SETÄ IISAKIN RAITTIUSKANTA.
Viinassa totuus, sanoivat vanhat. Ja voipihan siinä ollakkin tuollainen syvä, juhlapäiväinen totuus. Se siis ilmaisisi miehen semmoisena kuin hän todella on. Olisi tärkeä koetuskivi kehityksen-alaiselle ihmiselle; mittapuu, joka osoittaa onko pysäytty, taannuttu vaiko edistytty luonteen vaikeassa kasvatuksessa.
Tätä ainakin johtavat mieleen setä Iisakin kokemukset.
Hän oli sivistynyt ja eteenpäin menevä mies. Vieläpä sanottiin häntä uskovaiseksikin mielenlaadultaan. Mutta hän ei kuulunutkaan raittiusseuraan, vaan noudatti omia perusteitaan väkevien juomien painavassa kysymyksessä.
Tahdotteko tietää hänen perusteensa? Ensiksi uskonnollis-siveellinen peruste: että kun ihminen on joskus päissään, niin hän sen jälkeen on nöyrempi herransa edessä eikä ajan pitkään pääse paisumaan ja ylvästelemään, niinkuin, paha kyllä, hengellisesti ylpeät ja tekopyhät usein pöyhistelevät.
Toiseksi historiallinen peruste: että ihminen vasta oluet, viinat juotuaan on voinut suuriin tekoihin innostua, uusia uria ja maita valloittaa, vieläpä tohtinut ruveta tätäkin pakkasen pesää Suomea sivistykselle viljelemään.
Tällä kohtaa tahtoi setä Iisakkia hänen vaimonsa keskeyttää vastaväitteellään, mutta Iisakki tokaisi, että:
Tekin naiset jos olisitte viinan arvon ajoissa ymmärtäneet, olis nais-asia tänäkin päivänä edistyneemmällä kannalla kuin se nyt on!
Hän huomautti, miten Intiassa ja Kiinassa on edistys pysähtynyt, kun siellä ei viinoja ymmärretä. — Tietysti täytyi vaimon vaieta. Ja Iisakki jatkoi.
Kolmanneksi luonnontieteellinen peruste: että kun ihminen on maapallo pienoismuodossa ja sisältää siis samoja aineksia kuin maakin, niin tarvitsee hän elämäksensä kaikkia maan antimia. Tarvitsee yhtä hyvin niin sanottuja myrkyllisiä kuin myrkyttömiäkin. Tarvitsee sitäkin suuremmalla syyllä, kun ei mitään ehdottomasti myrkyllistä tai myrkytöntä olekaan, vaikka sitä niin sanotaan. Yhtä vähän kuin ehdottomasti kylmää tai lämmintä. Kaikki tuntuu ja vaikuttaa meihin ruumiimme tilan mukaan, mitä ja miten paljon milloinkin siedämme. Yhdeltäkö on lääkäri kieltänyt leivän taikka lihan taikka maidon taikka perunat senvuoksi, että ne häneen vaikuttavat myrkyllisesti. Toisinaan on vesikin kovasti vaarallinen. Sitä vastoin määrää lääkäri usein nikotiinia, nuuskan tai savun muodossa; toisinaan arsenikkia, syankaalia, belladonnaa, torajyvää, opiumia, morfiinia tai muuta hyvän nimistä. Vielä suuremmalla syyllä käsketään nauttimaan punssia, viiniä tai konjakkia, joilla niin moni on henkensä pelastanut. Mutta kaikilla voi ihminen tappaakin itsensä. Miksi ei voisi konjakilla tai häränlihalla tai vedelläkin? Onhan kaikkia tapahtunut. Vielä useammat kuolevat, kun eivät mitään nauti. On siis nautittava oikealla ajalla ja oikealla tavalla. Mutta siihen ei kukaan totu muuten kuin harjoituksella. Ihmiset kun eivät synny valmiina, vaan ovat kaiken ikänsä tekeillä.
Siitä seuraakin neljänneksi tutkivien kokeitten peruste: että, joka paljon kokee, se paljon elää ja nauttii sekä viisastuu elämästä. Sillä onhan tutkiminen kokeilla kyselemistä, mikä on oikein? mikä on totta? Niinpä pitää kysellä myöskin viinalta, mitä se ilmaisee itsestänsä, sekä meidän luonteestamme. Sillä setä Iisakki sanoi, että niinkuin se, joka ei ole koskaan ollut naimisissa, ei tunne kuin puolet ihmiskuntaa ja pysyy ikänsä kaiken puoli narrina, niin hän, jos lisäksi ei ole koskaan ollut väkevissä, tuntee ainoastaan puolet ihmiskunnasta ja jääpi iäkseen koko narriksi.
