DANIEL HJORT.
Mua toivottenko voittaa puheellanne,
Niin erhetytte.
LAUR. PAULINUS.
Kumma ajatus!
Siks' arvonne on halpa liiakskin.
Täss' ystävänä vaan ma haastelin.
Kolmas kohtaus.
EDELLISET. ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.
DANIEL HJORT (itsekseen).
Nyt alkaa leikki. Min' en kuulla siedä.
Mua oma järki tahtoo hairaan viedä. (pois).
STÅLARM.
Tulette herttualta. Terve teille!
Sielt' emme ole tottunehet hyvää
Juur' kuulemaan; sen kiitollisemp' olen,
Jos nyt on laita niin.
EERIKKI BRAHE.
Me Ruotsin vallan
Nimessä tulemme ja ystävyyttä
Ja rauhaa sulle tarjoamme, Stålarm!
Se hurja riita, jossa veljekset
Ja vihat, surmat vastatuksin seisoo,
Ei itsekkäisen kuninkahan vuoksi
Saa maata, kansaa raastaa kauemmin.
Sä muistat, miten Sigismund, kun valan
Ol' ottanut ja kruunun päähäns' saanut,
Hän miten maansa, isänmaansa heti
Kopeilla Puolan sotureilla täytti
Ja kavalilla jesuitoilla,
Näin koittain kirkon puhdast' uskoa
Ja Ruotsin kansan vapautta sortaa. —
Nyt voitettuna, Puolaan paenneena
Häväistylt' istuimelta hänet syösnyt
On Ruotsin kansa herrain päivillään,
Ja valtakunnan hoitajaksi pannut
On Kaarlo herttuan; siis, Arvid Stålarm,
Pois kalpas heitä, jota kavaltain
Nyt omaa isänmaatas vastaan kannat,
Ja vastuksilla turhill' älä kiellä
Suomelta kalliist' ostettua rauhaa.
STÅLARM.
Ma muut' en rauhaa tunnusta kuin sitä,
Mik' auttaa kuninkahan laillisen
Taas rauhaan istuimelleen. Sigismund
Mun Suomen sotapäälliköks' on pannut;
Pois heitän kalpani, kun käskee hän,
Mut herttuan käskyst' en; se rauhan pöytä,
Jonk' eteen riisun miekkani, se toisin
On tehtävä, ei vallanhoitajalle
Portaaksi Ruotsin valta-istuimelle.
LAUR. PAULINUS.
Nyt tiedättenkö mitä lausuitten,
Mit' uhka moinen tuottaa, tiedättenkö?
Kuin teitä ennen Fleming, halveksitte
Te kansan valtaa, tahtoa, jonk' yli
Kuninkaan itsekkäisen asetatte.
Mit' ompi mielestänne kruunu siis?
Vaan laina taivaast' on se, jonka takeen'
On kansan rakkaus; tää kun loukataan,
Kadonneen vallan varjo vaan on kruunu,
Vaan tyhjää kangastusta, jolla pohjaa
Ei maass', ei taivaass' ole. Käänny, Stålarm,
Kun viel' on aika, tieltä väärältä,
Ja anteeks ano, mitä kansaa vastaan
Olette tehneet, sinä ja Klaus Fleming.
STÅLARM.
Jos Ruotsi valans' unhotti, ei Suomi
Niin tehnyt, eikä tee niin, kun vaan ykskin
Jää aatelinen, joll' on kunniaa
Ja miekka, millä sitä puolustaa.
Tää kansa valan rikkomust' ei tee,
Ja me olemme Suomen kansa, me!
PIETARI PIISPA.
Puheilla moisill' älä lisää syytä
Jumalan vihaan tätä autiota
Maa raukkaa kohtaan. Viekas kuningas
Ja haira-oppinen on Sigismund,
Jok' aikonut on paavin-opin yöhön
Kirkkomme puhtaan uskon valon peittää.
Luvaton kapina ei syösnyt häntä,
Ei herttua, ei kansa. Vaan hän itse,
Kun päätökset, jotk' Upsalassa tehtiin
Kirkkomme iki suojaks, viekkaast' ensin
Valalla vahvisti ja sitten rikkoi.
Nyt Ruotsiss' on yks' uskonto, yks' kansa,
Ja siks kun nöyristyy hän jalkoihimme,
On Ruotsin valta murhehtiva leski,
Jok' epäkelvon ylkäns' unhotti,
Ja pyhäss' sanass' etsii lohdutusta,
Jok' auttaa syvään isketytkin haavat.
