HÄIRITTY RAUHA.
Suomen sisävesistössä, pienen kanavan varrella, keskellä elokuuta.
Päivät olivat poutakirkkaita, vaikka vähän tuulisia, mutta illalla tuntui kuin tuuli olisi yölevolle käynyt. Suuri, suloinen rauha tuntui vallitsevan sisäjärvien varjoisilla rannoilla. Varmaan linnutkin päivällisistä perhehuolistaan olivat äänettömiksi väsyneet kosk'ei pienintä piipettä heiltä kuulunut — suuret laulajat olivatkin tosin jo muuttomatkoillaan. Ainoastaan pimeämmällä itätaivaalla kiilui harvoja tähtiä, nekin kovin pelokkaan näköisiä, ikäänkuin pilviä aavistellen. Länsipohjassa kesäinen päivä ei vielä ollut valtaansa lopen menettänyt, vaan auringon jäliltä siellä taivas kajasti ja hohtoaan vesille valeli. Täyteläs kuu ja äänettömät metsät iltaruskon hämärässä öljytyyneen järveen kuvastuivat; — sillä luontokin haluaa ottaa itsestään kuvia: vesikuvia, ilmakuvia, taivaskuvia ja mielikuvia.
Rantakaislojen rauhaa toki rikkoi sorsanlasten pelokas, harhaileva parvi, ja uneksivan järven taideluomia särki joku kalastajan venhe tai takalaitumilta kotiin palaavain lypsäjäin airojen litseet. Vakavina istuivat soutajatkin viilettävissä veneissään; entisten iloisten naurujen asemesta nyt vaan hiljaista keskustelua kuului. Jopa märehtivä karjakin pihatöillä, öhkäisten ja etujalkojaan polvistaen, oli levolle käynyt eikä enää kellojaan kilauttanut.
Tällaisina hetkinä varmaankin luonto meille on vaikenemista opettanut.
Rantalan talossa isäntä poikineen, emäntä tyttärineen olivat jo ehtineet kylyssä käydä ja pehmeät löylyt ottaa. Tarpeen se olikin, sillä aamulla jo kello neljältä oli riihelle menty, vilja suuruksiin päästessä sitomista irti puitu, sitte suuruksen jälkeen riihi uudelleen ahdettu; iltapuolella päivää vielä käytiin niityn laidassa tuleentunutta kauraa katkomassa ja kasaamassa, että sietikin jo väsyksissä olla. Mutta vetreiksi se löyly taas jäsenet hauteli ja rauhalliseksi tunteeksi oli lientynyt raukea väsymys.
Syötiin iltanen, kalaa, leipää purren ja sitä piimällä kostuttaen, eikä siinä monta sanaa vaihdettu, kunnes nuorin pojista, kaksitoista vuotias, pysäytti leukansa, herkisti korviaan ja ikäänkuin peljäten äänettömyyttä katkaista, kuiskasi: Jo höyry hätkättää!
Nuoret juoksivat uteliaina ikkunaan, sitten rantalaiturille. Toivottiin postia, sanomalehtiä.
Samassa kuin tulisilmäinen höyryvene välkkyvän salmen mutkasta näkyviin pujahti, sen vingahduskin kuului. Vilkkaasti viilettäen esille se likeni ja likeni, halkaisi rauhoittuneen vedenpinnan hetkeksi, poikkesi hätäisesti talon rantaan, jätti ja otti jonkun matkustajan sekä postin, sitte aherti taas viipymättä edelleen. Jälleen vesi asettui tyyneksi uomaansa. Höyryveneen hätkätys yhä eteni ja sen mukaan hiljeni, kunnes kuulumattomiin häipyi. Taaskaan ei ääntä, ei risausta kuulunut.
Niin oli laiva tehnyt jo useita kesiä, tullut ja lähtenyt säännöllisesti rantoja palvellen, rauhallista liikettä ja elämää herättäen. Viime kesinä oli se yhä tiheämmin ruvennut tuomaan levottomia sanomia, jättämään asukasten mieliin syvempiä ja vihavampia jälkiä, jotka eivät asettuneetkaan niin nopeasti kuin ohikulkevan veneen vako.
Rantalassa ei päästy tavallisuuden mukaan yölevolle, sillä laiva oli tuonut matkustajan, kaupungista palaavan naapurin isännän, vaikk'ei sanomalehtiä. Mies poikkesi taloon.
— Ei sanomalehtiä, ilmoittivat nuoret.
— Oli taaskin kohdannut painoeste, tiesi matkustaja. Oli jälleen kirjoitettu Suomen oikeuksien puolesta, mutt'ei päästetä sanaa julki. Hallaa ei saa sanoa hallaksi, vääryyttä ei vääryydeksi, rikosta ei rikokseksi, kun se on valtiollinen. Ja matkustaja jatkaa: — Syyttömän kansan perittyjen oikeuksien ryöväystä — lainmukaisen järjestyksen muru murulta sortamista — valallisen sanan säie säikeeltä purkamista ja vallanpitäjäin tunnotonta vallattomuutta. — Siinä uutiset nykyaikana! Hyvä, että voimme rauhassa edes nukkua.
— Nukkua! huudahti vanhempi pojista, kahdentoista vuotias — sillä matkustajan puhuessa olivat nuorten kasvot ruvenneet hehkumaan — siihen meillä ei ole oikeutta! Nyt juuri pitääkin ravistaa jok'ainoasta silmästä uni. — Liiaksikin nukuttu!
Isäntä, ojentaen matkustajalle tupakkakukkaronsa, kolisti porot piipustaan uunille ja ikäänkuin itsekseen urahti:
— Kunpa kasvaisivat nuo pojatkin miehiksi maalleen!
— Ja tyttäret uskollisiksi kodilleen! jatkoi askarteleva emäntä.
— Kotimme muuttukoon tästä lähin linnoitukseksi, jota vieras ei voi anastaa! jatkoi vanhin poika.
— Silloin me naisetkin rupeamme asevelvollisiksi! huudahti vanhin sisar, vasta kuustoista vuotias.
Isäntä uteli vieraalta eikö ulkomailtakaan parempaa kuulunut.
— Näyttääpä siltä kuin metsät menisivät eteen ja me taakse, arveli vieras.
Kuuluuhan verisiä sanomia buuerien maasta, kuinka pieni, syytön kansa ylevästi taistelee elämänsä ja vapautensa puolesta, kotinsa, lastensa, kunniansa ja tulevaisuutensa puolesta.
— Sinnepä pitäisi lähteä! intoili pojista nuorin.
— Mutta on se herra herroillakin, valtiaillakin Jumala, jatkoi matkustaja. Suuresta Kiinan valtakunnasta on nousemassa myrsky semmoinen, että päivän pimittää ja pienten syöjät murskaa. Siellä miljoonat vihaa kiehuvat Eurooppaa vastaan, joka heille kristinopin nimellä ruutia ja myrkkyä myöpi. Täältä taas Euroopan vallat lähettävät sinne kauheita sotalaumojaan, että kyllä siitä suuri maailmansota syttyy.
— Tuskinpa silloin mekään pelkkinä sivullisina seisoisimme, arveli pojista vanhin.
— Eipä hyvinkään, myönsi vieras ja alkoi jätellä hyvästi, sillä hänellä oli noin kilometri matkaa metsäpolkua kotiinsa, naapuritaloon, johon piti yöksi joutua.
— Anna Jumala rauhaa ja elämää, elä sotaa ja kuolemaa! huoahti hyvästellessään emäntä.
Mutta sinä yönä Rantalan väki nukkui hyvin levottomasti.
Elokuussa 1900.