PESUVAIMON TARINA.
— Kotoisin Turusta? — ja nyt asutte Viipurissa ja palvelette pesijänä?
— Niin, herraseni, tapahtuuhan semmoista. Tulin sieltä assessori R:n perheessä Lappeenrantaan. Sitä ennen oltiin Heinolassa ja sitten Imatralla.
— Kuljittepa melkein kuin "Halikon kautta Ruotsiin", vaikka vasten aurinkoa, lännestä itään.
— Sinne köyhä missä leipä, vaikka on leipää ystävyyskin. Assessori kulki huviretkillä ja sukulaisissaan, niinkuin rikkaat kulkevat. Rouva vaati minut tytärtensä seuraneitseeksi. Kun vanhempani myöntyivät, ei ollut minussakaan vastusta. Lupasihan rouva viedä minut yhtä hyvänä kotiin kuin oli ottanutkin. Ja sen hän olisikin tehnyt. Erinomaisen hyviä ihmisiä koko perhe, eikä mitään puutetta. Rouva suojeli minua kuin nuorinta sisartansa. Ei minua silmän alta etäälle laskettu. Olinhan silloin vielä niin nuori ja kokematon: vasta yhdenkolmatta. Nykyiseen aikaan ihmiset tosin kypsyvät ajemminkin.
— Keksinnöt ovat edistyneet, myönsin minä. — Kymmenessä minuutissa valmistetaan nykyaikana elävästä vasikasta kymmentä lajia liharuokaa. Mutta sellainen pikakypsyminen on mahdollista ainoastaan liike-elämän polttopisteissä.
— Niinkö tosiaankin! kummasteli pesijä. Hän jatkoi: — Sitä paitse siihen aikaan nuoret miehet eivät voineet jättää sanomatta minua kauniiksi. Vaikka Jumalan lahjahan kauneuskin on. — Mutta ajatelkaa, että siitä on nyt jo yhtä vaille kolmekymmentä vuotta. — Suuri eroitus on minun nykyiseni ja silloiseni välillä. Kauneuteni onkin nyt palannut kotiinsa.
Toden kertojan täytyy kuitenkin sanoa, että vaimon kasvojen piirteet, tummassa hivuskehässä, osoittivat vieläkin kauneuden jälkiä: syyskauneuden, jossa kevään ja kesän vaiheet kuvastuvat: tyytyväisen onni ja kärsineen alakuloisuus.
— Te varmaankin jouduitte niihin aikoihin nykyisen miehenne kanssa naimisiin? kysäisin minä.
— Niin; enkä sitä suinkaan kadu, vakuutti vaimo. — Jospa vaan nykyiset ihmiset osaisivat naida yhtä onnellisesti! Me emme vaatineet toisiltamme niin paljon kuin kumpikin itseltään. Nykyiset puolisot vaativat toisiltaan kaikkia eivätkä mitään itseltään.
— Etteköhän sentään laske liikoja? arvelin minä. — Epäilemättä tapahtui poikkeuksia teidänkin nuoruudessanne.
— Niin; tosiaankin eli Turussa siihen aikaan puusepän sälli, joka ei vertaisiinsa vilahtanut. Hyvin kumma mies. Pää pystyssä, keppi keikassa teiskaili hän pyhäpäivät hienoimman väen hännässä ja lemahteli hyvänhajuisilta voiteilta. Niin asteli hänen edellään kerran kaupungin puutarhassa Ruotsinmaan konsulin tytär. — Arvaattehan miten korkea-arvoinen herra on Ruotsinmaan konsuli Turussa. — "Ah, miten onnellinen", huokaili puusepän sälli, "miten onnellinen olisin tuon hienohelman saatuani!" Hän ei aavistanut kuitenkaan konsulin tyttären sitä kuulleen. Mutta hienohelma kuuli, kääntyikin sällin puoleen ja kutsui hänet kotiinsa. Nyt aavisti mies jo onnensa auringon koittavan. Hän haasteli parastaan, kiemaili ja hiemaili, ollakseen oikein makea lemmitylleen. Ja niin tulivat Ruotsinmaan konsulin palatsille. Loistavat peilisalit aukenivat heille. Mutta puusepän sälli tunsi taivaansa auenneen ja ylienkeliksi muuttui hänen silmissään konsulin tytär. Hän menetti malttinsa. Keskellä peilisalia lankesi hän avosylin hienohelman edessä polvilleen. "Minä olen teidän, iankaikkisesti teidän!" huudahti hän. Mutta ylhäinen neiti neuvoi häntä malttiin, olihan heidän muka likemmin tutustuminen toisiinsa. Puuseppä tyytyi ja odotti aikaansa. Hän vietiin hienosti asuttuun kammariin ja hänen sydämensä tykytti kahta nopeammin. Sitten nosti neiti viinipullon pöytään ja käski palvelijaneitsyensä kaatamaan siitä koruttomaan arkipikariin ja tarjoamaan vieraalle. Sen tehtyä otti neiti isänsä kaapista oikein korean juhlapikarin, jonka pohjalle salassa tilkautti jotakin ja sitten täytti samalla viinillä kuin palvelijakin. Omalla kädellään tarjosi hän sen onnesta ihastuneelle puusepälle. Sitten kysyi, kumpi paremmalta maistui. Ja vaikka koreasta pikarista maistui jotakin katkeraa, myönsi mies kummankin maistuneen yhtä hyvältä: täytettiinhän molemmat samasta pullosta.