Ja kaiketi setä Iisakki sen tiesi, sillä olihan hän ollut sekä naimisissa että väkevissä. Hänen vaimonsa tosin väitti tuollaista väkevien puoltamista saksalaisten olutviisasteluksi, sillä hän kannatti raittiusliikettä. Mutta ei hänkään väitteen alkupuolta vastustanut.
Tähän lisäsi Iisakki päättävästi: Koko ihminen nauttii koko elämästä ja koko maailmasta, koko sydämellä ja koko järjellä, koko ruumiilla ja koko sielulla. Sitte hän vaikeni. Ja vaimokin vaikeni.
* * * * *
Niinkuin kaikesta näkyy, ei setä Iisakki ollut varsinainen raittiusmies, mutta ei mikään kohtuudenkaan ystävä, sillä ei hän välittänyt ruokaryypyistä eikä tyhjentänyt edes joka ilta totilasiaan. Yhtä vähän voipi häntä juomariksi sanoa, koska ei mikään himo ajanut häntä väkeviin eikä hän koskaan yksin ryyppinyt. Ei, vaan vanhain klassikkojen lausetta kunnioittaen, hän piti viinaa koetuskivenä, joka auttoi häntä luonteensa kehittymistä tutkimaan, löytämään itsestänsä totuutta. Harvoin, viikkojen ja kuukausien päästä koetti hän ystäviensä seurassa päästä puheen alkuun. Ja silloin pantiin todiksi — tuuttinkia piti hän lapsellisena. Mitä enemmän seura häntä huvitti ja keskustelun aine hauskutti, sitä useamman lasin hän tyhjensi ja sitä enemmän puhetta, älyä ja intoa hän säkenöitsi. Ja seurakin syttyi hänestä. Edistys, vapaus, isänmaa, ajan ja hetken parhaat pyrinnöt kiehuivat silloin pyhinä virtoina suonissa, eikä missään kysymyksessä jääty neuvottomiksi. Jokainen uusi lasillinen tuntui lisäävän mielen herkkyyttä ja terävyyttä. Sanat ja ajatukset kuppelehtivat setä Iisakin huulilta leveän pehmeinä ja kimalteisina kuin päivän valaisema vaahto, joka kosken pyörteissä vyöryltä vyörylle heittelehtii ja partaillekin parskahtelee. Mutta osasivat ne Iisakin sanat muuksikin muuttua, jos hänen mielestään oikea asia vääryyttä kärsi, jos syytöntä sorrettiin, jos viatonta poljettiin: onneton uskalti silloin häntä leikilläänkään vastustaa! Kirpeitä sirkaleita, oikein suolankiteitä, singahteli silloin setä Iisakin kieleltä vastustajain vaivaksi. Ja totuus tempasi hänet kuin hurmatun sankarin, joka vastuksista raivostuneena iskettelee hurjasti oikealle ja vasemmalle, kunnes itse nääntyneenä tanterelle tuuskahtaa ja hurme sydän-alasta hyrskii.
Nuorempana, kun häntä tällainen sankarinpuuska kohtasi, särki hän laseja, pulloja, tuoleja ja pöytiä ja nautti siitä mielessään tavattomasti, syöksyi ulos kadulle ja rikkoi syyttömien ikkunoita ja tunsi siitä hiipaisevaa mielihyvää, tarttui kiinni kadulla johonkin viattomaan astujaan ja yritti laahata hänet kaivoon, järveen tai edes vesialtaasen. Tavallisesti joutui joku tovereista väliin. Joskus väijyvä poliisi osui paikalle ja vaati väkivallan tekijän ankaralle tilille.
Näin korkealle innostuksen asteelle oli hän illan kuluessa kohonnut lasi lasilta. Ensi lasi viritti sävyisän, mutta vilkkaan keskustelun; toinen jo nosti kirkasta intoilua; kolmas sytytti kiivauden kohtauksia; neljäs tulisti puheet kiihkoisiksi; viides leimahutteli vimman ilmauksia, ja kuudennesta lasista alkaen remahteli raivon merkit. Sitten myöhemmin lakkasivat kaikki merkit näkymästä. Mutta päätöstä ei Iisakki muistanut; hän muisti ihanteellisuuden alkupään, mutta ei loppupäätä.
Seuraavana päivänä oli hän väsynyt ja hervakka, mutta sitähän vaikuttaa kaikki innostus, olkoon se sitte taiteen tai muun hyvän asian vuoksi. Eikö sitten pitäisi mistään koskaan innostua?
Hänen vaimonsa päivitteli: sitä vahinkoa, sitä vahinkoa ja häpeätä! Ja mitä hurjuuksia sinä taas eilen teit?
Siihen ei setä Iisakki vastannut halaistua sanaa. Hän oli nöyrä herransa edessä, maksoi kaikki vahingot tyynesti ja kesti kaikki häpeän näköjään kylmäverisesti. Ei puhunut eikä pukahtanut pitkiin aikoihin sitä ei tätä.
