MITÄ NYT?
Lännestä itään kulkee sivistysmatkue, aurinko paistaa sille vasten rintaa. Jokainen kansa on sille siltana, joka johtaa toiseen kansaan. Mutta jokainen sivistyskykyinen kansa on myöskin viljavainio, joka sivistyskylvöstä tuottaa oman luontonsa mukaisen sadon. Jokaiselta kansallisuudelta saapi siis sivistys tuoreutta, keväänmakua, uusia muotoja ja uutta sisällystä. Tämä oikeuttaa eri kansallisuuksien elämisen ja luonteensa mukaisen toiminnan.
Mutta todellisuudessa me lakkaamme olemasta luovina, vaikuttavina, jollemme saa elää ja toimia luonteemme lakien mukaan, jollemme saa itse olla osallisina kehityksemme kulkua määräämässä samalla kuin sitä suhteemme muihin kansoihin osaltansa määrää.
Kun siis peruslaillisia oikeuksiamme on järkytetty, on Suomen kansaa kohdannut sen edistymistä ehkäisevä tapaus. Mutta lohdutuksemme olkoon, että se ei ole alkusin meistä, vaan ulkopuolelta meitä. Suomen kansa on pysynyt itsellensä uskollisena; itse puolestansa se ei ole luopunut peritystä oikeudestansa ohjata omaa kehityskulkuansa. Jo siitäkin syystä sillä ei ole aihetta heittää kirvestänsä kaivoon, langeta epätoivoon. —
Suomen kansa on kuin matkalla ryöstetty nuorukainen. Valoisaa tietä hän kohti kaupunkia ajeli, rakasta maatilkkuansa ja omaisiaan muisteli, uneksi onnea, jonka kerran oli ahkeralla työllä vahvistava, lauloi toivoa ja kirkasta tulevaisuutta, sillä hän rakasti.
Mutta hän tiesi naapurissa pahansuovia ihmisiä, jotka häntä vihasivat, vaikk'ei hän käsittänyt mistä syystä. Nytkin matkalla kuuli hän tiepuolesta uhkaavia huutoja. Niistä hän vähän väliä hätkähti, mutta ei sentään pahoin peljännyt, sillä hänellä oli suuri taipumus uskoa ihmisistä hyvää.
Tuli sitten pimeyden hetki ja vastamaa, niin tiepuolesta yhtäkkiä hyökkäsikin pilaantunutta väkeä nuoren matkustajamme kimppuun. Huutaen, kirkuen pieksivät he nuorukaisen tainnoksiin, repivät ajopelit ja riistivät hevosen — pakenivat sitten, ilkeästi nauraen, tiepuoleen.
Vähittäin toipui nuorukainen. Henki oli jäänyt, elämä pelastunut. Ensimäinen tunne oli kipeä mieli, särkevä sydän; ensimäinen ajatus: miten pelastua lopullisesta häviöstä. Hän kokosi muistinsa ja hänelle selvisi mitä oli tapahtunut. Mutta hän tunsi elinhalua. Hän tunnusteli jäseniänsä: ne olivat iskuista arat, mutta ne tottelivat tahtoa, niissä oli voimaa, ne pystyivät toimimaan. Aivotkin työskentelivät nyt entistä kiihkeämmin, sydän sykki voimakkaasti. Hän nousi reippaasti jaloillensa, tarkasteli arasti ympärillensä ja palasi kiireesti kotiinsa — epäluuloisempana kuin ennen.
Kotiväki tuli surusta varsin neuvottomaksi. Mitä nyt oli tehtävä? Parhaat ajopelit ja ainoa hevonen oli ryöstetty. Ainoastaan selvä pää, hyvä tahto ja kaksi vahvaa kättä oli miehellä.
Siinä olikin kylliksi. Olihan ennenkin isien aikoina susi syönyt karjan, halla riistänyt vuodentulon ja vihollinen polttanut talon. Kuitenkin oli aina uudelleen elvytty, kun talonväki oli pysynyt kodilleen uskollisena.
— Minä tahdon elää vaikka hengestäni! huudahti nuorukainen. Ja koko isien viisausvarasto täynnä elämän ohjeita kumpueli esille hänen muistinsa lähteestä. Siinä tunsi hän oman parhaimman itsensä, sille vannoi hän uskollisuutta.
— Minä olen nuori ja terve, minä elän ja tahdon ansaita ajopelit sekä hevosen, tahdon rakentaa kotini entistä uhkeammaksi.
Isät uudistuivat pojassa. Hän rupesi työhön ja talonsa hän rustasi. —
* * * * *
Suomen kansa on elinvoimainen nuorukainen. Se on kärsinyt Isot vihat, Pitkät vihat ja Mustat surmat, mutta se elää vieläkin ja on kovan työn ja alituisen taistelun tiellä kohonnut luonnonkansasta sivistyskansaksi.
Mutta vaarat eivät olleet lopussa — milloin ne loppuisivatkaan. Hengenvaarallinen hyökkäys on taas nuorukaista kohdannut. Edistyksemme kulkuneuvoja riistetään ja revitään. Mutta itse emme niitä ole hyljänneet, itsellemme ne ovat pyhät. Hyökkäys on koskenut kipeästi, syvät vihloukset käyvät läpi kansan sydämestä sydämeen. Me itkemme sisällisesti, mutta koko kansa on herännyt entistä virkeämpään pelastustyöhön. Perustuslakimme ovat entistä enemmän muuttuneet painetusta sanasta Suomen kansan eläväksi tahdoksi, hengeksi ja vereksi. Kalevalat ja Vänrikki Stoolit uudestaan syntyvät sydämissämme ja teoissamme. Suomen entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kaartuvat sielumme taivaalle kirkkaaksi tähtiholviksi, jonka valistusaurinko meitä lämmittää, jonka ihanteet meitä entistä tulisempaan työhön ja taisteluun innostavat — sillä me rakastamme.
Me elämme hengestämme. Ne muistot ja toiveet, ne aatteet ja ihanteet, jotka meitä vakavasti liikuttavat, muodostuvat meidän tekojemme kautta näkyviksi oloiksi, laeiksi ja laitoksiksi, alati liikkuvaksi edistymiseksi. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, jos me sitkeästi uskollisina pysymme.
Ja me pysymme. Petturit karisevat pois kuin mädänneet oksat kasvavasta puusta, mutta terve Suomen kansa elää, kukoistaa ja kantaa kallista tulevaisuuden viljaa — ihmisyyttä puhdistavia hedelmiä.
Vallat vaihtuvat ja valtakuntain rajat siirtyvät sinne tänne kuin väliaidat suurilla vainioilla. Mutta kansallisuudet, jotka ihmisyyden edistymistä palvelevat, säilyvät ja elävät yhtä kauan kuin yksilöisyys, kuin ihmiskunta. Sillä ne ovat luontoa.
Mutta erikoistehtäväänsä suorittaaksensa, yleissivistystä nuorentaaksensa, pitää kansan elää ja toimia omasta hengestänsä. Tätä pohjaa pelastaaksemme nyt juuri olemmekin levottomat. Meitä liikuttaa siis kansallishenki. Sen johdolla lähtekäämme työhön!
Cannes 6/4 1899.