"Nyt olet, mies, kokenut", huomautti hieno neiti, "että yksinkertainen kuori voipi tallentaa yhtä maukkaan sisällyksen kuin koristeltukin, usein puhtaammankin. Sinä olet pettynyt; sillä koreaan juhlapikariin oli sekoitettu myrkkyä."
Kauhistui ja hämmästyi nyt nuori puuseppä. Ja kummasti tunsi hän aivojansa painostavan. Äsken auenneesta taivaasta aavisti hän nyt vaipuvansa iankaikkiseen syvyyteen. Ja kuoleman enkelinä seisoi hänen edessään hieno neiti. "Armoa, armollinen armo!" huusi hän kauhusta kähisevin äänin. Mutta hän ei ehtinyt kauan huutaa ennenkuin oli vaipunut raskaaseen uneen.
Eihän se mitään väkeväta myrkkyä sentään ollutkaan, oli vaan univiinaa. Konsulin palvelijat korjasivat sitten miehen, ja seuraavana aamuna löysi hän itsensä jostakin, jossa oli hyvin paljon pahnoja.
Se seikka häntä kovin pahasti suututti ja hävetti. Olihan syytäkin.
Olisi luullut hänen sitten noista viinilaseista viisastuneen ja lähteneen kosimaan tuota palvelijaneitsyttä, mutta harva täällä tuhmuuksistaan viisastuu. Hän rakasti edelleenkin jotakin ihmeen hienoa ja tahtoi sellaista voittaa millä hinnalla tahansa. Hän ei voinut paeta itseään ja omaa luonnettaan, arvaattehan, ja sentähden piti käydä niinkuin sittemmin kävi.
— Hän varmaankin löysi omansa? keskeytin minä!
— Ainahan mies löytää naisia, kun ei heiltä muuta vaadi kuin hienoja helmoja, tokaisi kertojani. — Ei kauan aikaa kulunut ennenkuin puuseppä meni naimisiin. Hänen vaimonsa oli rikkaasti kasvatettu köyhyys, joka osasi soittaa laveria ja lavertaa kuutta, seitsemää kieltä — kaikkia yhtä hyvästi — mutta ei kutoa sukkaa, eikä ommella paitoja, ei laittaa ruokaa eikä pestä astioita. Kuka oppinut nainen niitä osaisi? Mutta vaimon soittaessa laveria, höyläsi puuseppä hopeita ja veisti leipää, jota perheen palvelushenget valmistivat.
Kului vuosi, syntyi lapsi; kului toinen, syntyi taasen ja niin edelleen kolmaskin. Palvelusväkeä lisättiin, mutta leipä väheni ja vei laverinkin — kielet vaikenivat. Lapsen itku vaan kuului eikä äiti vielä lakannut laulamasta. Eräänä aamuna itki hänkin. "Mieheni, mieheni! Missä on mieheni!" uikutti vaimo. Mutta sinä aamuna oli lähtenyt Turun rannasta länteen laiva — siinä katosi mies.
Ihmisten armoilla on sittemmin elänyt vaimo lapsineen.
Minä tunnustan, ett'en kyennyt sanallakaan puoltamaan puuseppä parkaa, jota sopii sanoa yhtä hyvin kelvottomaksi kuin onnettomaksi. Koetin sentähden kääntää kertomusta toiselle uralle.
