin lupasitte — teidän on siis velvollisuus ja sillä hyvä.
— Täytyypä minunlaiseni miehen olla kaiken karvainen. Minä siis suostun. Kuitenkin myöntäkää, hyvä herra, että olen vapaamielinen!
— Kuten suvaitsette: oikea lipilaari, ystäväiseni.
Ja siihen mestari tyytyi. Hän läksi.
— Mutta vaimoni! Mikä sinun on?
Hän tulla tuuletti kyökistä kuin tuisku. On luultavaa, että hän itki.
— Mieheni! Auta minua! Minä en kestä tätä kiusausta. Minä tulen kipeäksi.
— Elähän toki, vaimoseni!
— Oikein totta! Minä en kelpaa sinulle emännäksi. Tiedäthän — siellä kyökissä — ne piiat — koko soppa — — —
— Piiat ja koko soppa? Maltahan mielesi, kultaseni, eläkä tuskittele.
Istu tuohon noin ja juttele tyynesti!
— Minä en voi, mieheni, tiedäthän, ett'en voi! Se kyökki, ne piiat ja — — —
— ja koko soppa.
— Niin kyllä — — ja sitten. — Mutta rakas mieheni, osta minulle piano, pianiino taikka flyygeli ja käske minun soittamaan, vaikka päivittäin — teepä tosiaankin se!
— Sukkela keksintö, vaimoseni. Sinä soittaisit sitten piiat hyviksi ja ruoat kypsiksi — eikö niin, pieni vastarannan kiiski?
— Sinä olet ilkeä! Sinä pilkkaat minua, kokematonta vaimorukkaa.
— Enhän, kultaseni. Vaan ole nyt tyyni ja sano mikä sinun oikein on?
— Näethän millainen on esiliinani — siinä nyt on päivälliseksi keitetty rusinasoppa — — —
— Rusinasoppa! — Voi sinä lammesta nostettu sorsantytär! — eikö muuta?
— Niin no? — se kaatui!
— Siinäkö kaikki?
— Niin no!
— Onhan sinussa, vaimoseni, kylliksi rusinaa sekä saoksi että liemeksi.
— Mutta ethän, hyvä mieheni, ensinkään vihastu?
— Olenhan täysvillainen.
— Niin — tosiaan —
— Mutta suvaitsepas, niin pääkin vuorostaan vilkaisee millainen sydän oikeastaan on. Nyt levostu ja asetu, kultaomena! Kas niin!
—- Mutta älä suinkaan pilkkaa!
Sitten tapahtui silmästä silmään pieni läpikatsaus.
— Aivan entisellään, vaimoseni — sekaelementtien vallassa. Milloin äkäpussi pakkanen, milloin aika tuisku, milloin taas keväinen sadepilvi — kaikki sentähden, ett'ei ole täysvillainen. Maltahan. Jo vilahtaa pilvestä päivä! Jo hymyilee — mutta se ei ole pitkällinen sentähden, ett'et ole täysvillainen.
— Olenpa täysvillainen!
— No miten?
— Ajatuksissani olen jo täysvillainen.
— Oikeinko totta, vaimoseni?
— Oikein totta!
— Ethän vaan vasten tahtoasi —?
— Ole huoleti, mieheni! Tahdon tulla niinkuin sinä — suven ja talven tappelusta tahdon päästä täyteen kesään.
— Vaimoseni, kultaseni! Lähennä pian suukkosi!
Sitten tapahtui jotain semmoista.
— Ja tuossa tuopi mestarikin ylykseni.
— Tässä, hyvä herra, sellainen kuin käskitte! kumarsi mestari.
— Aivanko täysvillainen?
— Joka ainoa rihma, vakuutti mestari.
— Nyt, vaimoni!
— Niin nyt, mestari, on minun vuoroni! Vanhat mitat, — muistattehan ne? — uusi puku, mutta täysvillainen.
— Täy — täysvillainen, hyvä rouva?!
— Niinkuin sanottu: täysvillainen! vakuutti koko parikunta yhdestä suusta.
— Mitähän tästä oikein tulee, jos kaikki muuttuvat täysvillaisiksi, arveli ihmeissään mestari. Tavat muuttuvat, maailma muuttuu — ja minä seuraan mukana!
Mestari teki notkean kumarruksen ja läksi.
Mutta sittemmin ei ilmestynyt mitään rajupäitä. Nuoren perheen taivaalle asettui tasainen suvi-ilma, jossa luonto hedelmällisenä rehoitti.