PORMESTARI LEIPZIG.
Eivät suomalaiset historiamme vanhimpina aikoina osanneet hävetä sukuansa: näkyivät siltä kuin olivat ja olivatkin sellaisia, että kelpasi näkyä. Ei kukaan herra Inkonen tahi Kirves, ei kukaan herra Kurki tahi Kortomaa [vanhoja Suomen aatelissukuja] ollut niin turmeltunut, että olisi suomalaista nimeänsä kainostellut. He osasivat olla miehiä nimiensä takana.
Hengelliset miehet taas eivät silloin maallisista "liika"-nimistä välittäneetkään; karistivat ne pois, kuten maallisen takkinsa, ja pysyivät sitten vaan apostolisesti Tuomaina, Maunuina ja Olavina.
Mutta kun vierassukuinen valtakansa oli vuosisatoina suomalaisuutta katsellut syrjinkarin, alkoivat täällä etupäässä nöyrämielisemmät — niitäkin aina on joukossa — hävetä syntyänsä ja leimasivat arvonsa muukalaisella nimellä. Poikkeukset muuttuivat tavaksi ja tapa on sittemmin muuttunut säännöksi, jota suomalainen virkaväki on luontaisella itsepintaisuudellaan noudattanut. Niinpä pidetään nyt tuossa väessä vieläkin kansallisten nimien takaisinottamista melkein rikoksena, joka on rankaistava vähintään ylönkatseella.
Vieras nimi antaa tilaisuuden johtaa sukuakin vieraista juurista. Ja siihenkin on meidän sivistyneellä herrasväellä tavaton taipumus. Tahdotaan olla sukuisin, joll'ei juuri Norfolkin, Ayrshirin tahi Angooran rotuja, niin jotakin rajantakaista perua joko lännestä tahi etelästä. Joko siten mielistellään germanilaisrodun ylpeyttä tahi omaa turhamaisuutta — toista tahi toista.
* * * * *
Mutta meillä on tällä kertaa tekemistä nimenomaan pormestari Leipzig'in kanssa. Kirjaimesta kirjaimeen oli hän saman niminen kuin Saksanmaan suuri kirjakaupunki eikä siis mitenkään voinut olla suomalaista sukujuurta. Niin uskoi pormestari itse sekä hänen lähimmäisensä. Ja kuka olisikaan uskaltanut toisin uskoa?
Jokainen myönsi, että pormestari oli virkamies, rehellinen aina partaansa asti — sitä hän suvaitsikin vain poskilla — ainoastaan itsepintaisuudesta häntä joskus moitittiin. Mutta sekään ominaisuus, joka kyllä suomalaiselle luonteelle omistetaan, ei tarvinnut todistaa pormestaria suomalaiseksi; sillä olihan esim. Kaarle XII itsepäinen, vaikka oli ruotsalainen. Ja miks'ei voinut pormestari olla saksalaista juurta, kuten jo nimikin todisti, sillä vetipä saksalaisen Wallensteinin itsepäisyys kyllin pormestarillekin vertoja.
Kun näin suuret historialliset henget kilpailivat päästäkseen pormestarin sukulaisiksi — mitä osaa oli hänessä sitten enää suomalaisella lihalla ja verellä!
Muistelikin pormestari isistään kaksi, vaikka tosin hämärätä, sukujohtoa. Toisen muistelman mukaan olisi suuren Kustaa Adolfin toimesta heti Leipzigin tappelun jälkeen muuttanut Saksasta Suomeen eräs sotasankari, jonka jälkeisistä sitten syntyi pormestari Leipzig. Toinen muistelma tiesi, että pormestarin esi-isät ensin olisivat jostakin Leipzigin tienoilta muuttaneet Ruotsiin — tätä tietoa piti pormestari uskottavampana. Siellä sitten kohosi yksi suvun jäsenistä kuninkaallisen hovin ylitallimestarin apulaiseksi, joka nai kuninkaallisen sisäneitsyen. Yksi tämän avion perillisistä siirtyi — jutun mukaan — sotapäällikkönä Suomeen. Pormestari päättikin, että tästä lähteestä alkaen hänen sukunsa veressä on kiehunut jotakin kuninkaallista. Todellakin sellaista mahtoi olla tuo luja liitto pormestarin niskan ja selkäpintilän välillä, joka ei suvainnut pään tekevän mitään käänteitä ilman vartalon myötävaikutusta. Tästä syystä näyttikin hän liikkeissään ylhäisen komealta, oikein majesteetilta. Sellainen ryhti anastaa väkisinkin kunnioitusta, kun sen lisäksi tukee askeleitaan niin paksulla, valtikanmoisella sauvalla kuin herra pormestarin oli tapana. Joskus sai tämä sauva kunnian kohota järjestämään kaupungin kulkuneuvoja. Kun pormestarin liikkeet olivat enimmäkseen jotenkin suoraviivaisia, osui useinkin hänen tiellensä raatihuoneen edessä tahi katujen risteyksissä milloin mikin palkka-ajuri. Tällaista ajurien asentoa nimitti pormestari hävyttömyydeksi, jota hänen oli mahdoton sulattaa, hänen joka oli kaupungin oikeus ja totuus. Hetkisen piti jäykkä herra kovaa purpatusta ja mutinaa; vaan, joll'ei siitä ajuri hievahtanut, kohosi oikeuden valtikka — mutta se ainoastaan kohosi, sillä laki oli kirjoitettu pormestarin sydämeen, joka kielsi omankäden oikeudesta. Hän laski siis sauvansa alas. Loukattu oikeudentunto pani tosin ajurinkin puolestansa mutisemaan, mutta pitihän esivaltaa totella: — hän väistyi.