— Mutta teidän oman elämänne kertomus keskeytyi, huomautin minä.
— Niin, siinä ei olekaan mitään merkillistä, sillä minä en ole tarvinnut olla onnettomassa naimisessa. Mieheni ei etsinyt hametta, vaan naista, enkä minäkään rakastanut hänessä muuta kuin miestä.
Niinkuin kuulitte, jouduin minä assessorin perheen seurassa Lappeenrantaan. — Sinne oli silloin Turusta pitempi matka kuin nyt rautateisin. Siellä olin minä ihmeissä, kun nuoret herrat seisahtelivat katujen kolkkiin ja vähän väliä huoahtelivat: "Ah, miten kaunis! Hän varmaan ei ole tästä kaupungista, mistähän lieneekin." Ja sitten nuo vallattomat kysymään mistä minä olin. "Sieltä mistä tällainen tyttö on poissa", vastasin minä. Toisinaan en ollut kuulevinani heitä.
Menin sitten eräänä aamuna Lappeenrannan torille ruokaostoksille, niin lyöttäysi seurahani partava mies, joka sanoi olevansa viipurilaisen kauppaneuvos T:n liikkeessä apulaisena. Hän sanoi kyllä tietävänsä parhaat ostopaikat ja lupasi minua neuvoa torikaupoissa. Ja sen hän osasikin tehdä, enkä minä arvannut häntä vähääkään varoa, niin vakaiselta ja luotettavalta hän näytti. Sittemmin seurasi hän minua useammankin kerran torille, ett'en voinut olla lopulta mieltymättä hänen miehevään käytökseensä, vaikk'en tietysti rakastamista ajatellutkaan, kun pidin häntä naineena miehenä.
Mutta eräänä iltana sain tuolta partasuulta kirjeen, jossa hän — arvatkaa sitä — kosi minua vaimoksensa ja vaati pikaista vastausta. Minä ensiksi hämmästyin, se on tietty. Mutta sitten se ilta muuttui minulle aamuksi ja yö levottomaksi rukouspäiväksi, joka selitti elämäni arvoituksen. Hämärä mieltymykseni kirkastui rakkaudeksi. Nyt käsitin, mitä rouva niin monesti oli sanonut, että rakkauden valossa tulevaisuuden mustat pimennot ja pilvet punastuvat toivon sinisellä taivaalla. En tuntenut silloin mitään onnellisempaa kuin nojata luotettavaan mieheen. — Myöhemmin tunnusti mieheni, että hänestäkin tuntui yhtä onnelliselta olla naisensa tukena.
Aamulla ilmoitin päätökseni rouvalle ja pyysin häntä puolestani kirjoittamaan tuolle partasuulle vastausta, kun osasin itse huononlaisesti kirjoittaa. Mutta hän moitti minua uskottomaksi itselleen ja vanhemmilleni. Hän oli luvannut ja tahtoi minut viedä sellaisena takaisin kuin oli tuonutkin. Minä vakuutin, ett'en enää ollut sellainen kuin kotoa lähtiessä, koska olin jo rakastunut enkä sentähden enää kelvannut emäntäni sanaa toteuttamaan. Siitä kiivastui hän uhemmin ja sanoi sopimattomaksi, että minunlaiseni tyttö menee suomalaiselle miehelle.
Silloin tunsin minä tulisen piston, joka ei suinkaan ollut rakkautta. Olinhan minäkin suomalainen, vaikka osasinkin ruotsia, ja olivathan vanhempani rehellisiä, vaikka köyhiä suomalaisia. Minäkö olisin tarvinnut hävetä ottaa suomalaista miestä? En käsittänyt miten olisi mahdollista kenenkään tytön sitä hävetä. — Siitä alkaen en voinut emäntääni kunnioittaa niinkuin ennen.
Minä koetin tulla omin neuvoin toimeen: hankin paperia, jolle muodostin muutamia harakan-varpaita kosijalleni vastineeksi. "Minä suostun tulemaan sinulle elämän kumppaliksi niinkuin olet pyytänyt", kirjoitin minä yksinkertaisesti, "jos sinulla on rehellinen aikomus. Mutta laita niin, että olet vapaa kaikista esteistä, sillä minä olen kokematon, viaton tyttö."
Enempätä ei tarvittu. Pian sovittiin asioista suutasuin. Kolmen viikon kuluttua oli toimitettu vanhempieni suostumus ja muuttokirjani Turusta Viipuriin.