Äl' usko, Stålarm, ettäs uhka-mielin
Voit muuttaa, mit' on Luoja päättänyt,
Siis nöyräst' alas kalpas laske, jottei
Raskaana päälles Herran käsi lankee.
STÅLARM.
En ole, hyvä herra, tarpeeks piispa,
Ett' taitaisin tuon vaskan-nahan vuoksi,
Jonk' Upsalassa kokoon kyhäs papit,
Vakuutust' uhrata ja kunniaa.
Sit' ennen Jumalaani uskalsin,
Ja, toivon, hän mua suojaa vastakin.
Jumalan asettaman kuninkaan
Edestä sodin henkeen kuolemaan.
EERIKKI BRAHE.
Ja päätöksenne?
STÅLARM.
Sopimust' en hiero.
LAUR. PAULINUS.
Kadutten vielä tuota vastausta.
Jo kerran, muistakaa se, voiton teistä
Sai herttua ja silloin valan vaati.
Ja muistakaa kuin silloin tehdyn liiton
Rikoitten taas. Hän pian tulee jälleen.
(Osoittaa värsyjä ulkoparven yläpuolella).
Tuon runon, jonka muuriin silloin uursi,
Hän verell' uurtaa aiantiedon lehtiin.
(lukee sen ääneen).
"Tänne mä Kaarle, riensin, näin, kapinalliset voitin,
Täältä mä lähden taas, en jätä jälkeäkään.
Mut takasin tulen, peljätkööt mua pettäjät silloin!
Silloin armoa ei ykskään syyllinen saa."
STÅLARM.
Sit' emme pelkää. Paikallaan se pysyy,
Saa kirkkaaks miekan vaan ja tarkaks silmän.
Tää keskustelu tähän päättyköön.
PIETARI PIISPA.
Siis olkoon petollinen kuninkaas
Sinulle kalliimpi kuin isänmaas.
Surulla lähdemme. Mi sanoiks vaan
Nyt jäi, se kohta miekoin ratkaistaan.
(Eerikki Brahe, Laur. Paulinus ja Wexiön piispa Pietari lähtevät).
Neljäs kohtaus.
ARVID STÅLARM. JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Hyvästi, sanansankarit, te jääkää,
Hupainen sota-aika terve taas!
Hyvästi rakkauden kuherrukset,
Ja terve tykin pauke, rummun pauhu!
Hyvästi unisuus ja haukotus,
Koht' alkaa mielityö ja hauskotus!
JUHANI FLEMING.
Vihasta heihin sydän syystä hehkuu.
STÅLARM.
Viel' lähteäkö meiltä aiot?
JUHANI FLEMING.
Nytkö?
Ma kuninkaani maan näin pettäisin.
Ja vaikka sodass' apuni on halpa,
Tok' eestä kuninkaani välkkyy kalpa.
STÅLARM.
Sit' uskon poiasta Klaus Flemingin.
Nyt Ebba rouvan luo! Hän vartoo meitä
Rukoushuoneessansa. (Stålarm lähtee).
Viides kohtaus.
JUHANI FLEMING. OLAVI KLAUNPOIKA.
JUHANI FLEMING.
Kuules veikko!
Me emme ole oikein sovuss' olleet
Nyt viime-aikaan.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Sen mä kyllä nään;
Mut syyt' en siihen löydä yhtäkään.
JUHANI FLEMING.
Mun vika on. Mun valtaa, syyt' en tiedä,
Epäilys sinuun, itseeni ja kaikkiin.
Miks' Sigrid'in ja minun toisillemme
He määräsivät? Sytyttäen näin
Poveeni turhaan liekin riehumaan?
Hän kylm' on, ääneti, ja karttaa mua,
Jos ketäkään hän rakastaa, niin sua.
Vie tyttö, poista epäilyni, päästä
Mua rauhaan! Teidän onnenne on mun.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Vai tuo se syynä asemaamme on!
Hiis' olkoon rakkauden, joka näin
Sokaisee ystävyyden puhtaat tunteet,
Ja meidät kummankin on narriks tehnyt!
Mun lemmittyni Sigridkö? Jos oisi
Hän vapaa, pulska porvar'-impi, silloin
Ehk' oisin salaa suuta suikannut.