Ensimäisenä päivänä maaliskuun kuoltua, luki pormestari kaupungin senaikuisessa sanomalehdessä oudon uutisen, joka hänet pani sekä ihmeihinsä että suuttumukseen. Ilmoitettiin, että sinä iltana näytetään kaupungin teaatterissa läpikuultava ulkomaan ihminen, jonka sielunelämää ei tarvinnut yksistään silmästä tutkia. Koko ruumis oli niin läpihohtava, että helposti voi nähdä sydämen ja suonten tykkinän sekä veren heleän helmivirran ja aivojen ihmeellisen toiminnon. Mutta tämän lisäksi nähtiin kuinka mielenkuvitukset muodostuivat sydämessä somiksi monenvärisiksi kupliksi, täynnä lämpimiä tunteita. Nämä sitten suoniteitä vaeltaessaan kutistuivat ja kärsivät kaikenlaista ahdinkoa, jotkut joutuivat raajarikoiksi, jotkut kuolivatkin. Mutta osa saapui aivojen tuomioistuimen eteen, jossa ne punnittiin ja tuomittiin, minkä kivi kaulaan, minkä siivet selkään. Ihmeellistä oli nähdä miten nuo kipeniksi muuttuneet kuplat yhdistettiin aivoissa ajatusrihmoilla ja järjestettiin säännöllisiin riveihin, tarvittaessa kielelle anniskeltaviksi.
Jotenkin tällainen oli päivän uutinen. Mahdotonta on enää tesmälleen muistaa mitä tässä on liiaksi, mitä liian vähän.
Kun kansa ei tiennyt oliko nähtävänä ihme nainen vaiko mies, tulvasi kumpiakin sitä uteliaammin katsomaan. Naiset tahtoivat kerrankin oikein tunkeutua miehen mielen syvyyksiin, miehet osastaan yhtä halukkaasti pyrkivät omin silmin näkemään mitä naisen sydämessä oikeastaan piileksii. Totuus vaatii tunnustamaan, että muita uteliaammat olivat nuoret naiset sekä nuoret miehet.
Edellä sanottiin, että uutinen pormestaria ei ainoassaan ihmetyttänyt, vaan myöskin suututti. Ei hän vielä ehtinyt muuta lukea, kuin että teaatterissa jotakin näytetään, kun hän jo pysähtyi.
Mitä! — hyljätty teaatteri, jonka insinööri on tuominnut parannuksille, sielläkö jotain näytetään? Sinnekö vietellään ihmisiä satimeen?
Nämä kaksi asiaa: ihmiskunta ja laittomuus, ne ovat aina antaneet huolta hallitsijoille ja sitä liikeni nyt pormestarillekin. Viisi vuotta sitten oli insinööri sanonut, että teaatterin katto voipi pian pudota. Siitä lähtien oli tämä huone ollut suljettu: katto tosin pysyi vieläkin entisellä tasallaan, mutta voisihan se jonakin hetkenä pudota, koska insinööri niin oli sanonut. Ja insinööriä uskottiin kaupungissa enempi kuin kaikkia uskonkappaleita yhteensä.
Tässä uskossa ei sopinut pormestariakaan lukea epäilijöihin. Sentähden riensi hän pelastamaan ihmiskuntaa. Ensi kiipaleessa kiiruhti hän kaupungin poliisimestaria hätyyttämään. Kenties oli tämä luvannut teaatterin käytettäväksi. Niin, hän se on, juuri hän. — Sitä rohkeutta!
