KOTIMAINEN TUNNELMA.
Kehno lapsi ei rakasta kehtoaan eikä äitiään. Aallotkin rantojansa rakastavat. Pääskykin yhä uudelleen palajaa ensi laulunsa heräntämaille, räystäälle, jolla syntyi ja kuuli hellimmät supatukset. Minäkin olen maahani mieltynyt, minäkin leikkieni ja laulujeni lehtoja, toimieni tannerta, sydämeni toivojen untuvasaarta likinnä lemmin. Itkujeni ja ilojeni maa, toiveitteni rakkaat rannat, sieluni sisällys, osa olemisestani, yhtä kuin minä olet sinä. Suomeni luonnon säveleet soivat minussa, sen olot, lait ja laitokset kuvastuvat minussa. Ja kaikki minun käsialani ovat Suomen luonnon ja kansan käsialaa; ne palajavat sinne mistä läksivät kuin lähdekin kostuttaa sitä niittyä, jolla se silmänsä aukaisi. Jotkut lähteet lähettävät virtoja loitommaksikin, yli maansa rajojen, silloin kuuluu se heidän luontoonsa ja tapahtuu oikein. Mutta alkulähteenä on heilläkin kotimaa, sen sydämen ensi syleilys. Muuttuako pitäisi Suomen muiksi maiksi? Suomen järviseutujenko Venäjän tasangoiksi? Taikka voipiko Vesijärven lahnat vaihtua Volgan sampikaloiksi siitä syystä että semmoinen muutto joitakin kalainsinöörejä miellyttää? Suomen kansanko pitäisi muuttua joksikin muuksi kansaksi ja outoa kieltä omanansa soinnutella? Luonnotonta, ikävää ja väkinäistä on jo paljonkin maailmassa, vieläkö sitä pitäisi lisättämän? Oranssienko pitäisi muuttua omeniksi, taikka päinvastoin? Kaikkien hedelmäinkö meloneiksi, kun se sattuisi jotakin puutarhuria miellyttämään? Eikö se ole viljelykselle onneksi ja rikkaudeksi, että viljoja, hedelmiä ja viinirypäleitä on niin useita laatuja kuin niitä todella on? Yhtä vähän paraskaan tulppaanien tuttava tai ruusujen rakastaja tahtonee kaikki kukat mielikukikseen muuttaa. Mitä erikoismerkitystä olisi hänen kukillaan, jos kaikki kukat niitä olisivat? Moninaisuudessa on luonnon kyllästyttämätön nautittavaisuus.
Sallittakoon puun pitää luontonsa niinkauan kuin se ei ketään vahingoita, vaan hedelmillään isäntäänsä ja itseänsä kunnioittaa; niinkauan kuin se on kasvamaan eikä kuihtumaan päin; niinkauan kuin sen hedelmät vuosi vuodelta ovat lisääntymään ja parantumaan päin. Annetaanhan vanhojen ja pilaantuneittenkin puitten luontonsa pitää, kunnes ne itsekseen riutuvat.
* * * * *
Kuka voipi samassa perheessä eri sisaretkaan valaa toistensa kaltaisiksi, niin likeisiä sukulaisia kuin ne keskenään ovatkin? Pidettäisiinpä vääryytenä sitä yrittääkin. Sitä paitsi jokaisella eri perheellä on jo omituinen, muista eroava perheluonteensa. Ainoastaan tyly suvaitsemattomuus voipi sitä paheksua. Heimojen eroavaisuudet ovat vielä huomattavammat, mutta nehän rikastuttavat kansallisluonnetta, tekevät sen monipuolisemmaksi. Niinpä ovat eri kansatkin sisäruksia samassa suuressa perheessä, ihmiskunnassa. Jokaisella niillä on omituinen, muista eroava luonteensa, oma yksilöisyytensä; ne vastaavat eri viljalaatuja, eri hedelmälajeja, eri puunlaatuja luonnossa. Ne ovat kuin eri lintusukuja, joilla kullakin on peruslakeina omat elintapansa, oma säveleensä. Kenen päähän pälkähtäisi ruveta niitä lakeja kumoamaan? Kuka vaatisi, että kaikki linnut laulaisivat samaa säveltä, vaikka se olisikin itse satakielen sävel? Ainoastaan omilla sävelillään voipi kukin lintu oman oikean luonteensa hienoimpia vivahduksia tulkita. Kuka kutoi eri lintujen luonteet ja keräsi ne tuhansiksi eri säveliksi, hän kehitteli myöskin eri kansallisuudet, sujutteli niiden kunkin sielusta omituisen kielen ja sävelen. Kuka näitä sortaa, hän sortaa luonnon kauniimpia lakeja: monimuotoisuuden rikasta, väsymätöntä, kyllästymätöntä sääntöä. Kaikki, jolla on elämän aate, tottelevat tätä lakia. Monimuotoisuus tekee kehityksen mahdolliseksi ja elämämme kaikkine vaivoineen ja taisteluineen kestettäväksi. Yksimuotoisuus uuvuttaa ja tappaa, monimuotoisuus herättää, virkistää ja työntää toimintaan.
