SANOMALEHDET JOKAPÄIVÄISTÄ LEIPÄÄ.
Jos hyvä Lutherimme vielä meidän aikoina eläisi, niin hän varmaankin katekismossaan jokapäiväisen leivän nimen alla, paitsi raitista ilmaa ja hyvää terveyttä, luettelisi myöskin rehelliset ja vapaamieliset sanomalehdet. Me nykyajan ihmiset olemme niihin niin tottuneet, että hävitämme hyvän tuulemme, ruokahalumme ja työhalumme niinä päivinä, jolloin sanomalehti ei tuo meille ilmaa yleisen elämän laajasta ilmakehästä. Me elämme silloin kuin jyvät suljetussa säkissä, vailla ilmaa ja päivänpaistetta. Ei tilaa hengittää, ei näköalaa ulommaksi pientä itseämme. Mieltämme ahdistaa ja meitä vaivaa levottomuus, sillä meidän ihmisemme on itänyt ulkopuolelle säkkiä; se on kasvanut ulkopuolelle pirtin ikkunan, kotipihan, kotikylän, kautta koko isänmaan ja yli senkin rajojen. Me olemme kuin laajalehväisiä puita, joiden oksat ja latvat maailman tuulilta ja taivaan linnuilta ajan vaiheita kuulostelevat. Meihin on kehittynyt tarve pyrkiä joka aika selville siitä, kuinka siellä loitolla vesien ja metsien takaa jaksetaan, kuinka se kokonaisuus, johon kuulumme, voipi; aivan niinkuin yksityisenkään perheen jäsen ei voi olla huoleton siitä, mitä hänen pienessä kodissaan tapahtuu, mihin siellä pyritään, kuka kumoon vie, kuka rakentaa, riidassako vai sovussa naapurien kanssa eletään. Jollei hän näistä välittäisi, eipä hän oikean perheen jäsen eikä "hyvä kylänmies" olisi. Koti on meissä laajentunut isänmaaksi, perhe kansaksi, naapurit maailmaksi. Näistä kaikista me haluamme tietoja, sillä me olemme kokeneet että ulommatkin aallot voivat vieriä meidän kotirantaan, että kaukaisempikin myrsky voipi tulla vapisuttamaan meidän kotimökkiä, että ikävät sekä hauskat tapaukset, etäisemmätkin, lopulta myös meidän kotioloihin vaikuttavat. Siksi meissä herää levottomuus, jollei sanomalehti tule säännöllisesti luoksemme. Me aavistamme olevan pahan merrassa, kun meiltä julkisuus kielletään. Epäluulo valtaa meidät ja luonnollinen varovaisuutemme kohoaa. Me köyristymme kokoon kuin siilit ja meille puhkeaa silmiä ja korvia joka taholle: me näemme ja kuulemme enemmän kuin todella tapahtuu. Mutta syy ei ole meidän, vaan niiden, jotka meidän aistimiamme pimeällä umpi-ilmalla kiihottavat. Vapauttakaa meille taas sanomalehtemme, että todellisuus likeltä ja kaukaa selkeänä kajastaa ja että yhteistuntomme saapi varmuutta ja tyydytystä. Näkömme ja kuulomme eivät sitten enää petä. Me rupeamme taas luottamaan oloihin ja ihmisiin, siitä yhteiskunta vahvistuu enemmän kuin sotajoukoista ja santarmiparvista. Yhteistunne — sama kuin avartunut itsetunne — tekee meistä laajemmassa merkityksessä ihmisiä, koska se hajottavien kiihkojen asemesta kehittää meissä järjestäviä ja rakentavia rientoja, joista valtionkin iloita pitäisi. Eikä kukaan tässä suhteessa ole suurempaa palvelusta tehnyt kuin sanomalehdet semmoisina kuin me niitä tässä maassa olemme oppineet kunnioittamaan.
* * * * *
Mutta turhaa on tarjota suurelle yleisölle aatteita ja ihanteita muuten kuin leipään tai lempeen sekoitettuina — sen ovat sanomalehtimiehet oivaltaneet. Ennen kaikkea he, joko suoraan tai välillisesti, tarjoavat lukijoilleen tietoja elinkeinojen aloilta. Karjanhoitaja ja maanviljelijä, käsityöläinen ja kauppias, pappi ja muu virkamies — kaikki tapaavat sanomalehdistä jotain oman ammattinsa alalta, jollei muuta niin toimi- ja virkailmoituksia, osto- tai myöntitarjouksia, tietoja uusista yrityksistä, töistä ja keksinnöistä. Ne koskevat lukijan toimeentuloa, virittävät mieltä ja ajavat liikkeelle, vievät kulkuneuvoihin, sodan ja rauhan sanomiin. Likeltä niitä koskevat yhteiskunnalliset ja valtiolliset kysymykset sekä suhteemme muihin maihin ja kansoihin. Eikä tästä sitten ole pitkä hyppäys veljeyteen — ihmisyyteen — ihanteihin, joihin jokapäiväisen leipäpuun latva pyrkii. Näiltä kaikilta aloilta sanomalehti sopivassa muodossa tarjoaa yleisölle kohtuullisia päiväannoksia; kukin nauttikoon sulatusvoimiensa mukaan. Se lukijoita miellyttää, kevyt kirjoitustapa, kevyt lehti, jota voipi lukea missä ja milloin sattuu: työn lomassa, ruokaillessakin, nojatuolissa, levolle käydessä tai ennen nousua, kuinka kulloinkin sopii.