Mua rakastaisko hän! Tuo totinen,
Kopea, kaunis tyttö. Lausu hälle
Ne sanat vaan, niin nauraapi hän sulle
Ja samass' itkee, kun et paremmin
Ujoa naisen sydäntä sä tunne,
Joll' ei lie toivomusta suurempaa
Kuin että kaulahas sais kavahtaa.
JUHANI FLEMING.
Ei, ei.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Tuo, totta tosiaan, ei kelpaa;
Sun pitää vielä tänään hänet saada.
Näet, muuten rakastajaan uros hukkuu,
Ja se ei sovi meidän aikaan.
JUHANI FLEMING.
Mutta,
Jos hän ei mua rakasta?
OLAVI KLAUNPOIKA.
Ei vaan!
Ei tarjolle vie tyttö tunteitaan;
Ne peittää hän, kuin nahkapoika, jolla
On toivo kerran kenraaliksi tulla.
JUHANI FLEMING.
Suo anteeks' että epäillyt sua olen.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Ei haita. Min' en juuri paremp' ollut.
Kun kaikkein enimmän, näet, surua
Lähinnä herttuata vihaan, koitin
Rikotun ystävyyden nauruks' kääntää
Ja naurull' ajaa mielestäni muistos.
Mut väärin oli tuo, se unhota.
Ja nyt — näist' asioist' ei hiiskausta;
Tuoss' ompi käsi vanhan ystävän.
JUHANI FLEMING.
Sen hiljaisella katumuksell' otan,
Ja sitä puistan, muistellen sit' aikaa,
Kun äsken Suomeen tulleena, enskerran
Mä kävin haudall' isäni, ja siellä
Sun polvillasi itkusilmin näin.
Ken tuon ois luullut hauskaks Olaviks,
Jost' olin paljon Warsovassa kuullut.
Siin' yhdessä siis kauan haasteltiin
Ja toisiamme lainkaan tuntematta,
Siks kunnes kaulaan' äkisti sä lensit
Ja huusit nimeni. Ja ilta myöhä
Ol' erotessamme, ja taivaan tähdet
Näkivät hartaan ystävyyden liiton.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Ja hartaasti se pidetäänkin. Kohta
Se koitellaan, koht' alkaa myrskysäät;
Täss' silloin lujan ystävän sä näät.
JUHANI FLEMING.
Nyt äidin luo, meit' odottaa jo Stålarm!
OLAVI KLAUNPOIKA.
Lyön vetoa, sun tyttö viel' on tänään!
Ja mustan, uljaan orhini sä saat,
Jos hukkaan.
JUHANI FLEMING.
Hupsu, rakkautt' et ole
Sä koskaan tuntenut.
OLAVI KLAUNPOIKA.
Vaan kahdeksasti,
Ja katumoiksi, kiusaks' ainoasti.
(Molemmat menevät vasemmanpuolisesta sivu-ovesta).
Kuudes kohtaus.
DANIEL HJORT (astuu sisään patsaiden taatse, lukien vanhaa kirjaa).
Puhujan suuren laill' en väittää taida:
"Mun hauskuuten' on aattehet ja kirjat;
Ei iloist' ole, jok' ei iloisemmaks
Käy niiden kautta; ei niin suruista.
Jolt' ei ne osaks suruisuutta poista."
Tuot' olen miettinyt, mut väärä on se.
Kun sua luen, vanha Livius, voi,
Mun rintan' täyttää tuska, eikä ilo.
Kun teidän suuret taistelunne muistan.
Tää taistelu kuin pieneltä se näyttää!
Kun kansaanne, suurt', uljast' ihailen,
Miss' semmoista ma nyky-aikaan löydän?
Kun Mariusta, Brutust' aattelen,
Mua kohtaloni raudanraskas painaa,
Ja, kiitoksehen sidottuna täällä,
Mun voittaa täytyy itseni. Voi, että
Tän kirjan Wittenbergissä mä näin.
Voi, ett'ei koskaan muut' ois mieleen tullut
Kuin kuiva, rikki-viisas uskon-oppi,
Tuo keppihevonen, joll' aika ajaa
Kuin punatakki narri laskiaista.
Pois, kaunis kirja! Sinut poltan. Opin
Paremman vannon kuin mink' äsken lausuin:
Mun hauskuuten' on unelmat ja lempi;
Ei iloist' ole, jok' ei iloisemmaks
Käy niiden kautta, ei niin suruista,
Joit' ei ne osaks suruisuutta poista. —
Luo auki silmäs, uneksiva lempi!