Näin jupisten pormestari astui tavallista pönäkämmin ja painoi sauvaansa katuun entistä rotevammin. Jo etäältä väistyivät hänen tieltänsä ajurit. Hän näki kuinka väkeä meni teaatteriin ja tuli teaatterista. Toiset hymyilivät, toiset näyttivät olevan ähmissään. Tuossa kohtasi hän jo menomatkalla poliisimestarinkin. Arvoisat vanhukset, oikeus ja järjestys, tapasivat siinä toisiaan. Hämillään tähystivät he aluksi toisiinsa.
Sitten alkoi näiden ikäveljien välillä jotenkin epäveljellinen jupina ja kinastus, jota kesti teaatterille asti. Kumpikin syytti toistansa, mutta kumpikin pesi puolensa puhtaaksi. Pormestari vakuutti nostavansa asiasta kanteen ja poliisimestari sanoi opettavansa asianomaiset tietämään huutia. Lopulta yhtyivät he syyttämään koko vallattomuudesta teaatterin vahtimestaria. Hänellähän oli teaatterin avaimet.
— Se junkkari! murisi poliisimestari, ramistaen sapelia vyöllään.
Samalla riipaisi pormestari teaatterin ovea, mutta — se oli lukossa.
Heti ilmestyi kuvehuoneesta vahtimestari.
— Aprillia! jos saan luvan arvata, huudahti hän, kumartaen nöyrästi.
Mutta hän ei tohtinut esivallalle nauraa.
— Aprillia! äännähti myöskin yht'aikaa oikeus sekä järjestys ja kumpikin painoi kämmenensä otsaan. Sitten kääntyivät he tyytymättömällä murinalla kotiinsa.
— Sellaisia okaita ja piikkejä sikiää painovapaudesta, arvelivat vanhukset. — Oikeus ja järjestys pidetään narrina; petos ja valhe vallan saa. Jospa voisi lukita sanomalehtien suut yhtä hyvin kuin raajarikkoisen teaatterin ovet!
Mutta sitten he muistivat, ett'ei painovapautta maassamme vielä oikeastaan ollutkaan.
— Niin, voipihan sentään olla hyvä, että vuodessa on yksi valheitten juhla. Ihmiset voivat purkaa silloin pahan sisästänsä ja elää sitten kaiken vuotta rehellisesti.
Näillä puhein he erotessaan toisiaan lohduttivat. Mutta siitä päivästä menetti pormestari kaiken uskonsa kaupungin insinööriin. Miksi ei teaatterin katto ollutkaan pudonnut alas, vaikka sitä jo viisi vuotta sitten ennustettiin? Jos se olisi tapahtunut taikka jos teaatteri olisi pysynyt entisellään, vapaana käytännölle, ei olisi nyt ollut kellään tilaisuutta sanoa, että pormestari juoksi aprillia. Sellaista tapahtuu, kun insinöörit pyrkivät profetoiksi!
Tapahtui sitten, että insinööri taas, kun hänelle osui hyvää aikaa, teki uuden esityksen kaupungin hallitukselle. Kuten tuhansien järvien maassa sopii, tunkeusi kaupungin keskustaan useita lahden poukamia, joita insinöörin taiteellinen silmä suositteli. Mutta vuosi vuodelta alkoivat ne mannertua ja näytti kuin olisivat toivoneet syliinsä nostettavan jonkun kauniin kartanon, varsinkin kun erään lahden pohjukka aivan sivusi katua. Tältä kannalta käsittelikin pormestari asiata. Mutta insinööri esitteli, että varsinkin tuo eräs lahti, niin nimitetty Kultapohja, kaupungin kaunisteeksi syvennettäisiin. Siitä olisi muka käytännöllistäkin hyötyä — tämä puoli esityksestä vetikin enemmin kaupunkilaisten huomiota kuin kauneusoppi — koska siten autettaisiin kalavenheet syvemmälle kaupungin keskeen sekä avattaisiin kesäiselle höyryliikkeelle avarampaa tilaa y.m., jota ei edeltä voitu aavistaakaan. Näitä paitse veti insinööri jaloja esimerkkejä Euroopan suurista kaupungeista, joihin suurella vaivalla oli kanaviakin kaivettu ja niin tehty kaupungit paratiisin yrttitarhoiksi.