Kirjallisuus, johon on niin paljon jokapäiväistä leipää sekoitettu, muuttuu helposti jokapäiväiseksi tarpeeksi ja liittyy välittömästi kansalaisten ruokahaluun, niinkuin sanomalehdistä tiedetään. Se on kuin uusi ruokalaji, joka on valloittanut yleisen maun ja johtaa sitä senvuoksi että yleinen makuaisti sen itse on luonut. Siinä syy miksi kaikki ihmiset niin helposti tottuvat sanomalehtiin ja sitten yhä kaipaavat niitä. Ne leviävät kaikkialle missä lukea osataan ja likentävät kaikki ihmiset toisiinsa. Vasta sanomalehdet ovat sanan uudenaikaisessa merkityksessä luoneet ihmiskunnan. Höyry ja sähkö ovat niillä olleet apuna.
Sillä ilman yhteistunnetta ei ole mitään vapaita yhdyskuntia, ainoastaan yksityisiä ihmisiä, satunnaisia ryhmiä tai pakon paimentamia laumoja. Vasta sanomalehdet ovat kehittäneet laveammalle levinneen yhteistunnon, ensin kansakunnallisen, sitten kansainvälisen. Se on suuri teko ja senvuoksi sanomalehdillä on oikeus kaikilta tahoilta toivoa suurta myötätuntoisuutta. Kaikki valistuneet valtiot ja kansat meidän aikana rientävätkin niitä tukemaan ja kannattamaan: vapauksia, helpotuksia ja etuja suoden; lukuisasti niitä tilaten ja niiden välityksellä ajan kysymyksistä keskustellen. Sillä nehän edustavat julkisesti toimivaa päivän sanaa, yhtä välttämätöntä kuin keskustelu ostajan ja myöjän, työn kysyjän ja työn antajan välillä. Jos sananvapaus ehkäistään, niin terve toimellisuuskin pysähtyy ja yleinen edistys rupeaa ontumaan, kunnes elämä kaikissa muodoissaan kangistuu, höyry- ja sähkövauhti muuttuu vanhaksi konkarikuluksi ja sitäkin kehnommaksi. Ja jokapäiväinen leipämme — kadottaa sielunsa.
Ainoastaan valtiollisesti ja henkisesti alaikäiset ihmiset vihaavat julkista sanaa. Mutta onneksi on itse leipäkysymys kuolematon maailmanvalta. Ja nykyaikana se ei voi menestyä ilman sielua, sanomalehtiä. Siksi nämä kuristettuinakin korajavat, murhattuinakin ne kummittelevat, kunnes tuulet vapaata kevättä kantavat ja uusi päivä uusia lehtiä aukoo julki.
Onko oikeus ja rauha maassa? Missä työtä, missä leipää? Nämä ovat joka-aikaisia kysymyksiä joka maassa ja näistä juoksee satoja muita. Miljoonat itsetietoiset ihmiset odottavat sanomalehdiltä vastauksia, selvityksiä ja uusia näköaloja uusille yrityksille. Ne ovat kysymyksiä, jotka tasaisen edistyksen nimessä vaativat julkista keskustelua, ellei tahdota häiriötä, tuskallista epäluuloa ja väkivallan tekoja kypsyttää. Voisimme sanoa, että sanomalehdet edistävät säännöllistä verenkulkua yhteiskunnassa ja valtioruumiissa. Ne eivät ole erehtymättömiä enemmän kuin niiden toimittajatkaan, mutta niiden toiminta liikkuu julkisen päivän valossa ja on siis jokaisen kansalaisen arvosteltavissa. Sanomalehdistö puoluevärineen muodostaa kuin monitahkoisen kristallin, jonka välityksellä mitä erilaisimmat mielipiteet pääsevät julki, eri näkökannat leviävät lukijan harkittaviksi. Näin tavoin vääryys on helpommin vältettävissä, erhetys keveämmin korjattavissa. Yleisön arvosteluoikeus tekee sen osalliseksi asiain kehittämiseen, herättäen siinä harrastusta ja vastuunalaisuuden tunnetta, mutta myöskin suurempaa tyytymystä tuloksiin.
Näin ovat sanomalehdet — vapaat sanomalehdet — aikain kuluessa kehittyneet keskustelukentiksi, taistelutantereiksi kansojen sisäisiä ja ulkosotia ratkaistessa. Siinä ne suorittavat korkeinta kutsumustansa ja ovat ainoat sivistyneitten kansojen arvon mukaiset sotakentät — niinkauan kuin sivistyksen merkkinä pidetään oikeamielisyyttä ja ihmisyyttä eikä mielivaltaa ja sortoa. Nykyaika himmentää toivomme, mutta sittenkin sanomalehdet työskentelevät humaanisempaa tulevaisuutta jouduttaaksensa. Valistuneen maailman myötävaikutus seuraa niitä.
Ja niiden elinvoima on kasvava, välitön vuorovaikutus yhä uudistuva yleisön kanssa.
Ne elävät, koska niitä tarvitaan niinkauan kuin sivistyneitä yhteiskuntia, jotka yhteistoimintaa harrastavat.
Ne elävät, että tulevaisuuden ylevimmät voitot saavutettaisiin.
Ja sanomalehtimiehet — niissähän voisi olla hirviöitäkin — ne ovat sivistyksen sotajoukon säännöllistä rintamaväkeä. Niissä tapaamme ihmisrakkauden ritareja, heikkojen ja sorrettujen vartioväkeä. He valvovat kalleintamme ja kärsivät aina ensi iskut. Levottomasta työstään kerran uupuneina ansaitsevat he mitä meillä on parasta: — sydämemme ja kättemme kultaa.