Vaikka Suomi onkin minulle maista rakkain, se kun sytytti sieluni pohjasäveleen, en sentään toivoisi, että kaikki maat olisivat Suomen muotoisia, että niissä olisi aivan samallaiset olot ja laitokset kuin meillä. Yhtä hyvinhän voisin vaatia, että kaikki talot omassa maassani olisivat minun kotimökkini muotoisia. Pitäköön kukin maa omat lakinsa ja laitoksensa, kun niillä ei muita häiritse, ja kukin talo omat tupansa ja tapansa, kun niillä ei naapuria vahingoita. Eihän parhaallakaan tahdolla voida kaikkia maita samallaisiksi laittaa; ei ole helppo tekaista Volgavirtaa tai Uraalivuorta Suomeen eikä luoda Saimaa ja Imatran koskea tai Suomenselkää Venäjän puolelle. Ja kuitenkin on maan luonnollakin suuri vaikutus kansan luonteeseen. Maantiet ja rautatiet, höyry ja sähkö, laivat ja lentokoneet välittävät liikettä, likentävät eri maita ja kansoja toisiinsa, opettavat heitä toisiansa oikein ymmärtämään ja suvaitsemaan; ne tekevät heistä yhteisten etujen kautta ystäviä, jopa luotettavia liittolaisiakin. Mutta eri maitten luonto ja historialliset olot, eri kansallisuuksien peritty yksilöisyys, joka ilmenee kansan kielessä, laissa ja sivistyslaitoksissa, nekin vaativat oikeuksiensa tunnustamista luonnonlakien voimalla ja ihmisyyden pyhässä nimessä.
Yleinen sivistys tarvitsee omaluonteisia yksilöitä, myöskin kansayksilöitä, semmoisia, jotka ovat osoittaneet pystyvänsä omantakeisella työllään sivistystä palvelemaan. Ja onhan Suomenkin kansa osoittainut sekä sivistyshaluiseksi että sivistyskykyiseksi, vieläpä omantakeiseksi rauhan työkansaksi. Onhan helppo huomata, että suomalaisella kansanlaululla, kansanrunoudella, taiderunoudella ja kaikella Suomen taiteella ja teollisuudellakin on omituinen kansallinen luonteensa samalla kuin se on yleisihmisellistä.
Senhän pitäisi ihmisystäviä ihastuttaa. — Ne kaikki pyrkivät kehittymään mahdolliseen täydellisyyteensä, palvellaksensa ihmiskunnan sivistystä. Millekkä sivistyskansalle olisi kunniaksi tätä omaluontoista sivistystyötä polkea ja riistää siltä kehittymisen ehdot: perustuslaeilla turvatun kotirauhan ja sisällisen itsehallinnon? Näiden ehtojen tarpeellisuus selviää siitäkin, että suomalaiset heimot Venäjän puolella rajaa ovat jääneet melkein luonnontilaansa, vaikka heillä luonnon edut ovatkin yhtä hyvät, sill'aikaa kuin Suomen kansan ahkeruus, toimellisuus, varallisuus ja sivistys ovat vuosi vuodelta kasvaneet ja herättäneet itse keisarikunnan tunnustusta.
Ja mitä olisimme rikkoneet, ettemme olisi ansainneet perustuslaillista vapauttamme?
Olemme aina olleet uskollisia, tehneet väsymätöntä työtä karussa maanlaadussa ja kylmässä ilmanalassa, perataksemme uusia aloja viljelykselle — vieläkö tätä meiltä kadehditaan! Tätä samaa työtä pyydämme edelleen perittyjemme lakien suojassa häiritsemättä jatkaa — lakien, joita me erittäin siitä syystä pidämme pyhinä, että ne ovat laillisella tavalla, hallitsijan ja kansan myötävaikutuksella, syntyneet ja kehittyneet.
Tai senkö vuoksi, että olemme pieni kansa, ei kannattaisi meistä välittää? Tanskan ja Norjan kansat ovat pienemmät kuin Suomen, mutta kuka olisi niin röyhkeä, että halveksisi näiden kansojen omantakeista viljelys- ja sivistystyötä? Ja jokainen tietää, ettei historia puutu aikaisempiakaan esimerkkejä pienten kansojen merkityksestä sivistyksen palveluksessa.
Taikka emmekö kelpaa Venäjän yhteyteen uskollisina, vääristämättöminä suomalaisina? Muuksi muutettuina — jos se itsetuntoonsa heränneessä kansassa olisi mahdollista — tulisi meistä teeskeleviä valheolentoja. Ainoastaan kansan kehnoimmat siihen alistuisivat.
Meitä voidaan ahdistaa ja kiusata, ja siten edistystämme hidastuttaa, mutta siten meitä myöskin lujistetaan ja karaistaan. Suomen kansa ei ole enää hävitettävissä, sillä siinä asuu voimakas kevät täynnä elämän ihanteita ja tulevaisuuden siemeniä.
Ihmisyyden ja sivistyksen oikeuden täytyy etäisessä pohjolassakin voittaa.
1899.