Sillä välin soittelivat kielikellot: mikä ei olisi suonut minua hänelle, mikä taas ei häntä minulle. Sentähden kerrottiin meistä ilkeintä ja kummallisinta. Jumala nähköön! onhan kateus rakkauden vihollinen ja siitä kaikki tuo vaino, joka on niin tavallista.
Kauan suljin minä uskottomana korvani. Mutta arvatkaapa, mitä lopulla kuulin! "Hän on kreikkalainen, hän on venäjänuskoinen, sinä olet onneton!" huusi assessorin rouva.
Kauheata! Minä olinkin silloin onneton — vaikk'ei semmoisista nykyiset tytöt välitä. — Minä itkin yksinäisyydessäni ja rukoilin pelastusta. Sitten juoksin pastorin puheille pappilaan. Hän sanottiin perin viisaaksi mieheksi. Hän lohdutti minua. Hän nojasi oikean kyynärpäänsä pöytään ja käden poskeansa vasten ja oli ensin hetkisen ääneti; sitten näytti puhuvan kuin itsekseen. Minä kuuntelin tarkkuudella jok'ainoan sanan.
"Tosin voivat eri uskokuntien kirkolliset kaavat ihmisten omiatuntoja kahlita, siellä enemmin, täällä vähemmin," sanoi hän. "Nämä kaavat ovat kirkollisia astioita, joissa hengellisen elämän aarteita tallennetaan", sanoi hän. "Mutta ihmiskunnan viinamäen työstä kasvaa vuosisatoina hengellisen aartehiston rikkaus monipuolisemmaksi, joten kaavat tuntuvat ahtailta ja ihmishenki vaikeroipi orjuuttaan", sanoi hän. "Silloin on aika kaavoja laventaa taikka uudistaa. Mutta" — tässä kääntyi hän terävällä katseella minuun — "sitäkin ennen voipi jo moni henki, ulkomenoihin kompastumatta, kohota niitä ylemmäksi. Sillä onhan Jumala kuitenkin kaikkien uskokuntien Jumala, joka ei katso uskontojen enemmin kuin ihmistenkään ulkomuotoa, vaan kuulee kaikkia, kun vaan Häntä hengessä ja totuudessa lähestytään", sanoi pastori.
Tuntui kuin olisin niellyt hänen sanansa, vaikka en niistä juuri ymmärtänyt kuin viimeisen lauseen, joka minua tosin vähän lohdutti. Mutta tiellä johtui mieleeni, että sulhoni kuitenkin oli kieleltään suomalainen, että hän oli Suomessa syntynyt ja kasvanut. Olkoon kreikanuskoinen, ajattelin minä, kunhan vaan on suomalainen. Onhan meillä sitten maailmassa jotakin yhteistä. Kuitenkin olin vielä tulisissani, kun kauppaneuvos T. tuli tiellä vastaani ja onnitteli minua kihlaumiseni johdosta.
"Enpä iloitse koko onnesta", sanoa tokaisin minä tuhma. "Miksi petti hän minut eikä ilmoittanut, että onkin kreikanuskoinen — en suinkaan olisi suostunut!"
"No, no! maltahan mielesi!" neuvoi kauppaneuvos: "tuleva miehesi ei olekaan kreikan-, vaan lutherinuskoinen — ainoastaan minä olen kreikanuskoinen."
Minä häpesin ja ihastuin; luulenpa, että punastuinkin. Mutta raskas kivi putosi silloin sydämeltäni enkä sen jälkeen enää uskonut mokomia juoruja.
Mutta niinkuin jo sanoin, ei ole minun elämässäni mitään merkillistä. Kauppaneuvos tarjosi meille sitten hyväntahtoisesti omat vaununsa, joissa tultiin Viipuriin, että petäjänummi jytisi. Porttien pielissä ja katujen varsilla katselivat ihmiset silloin ihmeissään meitä. "Minä tunnen olevani rikas", sanoi ylkäni. "Niin minäkin", sanoin minä. Ja olihan meillä silloin muitakin varoja kuin rakkautta. Terveyden lisäksi oli miehelläni hyvänlainen palkka, jota kauppaneuvos heti vihkimisen jälkeen lisäsi. — Häät pidettiin kohta Viipuriin tultua. Minunkin käteni sekä osasivat että halusivat työtä tehdä. Kun Jumala siunasi meille varoja yli jokapäiväisen tarpeen, yhdistyttiin osakkaiksi kauppaneuvoksen liikkeesen. Mieheni oli teoissaan luotettava ja rehellinen, niinkuin oikea suomalainen. Sentähden kauppaneuvos piti hänestä niin paljon. Kaikki menestyi paremmin kuin sopi odottaa. Niin lisääntyi perhekin — meillä on nyt seitsemän lasta, arvatkaa!
