EDES NUO KUKAT.
On kevät tuoreimmillaan. Laaksossa ja sen partailla rehottaa monenlaisia viehkeitä, hyvinvoipia puita ja kukkia. Ne kukoistavat parhaillaan ja niiden tuoksu leviää lorisevan puron reunoilta ylös sakeaan savuun, joka monista tehtaista tupruaa ja tekee laaksokylän ilman oudolle raskaaksi ja tukeuttavaksi. Tuuliakin torjuu vuoret, että ne hyvin vähän pääsevät kylää puhdistamaan. Kuitenkin pitää tuhansien ihmisten täällä asua ja koko päivän aamusta iltaan öljyn ja kemiallisten kaasujen hajussa tehtaissa työskennellä.
Sittenkin on heillä vielä aikaa hoidella pikku kukkiansa. Tuolla matalan talon katolla, savutorven ympärillä, kastelee kalpea tyttö ruukkukasviaan. Ne ovat mitättömän pieniä ja niin hennon ja kivuloisen näköisiä kuin tyttökin; useat samoja kasvilajeja kuin ympäristön luonnossakin. Kuitenkin omistaa tyttö niille niin paljon huolta ja hoivaa kuin ne olisivat maailman kauniimpia tai ainakin harvinaisimpia kasveja. Näemme kuinka hänen kasvonsa ja silmänsä mielihyvästä elehtivät, kun hän niitä tarkastelee, puhdistaa ja kastelee. Kuin köyhä äiti pieniään, hän niitä sukostelee. Miksi hän ei ole kylläinen suuresta luonnosta, niitystä ja avarasta metsästä, miksi ei käy sieltä kukkia kotiinsa noutamassa? Miksi näkee hän vaivaa noiden pienten ja vähäpätöisten vuoksi? Minä melkein huomaamattani lähestyn tyttöä ja kysyn häneltä, miksi. Hänen kalpeat poskipäänsä vienosti punehtuvat eikä hän aluksi tiedä mitä sanoisi.
— Pitäähän olla jotakin, joka minustakin hyötyy ja iloitsee, edes nuo kukat, vastaa tyttö lopulta ujosti ja siirtyy katolle aukeavasta ovi-ikkunasta huoneesen.
Olipa hän itsekin kidutettua luontoa niinkuin hänen kukkansa.
Schaffhausen 23/5 1900.