ITSEMME PUOLESTA.
Kun omenapuu kasvaa, kukoistaa ja omia hedelmiään kantaa, niin kaikki pitävät luonnollisena, että sen elää annetaan: sitä huolella hoidellaan ja hyväillään.
Ainoastaan lahokasveja ja rikkaruohoja hävitetään.
Kun varsa vaurastuu ja kasvaa hyväntapaiseksi hevoseksi, joka täyttää oman kutsumuksensa, ei toisia pure eikä potki, niin kaikki pitävät oikeana, että sen elää sallitaan; sille myönnetään kaikki hevosen oikeudet ja sitä lempeästi hoidellaan ja hyväillään.
Ainoastaan petoeläimiä suljetaan häkkiin, vainotaan ja pyritään sukupuuttoon hävittämään.
Kun yksityis-ihminen ei rumasti eikä pahasti elä, ei lähimmäisiään vainoa eikä vahingoita, vaan ihmisittäin askaroipi, oikeata, hyvää ja hyödyllistä töillään tarkoittaa, niin ei kenenkään siivon ihmisen mieleen johtuisi häntä häiritä tai hävittää. Päinvastoin oikeat ihmiset hänelle mielellään hyvää suovat ja naapurit myötätuntoisesti häneen liittyvät. Sillä hän on kuin hyödyllinen hedelmäpuu, josta iloitaan; kuin vaikuttava jäsen, joka täydentää yhteiskunnan kokonaisuutta. Hänessä oli jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin hänkin vuorostaan kaipaa muita.
Ainoastaan inhimillisen järjestyksen ja oikeuden rikkojat, pahantekijät, jotka yleistä rauhaa ja hyvinvointia häiritsevät, pannaan ahtaalle. Heitä vedetään oikeuden eteen vastuusen teoistansa, tutkitaan ja tuomitaan maan lakien mukaan.
Näin tapahtuu nykyajan sivistyneissä maissa.
Eikö valistunut oikeudentunto vaadi samaa inhimillisyyttä eri kansallisuuksien kuin yksityis-ihmistenkin suhteen? Eikö joukkoa, jopa kokonaista kansaa kohtaan harjoitettu vääryys ja sorto ole vieläkin suurempi rikos, miljoonarikos, siveellinen joukkomurha? Mikä sivistys oikeuttaa semmoisia tekoja? Spartalainenko, joka tuomitsi yhteiskunnan heikot lapset hävitettäviksi? Jos sama laki sovitettaisiin eri kansojen väliin, olisivat persialaiset paljoudellaan olleet oikeutetut tuhoamaan kreikkalaiset, jotka olivat pienempi ja heikkoväkisempi kansa. Humaaninen se laki ei ainakaan olisi.
Pieni ja vähälukuinen on Suomenkin kansa. Mutta emme sen vuoksi lie mitään hävitettäviä rikkaruohoja. Pikemmin nuorta kansallisuuttamme voisi verrata elinvoimaiseen omenapuuhun, joka paraikaa kevättään kukkii ja omanluontoisiaan hedelmiä tulevaisuudelle lupaa. Tosin emme ole hevosen tavoin ajojuhtia, vaan velvollisuuden työssä olemme yleensä aina kestäviä ja luotettaviakin olleet. Hävittämistä ansaitsevaa petoeläintä lienee meissä tuskin karhunkaan verran, koska koko historiamme muistiin, sitte pakanuuden aikojen, emme ole hyökänneet naapurejamme rosvoamaan. Aina olemme tyytyneet rauhalliseen työhön laihassa maassa, jonka sulous meille on rikastakin morsianta rakkaampi.
Kaikki, jotka Suomen kansaa syvemmin tuntevat, sanovat, että meillä on omituinen, naapureistamme eroava luonne; ajatusmaailmamme, äänemmekin ja liikkeemme, puhe- ja tekotapamme ilmaisevat itsenäisiä, meille ominaisia vivahduksia. Me tunnemme itsessämme suomalaisen sisällyksen, jonka elämä ilmenee siinä, että me pyrimme luomaan suomalaisia sivistysmuotoja; aivan niinkuin jokainen kasvi, jokainen luontokappale, jokainen elävä olento iloitsee oman luonteensa kehityksestä. Aivan niinkuin jokainen vapaana ja vapaaksi kehittynyt yksityis-ihminen pyrkii olemaan omaa itseänsä ja sen mukaan teeskentelemättä toimimaan. Ja niinkauan kuin hän ihmisittäin ja muita sortamatta toimii, ei kukaan syrjäinen tule häntä häiritsemään. Niinpä kukin kansa täydentää ihmiskunnan kokonaisuutta. Meissä suomalaisissa on jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin mekin osaltamme kaipaamme oman itsemme täytteeksi muita. Tämä omituinen meissä tarvitsee myöskin omituisia, meidän oman kansallishenkemme luomia, yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja; semmoista kehystä, joka avittaa meidän sisällyksemme tarkoituksen mukaista kehittymistä.
Pienillä poikkeuksilla me olemme ikimuistoisista ajoista olleet omien lakiemme turvissa vapaita — nytkö meitä hävityksen tarkoituksessa urkitaan ja metsästellään?
Historian näyttämöllä olemme terve, toivorintainen nuorukaiskansa, emmekä raihnaita lapsia sydämettömän sotakansan survottavia. — Ikäänkuin ainoastaan miekan ja väkivallan kansat elämistä ansaitsisivat!
