VIIPURIN RINKELI.
Minä oikeastaan olen kotoisin Pellonpään kylästä Jauhovakan talosta. Kotini nimestä juuri pistikin päähäni ajatus ruveta leipuriksi, kun vanhin veljeni peri maan ja minä nuorin seitsemästä huomasin olevani liika murena isäni Jauhovakassa. Minä otin jalat alleni ja ne toivat minut tänne Viipuriin, jossa nyt vaimoni Hetaleenan rinnalla syön omaa leipääni. Mutta näin pitkälle ei ole vähällä päästy. Siinä on nähty monta tuulta ja tuiskua. Kuitenkin tahdon kertoa ainoastaan pääasiat ja nekin lyhyesti.
Kun kysytte mikä minut juuri Viipuriin toi, niin tietäkää, ett'en tahtonutkaan tulla tavalliseksi leipojaksi. Sitä en tahtonut. Jo lapsena opin markkinoilla tuntemaan Viipurin rinkelin. Sen maku ja maine ei haihtunut mielestäni. Jotakin semmoista tahdoin oppia leipomaan ja sentähden tulin Viipuriin. Täällä sitten rupesin leipojan oppiin. Oppikontrahti tehtiin valmiiksi ja viideksi vuodeksi olin minä sidottu mestarini taikinapyttyyn. Viisi vuotta, arvatkaa!
Mutta kovasti erhetyin minä: ajattelin, että jokainen leipoja täällä osaa laittaa Viipurin rinkeliä. Kuitenkin oli mestarini ainoastaan tavallinen leipuri.
Viisi vuotta kului jauhotuiskussa. Monta kertaa kisällit opettavaisesti haiveltivat päätäni. Monta kertaa painettiin pääni jauhosäkin syvyyteen, josta sitten valaistuna nousin ja muille nauruksi itkin. Mutta eihän kukaan tiennyt, että leivoksissa oli kyyneliä. Kun mestarilleni valitin, ajoi hän leipämelalla viisautta päähäni. Näytänkö nyt teistä hyvin viisaalta? Jos siltä en näytä, niin oli ainakin mestarini hyvin viisas.
Kun viisi vuotta kului, olin minä vapaa. Voin sanoa, että minä sitten aloin huilata niinkuin muutkin vapaat huilasivat. Maailma tuntui niin rajattomalta, että siihen näkyi mahtuvan sekä poikin että pitkin. Minä käytinkin tilaisuutta ja ojentelin jäseniäni kaikille maailman tuulille.
Niihin aikoihin alkoi maineeseeni niinkuin takkihinikin ilmestyä reikiä ja likapilkkuja.
Eräänä aamuna tapasin itseni tähtiä tutkivassa asennossa Myllymäen rinteeltä. Mylly muistutti jauhoista, jauhot leivästä, leipä Viipurin rinkelistä. Minä muistin elämäni tarkoituksen ja ojensin itseni korkeuteen. Hetkisen seisoin siinä kuin tuomittu. Ja kosket, hyöryävät kosket kohisivat aivoissani.
Minun piti oppia leipomaan Viipurin rinkeliä. Mutta miten? Työllä, vaivalla ja rahalla ei sitä taitoa voiteta. Se on salaisuus, jonka omistajat uskovat ainoastaan sille, jolle elämänsäkin. Ja senaikuiselle minulle ei kukaan hupsu elämäänsä uskonut. Minä katsoin silloin pyöreään taskupeiliini enkä ole unohtanut sittemmin kuvaani: veriset viirut koristivat kasvojani, joita tappuraisena varjosti tumpura tukkani liereän patahatun alta. Ovathan silmäni nyt selkeät, mutta sameina kuin sotketut lähteet haamoittelivat ne silloin. Töin tuskin peitti repaleet ihoani.
Muutamat penningit taskussani, laskeuin Myllymäeltä alas ja — päätin ostaa Viipurin rinkelin. Mutta tiedättekö keltä sen aioin ostaa? Asia on minulle niin painava, että soisin jokaisen siitä tietävän.
Silloin, niinkuin nytkin, oli Punaisenlähteen korvalla pieni lautakoju. Mutta silloin ei siinä kaupinnut vanha akka eikä likainen ukko paksua vehnäleipää. Ei. Jalompaa oli leipä ja kauniimpi oli kauppias. Häveten ja allapäin lähestyin minä lautakojua. Minä rumuus, hän kauneus. Minä katkera ja nälkäinen, hän suloinen makeanleivän haltijatar. Salaa kulmieni alta vaan rohkenin katsoa hänen ruskeita, mustakulmaisia silmiään. Voi niitä ruskoposkia, voi sitä mustaa tukkaa! Minä unohdin ostettavan rinkelin, sillä oikea Viipurin rinkeli seisoi nyt edessäni. Semmoisen, juuri semmoisen sopiikin leipoa sekä myödä semmoista leipää! Mutta millä ostin, millä ansaitsin minä semmoisen?
Minä väistyin pois. Sellaisena kuin olin en ollut mahdollinen häntä lähestymään. Minä söin huonompaa leipää. Sitten pääsin entiselle isännälleni työhön. Kuukaus kului. Kasvojeni arvet olivat parantuneet Jo olivat vaatteenikin ehjät ja puhtaat. Mutta ei väistynyt mielestäni Punaisenlähteen elävä rinkeli. Olinhan sitä paitse päättänyt oppia leipomaan Viipurin rinkeliä.
En enää huilannut. Työssä sain miehuutta ja rohkeutta. Eräänä päivänä lähenin lautakojua, ja nyt ostin kun ostinkin rinkelin. Se oli semmoinen syötävä rinkeli. Mutta tiedättekö mitä sille tein?
Jaoin rinkelin kahtia ja sanoin tytölle: "Ell'ette ota tätä puolikasta, en osta teiltä koskaan rinkeliä." Ja siinä olikin hetki, joka ratkaisi tulevaisuuteni kohtalon. Tyttö ei hyljännyt. Hän vastusti, mutta otti kuitenkin. Hän katsoi minuun ja minä katsoin häneen. Sillä kertaa emme paljon jutelleet.
Mutta se rinkelin puolikas oli tavattoman makea!
Sitten minä tapasin hänet kahden viikon kuluttua ja sitten viikon kuluttua ja puolen viikon kuluttua siksi, että minä nimitin häntä Hetaleenakseni ja hän minua Juhanantikseen.
Se oli ihana aikakaus.
Johan tästä on selvää, että meistä tuli pari. Sitten oli minun helppo oppia Viipurin rinkelin leipojaksi. Mutta ajatelkaapas, että juuri Viipurin rinkeli teki minusta miehen!