Tällainen esitys oli niin viehättävää laatua, että se väkisinkin vaati suosiollista kumarrusta. Euroopan kaupunkien kunnia ja paratiisin yrttitarha — kuka niitä ei tahtoisi omalle kaupungilleen?
Ainoastaan pormestari Leipzig ei tahtonut. Hän väitti, että Suomessa on kyllin kaivamattakin järviä ja lahtia, koska niistä on kannattanut oikein laulujakin lasketella. Mutta eipä ole vielä yksikään laulanut Suomen suurista kaupungeista. Sentähden on laitettava niin, että voivat kerran niistäkin laulaa. Sitä vaatii kaupungin käytännöllinen etu, että katuvieret kartanoituu. Jos lahta kaivettaisiin, pitäisi sitä iäti kaivaa, koska maa Suomessa yhä nousee ja vedet väistyvät, kuten Kultapohjakin on osoittanut. Siis, päätti hän, ennen rahat kaupunkia nostamaan kuin laskemaan.
Näitä lausuessaan näytti pormestari tavallista juhlallisemmalta. Kahdella päällä seisoi nyt kaupungin hallitus, sillä kovin painava oli oikeuden päämiehen sana. Mutta täysin luopuivat mielet insinöörin mietteistä, kun pormestari vakuutti olevansa ensimäinen kohottamaan kartanonsa Kultapohjan sylistä.
Muutamat moittivat herra Leipzigiä itsekkäiseksi ja ahneeksi, mutta oikeastaan he taisivat tarkoittaa, että hän oli itsepäinen ja säästeliäs. Ainakin oli hänellä varoja ja tahtoa pysyä sanassaan. Kenties oli hän kumpiakin perinyt.
Miten olikaan, mutta kaupungin ihmeeksi kohosi Kultapohjan mudasta ensin perustus, sitten kivijalka ja vihdoin jykevät seinät. Kesäisen iltaruskon hohteessa nähtiin usein pormestarin seisovan rakennuksensa muurilla. Oikosena kuin maistraatin pöydällä kynttilä tähysteli hän siinä toivosta palavin silmin. Mielensä kuvastimesta katseli hän vuosien taakse ja ihaeli kaupungin tulevaa suuruutta. Kultapohjan lahdessa näki hän aaltojen asemilla kartanoita, joille hänen sanansa oli laskenut perustuksen.
Kesken näitä kuvia läheni keskeneräistä rakennusta koukkuselkäinen vanhus sauvansa nojassa. Hän nosti hattuansa ja kumarsi pormestaria. Hän näytti jotakin odottavan, mutta ääneti.
— Mitä kaipaat, mies? kysyi pormestari tylysti.
— Näette, armollinen herra, mitä tarvitsen.
— Mutta kotosi? kysyi edelleen ankara herra.
— Kotoni on teille yhtä tietty kuin puutteeni. Mutta unhoitettua voipi uudistaa. Niin, sitä voipi. Ette enää muista nuorta paria, ette muista Hilaarius Kukkoa ja Agaatta Kanaa, joiden vihkiäisissä nuorena ylioppilaana tanssia heilasitte. Kukoisti silloin Agaatta, nyt on hän mullassa, minä tässä. Hymyilitte meille silloin, nyt sitä ette voi. Kyllä tunsi minut arvoisa isänne, pitejämme senaikuinen pastori, hän minut ja minä hänet. Niin, miksi ei tuntenut? hänpä juuri vihkikin meidät! Eli silloin vielä isoisännekin. Kaukaisia meriä kynti hän. Voimallinen mies ja rohkea laivuri oli Ananiias Leipäsäkki. Mutta koulussa muuttui hänen poikansa nimi — paljon muuttaa koulu.
Sellaisia ihmeitä lauleli Hilaarius Kukko.
— Ananiias Leipäsäkki! lausuivat toinen toisensa jälkeen rakennusmiehet. Puolenpäivän rinnassa painuukin helposti Leipäsäkki mieleen. Ja nyt tiesivät he pormestarin sukuisän.
Mutta pormestari seisoi ääneti kuin ukkosen iskemä. Hän vaaleni ja punastui ja taas vaaleni. Koneentapaisesti kaivoi hän kukkaroansa. Mitä sormiin osui, heitti hän kerjäläiselle, joka kumarsi ja läksi tiehensä.
Niin piiritti totuus rehellisen pormestarin eikä luetellut hän enää siitä päivin sukujohtojaan. Jumalan ja ihmisten edessä vaelsi hän nyt suomalaisena. Kartanot Kultapohjassa kunnioittavat hänen muistoansa.