Verenhimoisia emme ole, suurista valloitus- ja hävitysretkistä ei historiamme kerro. Vaan isänmaan puolesta, oikeuden, vapauden ja laillisen hallituksen puolesta olemme aina olleet vakavia ja osanneet antaa mikä meille on kallista ollut. Mutta maamme saita luonto on meiltä enimmän ajan ja tarmon vaatinut. Voitollisimmat ja kunniallisimmat sotamme olemme pohjan karkeata luontoa vastaan käyneet. Se mikä meissä on karaistua ja kestävää, on tämän kovakouraisen luonnon ansio.
Hajoamishalu on meidän kansallinen helmasyntimme, pieni kehittymisvoima meidän heikkoutemme. Ne ovat meidän personallisen vapaushalumme itsekäs varjopuoli. Siksi meitä suomalaisia ei lienekään liiaksi maailmassa: ainoastaan puolenkolmatta miljoonaa ihmistä, jotka tahtovat säilyttää kielensä ja kansalliset laitoksensa, oman olemuksensa, sorrosta ja häviöstä. Mutta mitä pienempi kansa me olemme, sitä ankarampi velvollisuus meillä on säilyttää itsemme. Sillä ulkonaisesti pienille kansoille historia usein on antanut henkisesti suuria tehtäviä. Ne ovat historian Davideja, suurkansat Goljatheja.
Kylliksi jo aikoinaan yhteydestään luopuneita suomisukuisia kansoja vaipui Venäjän aroille. Ovatko ne omille jaloilleen kohonneet, ovatko ihmiskunnalle jalostuneet? Me olemme eläneet pelastumisen ja omantakeisuuden ikään; me vaadimme itseltämme omia tehtäviä niinkuin nuorukainen, joka on mies-ikään elänyt, vaatii itseltänsä itsenäisiä miestekoja — ja muutkin niitä häneltä vaativat. Me elämme aavistuksien keväässä ja uskomme suuren hedelmien-ajan kerran koittavan.
Mutta me tarvitsemme kotimaata ja yhteyttä, niinkuin muuttolinnut parveutuvat, tarkoituksiinsa pyrkien ja ikävöiden. Ne meistä, jotka Venäjälle väistyvät, uppoavat aroille. Ne tuhannet ja tuhannet, jotka maastamme vuosittain merten taakse siirtyvät, sielläkin ilman yhteyttä hajoelevat, enimmät outoina elämän vinhaan kierteesen häviävät. Useat jo toisessa polvessa suuren maailman hoijakassa oman äidinkielensä unohtavat. Kuin virrasta hiekkarannalle pärskynyt pisara he kansastansa häipyvät. Ainoastaan harvat ja valitut näistä kymmenistä tuhansista jälleen isiensä rantoja rakentamaan palajavat.
Kun joku vanha, historiallisen kansallistehtävänsä suorittanut kansa hajoaa kaikkiin maapallon maihin, niin onkin sillä oikeus levitä samoille maailman pelloille, joille se jo on kylvönsä tehnyt, kutsumuksensa suorittanut. Sinne se kylvöksiään valvomaan siirtyy. Ja kun joku nykyajan suurkansa kymmentuhansia, satatuhansia tai miljoonankin kansalaisiaan maailman selkään levittää, vaikkapa sinne tänne hajoitellenkin, niin luopuu se ainoastaan pienestä osasta suurta kokonaisuuttansa, eikä siitä heikkone, vaan pikemmin vahvistuu, koska se näin ikäänkuin levittää jalkansa suuremmalle pinta-alalle, mutta paljoutensa ja valloitusmahtinsa vuoksi edelleenkin säilyttää keskinäisen yhteytensä. Toisin on pienen parimiljoonaisen kansan, joka kaipaa kiinteyttä ja kasvamista eikä löyhtymistä ja vähenemistä. Sillä keskenkasvuinen elimistö tarvitsee veren omassa ruumiissaan ja kevytmielisyydeksi sanotaan sen tuhlaamista. Kymmentuhansien menetys heikontaa meitä, sadantuhannen kato tekee meidät sairaaksi ja miljoonan häviö voipi meiltä viedä elämän kaikkine tehtävineen.
Voimmehan lohduttaa itseämme sillä, että yhteydestämme hävinneet kansalaisemme ovat kansainvälisiä uhrilampaita, yleiselle veljeys-aatteelle uhratuita; palvelevia käsiä, joita olemme maailman kansoille ojentaneet. Sittenkään ei millään kansalla ole oikeus niin kosolta vertansa vieraalle juoksuttaa, niin paljon käsiänsä poislainata, että itse menettää mahtinsa oman elämäntehtävänsä suorittamiseen.
Heikko kansallisen yhteyden tunne ynnä nykyajan mukavat kulkuneuvot vievät meidät tässäkin liiallisuuteen, vieläpä hetkenä, jolloin suurempi väkiluku meitä vahvistaisi.
Kadonneita veljiämme me kipeästi kaipaamme; mutta uskoamme tulevaisuuteen emme menetä, sillä meitä miellyttää eläminen. Elämänhalu tukekoon toivoamme. Käärmepellon kyntö ei kestäne iäti, vaan uusi heilimähetki ja elonkorjuun aika Suomenkin kansaa odottaa.