KIRJAILIJAIN TEKIJÄNIMISTÄ.
Minä muistelen lukeneeni kirjailijalooshissa päätetyksi, että jokaisen kirjailijan, joka teostaan valmistaessaan, varsinkin viimeistellessään, käyttää hyväksensä jonkun ystävänsä neuvoja ja huomautuksia, on se erikseen julkisuudessa mainittava, voidakseen ansaita rehellisen miehen nimeä.
Miksei sitten pitäisi myöskin mainita itse aatteen ja aineksien lähdettä. Eikö pitäisi kirjan esipuheessa sanoa, että se ja se luonnon kohta, tai yhteiskunnallinen seikka, se ja se seuratila, yhteiskeskustelu tai jonkun ystävän yksityinen lause antoi tälle teokselle ilmestymisen aiheen? Eikö tämä alkusyy ole yhtä tärkeä kuin viimeistelykin? Onpa tärkeämpikin, koska koko teoksen sisällinen arvo perustuu juuri siihen.
Sanotaan, että Italiassa Michelangelon ja Vittoria Colonnan aikana kirjailijat ja taiteilijat pitivät hyvin vilkasta ja toisiinsa vaikuttavaa seurustelua keskenään: vaikuttivat toistensa teosten sekä aatteihin että muotoonkin; näyttivät teoksiaan toisillensa sekä ottivat vastaan huomautuksiakin toisiltaan. Eivätkä ne lie sen ajan kirjailijat ja taiteilijat olleet vähemmän itsenäisiä kuin nykyisetkään. Mutta huomauttajain ja muistuttajain nimiä eivät he teoksiensa esilauseissa ole mainineet.
Nykyajasta muistuu mieleeni se tapa millä eri maitten taiteilijat Roomassa ja Pariisissakin kasvattavat toisiansa: he käyvät toistensa atelieereissa, keskustelevat työn alla olevista teoksista, huomauttavat niissä tätä tai tuota kohtaa itse viimeistelyssäkin. Usein selviää tällaisen keskustelun kautta tekijän tajunnassa joku kohta nopeammin kuin olisi ilman sitä selvinnyt. Mutta itsenäinen taiteilija käyttää huomautuksia hyväkseen ainoastaan sen mukaan kuin ne vastaavat hänen omaa vakaumustansa ja soveltuvat teoksen kokonaiskäsitykseen, joka on hänen omansa. Niinkuin olot, tapaukset ja yhteiskunnassa toimivat henkilöt itsetiedottomasti vaikuttavat taiteilijan teoksen syntymiseen ja valmistumiseen, niin hänen taiteilijatoverinsakin häntä auttavat, vaikka itsetietoisesti, sen mukaan kuin heidän erikois-ajatuksensa ovat osia taiteilijan teoksen kokonaisajatuksesta. Oikea huomautus vaan ilmaisee, että huomauttaja on käsittänyt teosta, vaan ei ollenkaan todista, että hän pystyisi sitä luomaan taikka edes täydentämään. Ystävällinen huomautus on myötätuntoisuuden osoitus, jota jokaisen sivistystä palvelevan työn sopii asiaa ymmärtäviltä ja siihen mieltyneiltä odottaa. Mutta teoksen päätekijän pitäisi jossakin esi- tai päällekirjoituksessa ilmaista näiden nimet. Ja tekisikin hän siinä ylenmäärin rehellisesti.
Niinpä pitäisi maalarin kirjoittaa taulunsa ylipuolelle, kuka hänet opasti sopivan mallin luo, kuka sitte istui hänellä mallina — sillä myötätyöskelyä sekin on — mitä sanoivat hänen atelieeriystävänsä siitä ja siitä kohdasta taulussa, kuinka hän vaimonsa huomautusta sai kiittää siitä, että, kuvaa viimeistellessä, hameen helmat tekivät luonnollisia poimuja j.n.e. Vielä suurempi syy olisi kuvanveistäjällä ilmoittaa jälkimaailmalle, kuka siivosi hänelle raaka-aineen ja suoritti karkeamman meisselityön; kuka tuossa naisen rintakuvassa nakutti kaulan ympäri pitsikauluksen, että hänelle jäi vaan sielun antaminen kivelle. Mutta eivät maalarit enemmän kuin kuvanveistäjätkään ilmoita teoksissaan näiden apulaistensa nimiä.
Sellaisia apulaisia on kirjailijoillakin. Jotkut naineet kirjailijat viimeistelevät teoksiaan vaimonsa taikka miehensä avulla. — Toisilla on joku muu uskottu, usein sekin taiteilija, jolta pyytävät huomautuksia. Eräästä runosepästä kerrotaan, että hän viimeistelyssä luki runonsa palvelijalleen ja pyysi hänen lausuntoaan, jonka mukaan usein teki korjauksiakin. Mutta teoksiensa alla enemmän kuin päälläkään nämä kirjailijat eivät julkaise puolisojensa ja ystäviensä enemmän kuin palvelijansakaan nimiä.
Ainoastaan silloin kuin toinen antaa teokselle tapaukset haahmoineen, mutta toinen luopi niihin verevät lihakset ja sielun; taikka silloin kuin toinen kyllä luopi valmiiksi ja eläviksi esim. teoksen pään ja keskuksen, mutta tarvitsee kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä jäseniä kuin käsiä ja jalkoja luodessa toisen luomatyötä — ainoastaan näissä tapauksissa ovat kumpikin teoksen oikeita vanhempia ja julkisesti nimitettäköön niiksi. Sellaisia yhtiökirjailijoita mahtoivat olla novellistit Erckmann-Chatrian, ehkäpä myöskin "Charleyn tädin" kirjoittaja Brandon & Thomas.
Mutta älköön peloitettako kehityksen alaista kirjailijaa ja taiteilijaa käyttämästä hyväkseen sitä sivistystä ja älyä, joka luonnollisesti hänelle ympäristöstä tarjoutuu ja jota hän itsekin teoksillaan tahtoo palvella. Vaikka tunnustettakoonkin, että omantakeisin työ kantaa itsenäisimmät hedelmät, niin tuskin löytänee maailmassa sitä mestaria, joka olisi saavuttanut etevyytensä ilman moninaisten syrjävoimain myötävaikutusta. Sillä kasvattajamme on juuri se yhteiskunta, jota me olemme syntyneet kasvattamaan.
1895.