Sitte alkoi hän vähitellen lohduttaa itseänsä: Vaikk'en muistaisi muuta mitään koko illasta, niin muistan ainakin sen, että jalot kysymykset ovat kuumana virtana sähisseet suonissani ja pyhittäneet vereni niin kuin ainoastaan suuri juhlahetki tuolle kansanjoukolle tekee.
Mutta sitä hän ei voinut itseltään kieltää, että viina oli ilmaissut hänestä rumankin totuuden. Hän istui tuomiota mielessään ja tunnusti itsessään löytyvän kovin kesyttömiäkin puolia. Mutta lujasti päätti hän ne voittaa, ne piti masentaa. Nytpä hän tiesi mitä oli tehtävä, kun kerran viina voi ilmaista totuuden. Mitä tietävät nuo absolutistit kaikesta tästä? Heissä sisäinen raakuus vaan kietoo yllensä tekopyhyyden siistin manttelin, jolla kopeilee ja tuomitsee toisin ajattelevia, tuumaili setä Iisakki, omaa kantaansa pönkittäen.
Hän päätti vakavasti edelleenkin aina väliaikojen kuluttua tutkia oman luonteensa kehittymistä. Hän tahtoi päästä selville eteenkö vai taakse, hyväänkö vai pahaan päin oli matkalla. Sitä varten hän aika ajoin yhtyi ystävien seuraan lasien luona. Ja ilokseen huomasi Iisakin vaimo miehensä olevan menolla eteenpäin. Huomasi hänen luonteensa vuosi vuodelta korjautuvan, sävystyvän, vaikkei ollutkaan luopunut iltapidoista. Vanhat viat rupesivat hänestä murenemaan kuin haprastuneet syylät, joita tinktuurilla voidellaan.
Ensimäisnä järjestyksessä hävisi viimeinen hänen vikojaan: hän ei tarttunut enää kadulla ihmisten viattomien niskaan eikä yrittänyt heitä upottaa.
Kului taas aikoja vähäsen, niin ei hän enää rikkonutkaan syyttömäin ihmisten ikkunoita.
Taaskin vierähti vuosia, niin jo jäi pöydät ja tuolitkin särkemättä. Viimeksi nautti hän pullojen, juomalasien ja pikarien särkemisestä. Mutta yhtä paljon kuin hän niitä pirstotessaan iloitsi, yhtä suuresti se teko häntä jälestäpain suretti: hän tahtoi päästä siitä viasta, sillä Iisakissa valvoi aina herkkä parannuksen ajatus.
Ei kauan aikaa kulunutkaan kuin hän jo oli pelastunut viimeisestäkin virmastansa. Senkin jälkeen hän tosin vielä jonkun aikaa kilistäessä kosketti tavallista rajummin toisten lasia, että tuntui kuin se vanha mies olisi väkisinkin pyrkinyt hänessä vielä reutomaan. Mutta parempi Iisakki voitti huonomman, ja nyt on hän aivan oma herransa.
Siksipä hän joskus vieläkin tyhjentää lasinsa.
Hänen vaimonsa arvelee, että jokohan Iisakki nyt vanhenee ja veri jäähtyy, koska niin isosti on muuttunut.
Mutta miksi sitte toiset vanhetessaan väkevistä vaan yhä enemmän hullaantuvat? kysyy hän itseltään.
Ja setä Iisakki itse tuumii, että mikä ikä tämä nyt on miehellä neljäkymmentä ja niillä paikoin? — Voimallisin ikä! Silloin sitä vasta alkaa päästä omaan tajuunsa ja ruveta tietämään mitä tahtoo, mitä ei, mitä tekee ja minkä jättää.
Kyllä sinä olet ainakin miehistynyt, arvelee vaimo.
No sitä ei Iisakkikaan kiellä. Samalla vakuuttaa hän kuitenkin, että parannus-aatteen herätti viina.
Tästä he usein vielä keskenään kiistelevät, mutta silloin kutsuu vaimo tavallisesti jonkun raittiusmiehen avuksensa, ja — kyllähän ne osaavat puoliaan pitää.
* * * * *
Eihän tätä setä Iisakin raittiuskantaa nyt enään uskalla puoltaa kukaan, joka vähänkin tahtoo oman aikansa miehestä mennä. Sen vuoksi olemmekin antaneet hänen itse pitää puoliaan, ettei ketään tutkimatta tuomittaisi. Olkoon tämä raittiusliikkeen aikakirjoissa laatuaan viimeinen asiapaperi, joka kuvaa voitettua kantaa sille sukupolvelle, joka ehdottoman raittiuden on sekä allekirjoittanut että elämässään toteuttanut. Ehkä siitä edes osapuilleen selviää, että pyrkivät ne vanhatkin vakaumuksessaan tekojansa tukemaan.