Ihmiset sanovat miestäni tuliseksi ja äksyksi — voipi niin toisinaan olla. Mutta minä olen koettanut sammuttaa tuimuutta rakkaudella — onhan se kumppalin velvollisuus — ja olenkin aina onnistunut, sillä mieheni osaa ajatella: hän malttaa mielensä.
— Miten vaihtui sitten tuo onnellinen asemanne nykyiseen? kysyin minä.
— Kuulisitteko sitäkin? jatkoi vaimo. — Tiedän nuoria, kokemattomia ihmisiä, jotka ainoastaan pakosta kuuntelevat vakavia asioita. Sitten tietäkää, ett'ei onni aina pakene ihmistä samalla kertaa kuin menestys. Särkyy reki, kuolee hevonen, mutta ei riku toivo. Niin kävi meillekin. Ajat huonontuivat ja puuliikekin huonontui — niinkuin se on monesti sen jälkeenkin huonontunut — ja lopulta pysähtyi kokonaan. Toinen kauppahuone toisensa jälkeen luovutti omaisuutensa velkojille. Kauan kyllä kesti kauppaneuvos ja paljon työtä levitti hänen liikkeensä maahan, mutta loppuun piti hänenkin ehtiä ja tuhannet ihmiset jäivät työttömiksi. — Sääli niin hyvää isäntää! — Siinä hukkui miehenikin varat ja loppui hänen palveluksensa. Köyhä oli hän nyt omaa kauppaansa aloittamaan ja liian vanha kelvatakseen uusille isännille, varsinkin huonona aikana. Mutta me olimme kumpikin tottuneet työhön. Ja tekevällä on aina työtä.
Raskahin koettelemus oli jo kauan aikaa perhettämme painanut: vanhin tyttäremme — hän on nyt jo yhdenkolmatta — sallittiin raajarikoksi. Hän on vieläkin kuin lapsi eikä voi liikkua liikuttamatta. Lääkäri on hänet jo aikoja sitten hyljännyt. Kun oltiin hyvissä varoissa, oli helpompi kärsiä, mutta sittemmin — minä tunnustan, että aloin väsyä. Onneksi osasi mieheni nytkin ajatella ja hän lohdutti minua: "Eihän ole perhe-elämä ainoastaan lasten, vaan vanhempienkin kasvatusta varten", sanoi hän. "Luultavasti sentähden annetaan useinkin vanhemmille lapsi vaan vähäksi aikaa ja sitten otetaan pois", sanoi hän. "Ja varmaankaan ei muuten niin usein onnellisen syntymisen iloa seuraisi vaivaloisen elämän murheet", sanoi hän. "Mutta kaikella elämällähän on tarkoitus, lyhyelläkin. Me tarvitsemme puhdistusta; paljon on meissä vielä vikoja ja likoja. Mutta maailma on suuri kylpylaitos, jossa lopullista puhtautta ja terveyttä varten on monenlaisia kylpyjä: kuumia, haaleita ja kylmiä; höyrykylpyjä ja ruiskukylpyjä", lisäsi hän. "Toisinaan antaa ylilääkäri katkeria kylpyryyppyjä", sanoi hän. "Kaikki tapahtuu niinkuin tarvitaan, kun vaan emme tahallamme pala tahi vilustu. Ja onhan meillä virvoittavaakin: kuusi tervettä lasta, joista toivomme ihmisiä. Ja toivommehan lopulta muutakin", lisäsi mieheni ja tarttui käteeni. Minulle lisääntyi voimia ja minä tunsin uudelleen olevani tuettu enkä ole sittemmin enää valittanut. Mieheni pilkkoo puita ja minä, niinkuin tiedätte, olen pesijänä — liikeneehän tässä maailmassa pesemistä. Mutta minä uskon, että onni pysyy meillä niinkauan kuin rakkaus ja toivo. — Kunhan vaan Jumala siunaisi lapsia! lisäsi pesuvaimo, ja siihen hänen tarinansa loppui.