Tuo valkeutta, rauhaa rintaan! — Auki
Luo silmäs, kuiskaa nimi Sigridin!
Hänt' opetin ma lasna. Kasvavan
Näin lemmen valoss' enkelin ma puhtaan.
En väärin ymmärtänyt silmäystä,
(ottaa kirjastansa esiin paperilipun).
Tuot' arkaa, haaveksivaa. Kirje, sinä
Hänelle lausu, mit' en itse taida.
(kätkee paperilipun Maariankuvan läheistöön).
Pyhyyteen, jota lähestyy vaan hän,
Sen kätken. Kun hän tulee, rukoilee,
Rukoile puolestani, pyhä äiti!
Jo tullaan! Hän ja hänen isänsä.
(lähtee pois oikeanpuolisen sivu-oven kautta).
Seitsemäs kohtaus.
ARVID STÅLARM. SIGRID (valkoisista ruusuista tehty seppel kädessä. He astuvat sisään patsaiden taatse, keskenänsä puhellen).
STÅLARM.
Mun tyttäreni! Liiaks kihlaustas
Juhanin kanssa estellyt jo olet.
Ei laatuun käy se enään. Näänhän itse
Kuin kukat poskillasi kuihtuu. Sinä
Rakastat häntä, miks siis kauemmin?…
SIGRID.
Oi isä armas! Sua yksin vaan
Ma rakastan. En tahdo naiduks tulla.
Tääll' eikö hyvä kyllä? Muut'en pyydä.
Juhani jälleen palaa Warsovaan.
Miks outoon hovi-eloon kuihtumaan
Mun lähettäisit! Suo mun luokses jäädä,
Isäni hyvä!
STÅLARM.
Lapsekkaita haastat!
Pait sitä, Juhani ei lähdekään.
Hän Suomeen jää ja kanssamme hän tasaa
Ne vaarat, jotka Ruotsist' uhkaa.
SIGRID.
Ah!
STÅLARM.
No, arveletko vielä?
SIGRID.
Suo mun ensin
Rukoilla täällä pyhän äidin eessä;
Mä sitten vastaan.
STÅLARM.
Hyvästi jää siksi.
(Itsekseen) Kuin päivält' itsens' simpukkainen kätkee
Ja loistossansa kainost' uneksii,
Niin lempens' ääneti hän poveens' sulkee,
Tuo lapsi hyvä! (menee).
Kahdeksas kohtaus.
SIGRID (polvillaan Maariankuvan edessä). KATRI (myöhemmin).
SIGRID.
Hurskas, pyhä äiti!
Mult' äiti varhain kuoli. Turvan' oot sä,
Ja äitini; inua kuule nyt kuin muinoin!
Jos unhotti sun muut, mua toki kuule!
KATRI (hiipii sisään patsaiden takaa).
Kuin kauan sielussani surra saan,
Ja joka päivä ahdistuksess' olla,
Kuin kauan vihamiehen' ylpeilee?
SIGRID.
Valkoinen, puhdas, kuin nuo ruusut, oli
Sydämein. Nyt se hiljaa verta vuotaa.
Oi pyhä äiti, rauhaa sille suo!
KATRI.
Rukous? Täälläkö? Tuo valko kyyhky
Ken on se? Vait! Hän säikkyy, jos mun näkee.
En rukouksiin tänne hiipinyt.
(Kätkeytyy Flemingin vaakunakilven taakse).
SIGRID.
Suo mulle taivaan voimaa voittamaan
Sydämen pahat aikehet ja aatteet!
(Kiinnittää seppeleensä Maariankuvan alle).
Yhdeksäs kohtaus.
EDELLISET. DANIEL HJORT (oikeanpuolisesta sivu-ovesta).
KATRI (itsekseen).
Tuoss' saapuu hän. Jos yksin hänen kanssaan
Nyt oisin! Milloin koittaapi se hetki?
DANIEL HJORT (silmäillen Sigridiä).
Vaivunko jalkoihinsa? kysynkö
Mit' yksin lempi rohkenee? En, viel' en!
SIGRID (huomaa paperilipun, jonka Daniel Hjort oli kätkenyt Maariankuvan ääreen).
Kah! mit on tuo?