DANIEL HJORT.
Mun tänne linnan ruutiholviin kiinni
He kahlehtivat patsaasen. Mun kuolla
Nyt täytyy heidän kanssaan, nähdä täytyy
Kuin soihtu surman herättää, mi torkkuu
Tääll' ympärilläni ja, vait kuin hauta,
Häviöt' uhkaa maalle, herttualle
Ja kansalle. Voi saatanallist' ivaa!
Sa murru kahle, holvit haljetkaa
Mun kirouksestain, jonk' alle lasken
Nuo hirmulaiset, konnat, verenjuojat!
Sä kestät kahle! Halpa, kurja rauta,
Vahvempi, ikuisempi henkeäni!
Ha, ha, ha! — Kuules kuinka holvit nauraa
Minulle, mulle. Kuolo, henken' ota,
Maailman ylenkatseesen mua saata,
Mut säästä, säästä herttua ja kansa!
— — — — — — — — — — — —
Ei äänt', ei lohdutusta! — Kumisten
Kuin tuonelasta tykin huokaus vaan
Käy kautta holvin. Väsynyt on pääni,
Mun aatostani huimaa. Rauhaa, rauhaa!
(vaipuu tainnoksiin patsaan juureen).
Kymmenes kohtaus.
DANIEL HJORT. JUHANI FLEMING. ARVID STÅLARM (palava soihtu kädessä).
STÅLARM.
Tuoss' soihtu on. Meit' ovat linnan pihalt'
Oville tunkeneet jo. Ryntäämässä
On herttua itse. Pihalla jo on hän.
Kun laukauksen käytävästä kuulet,
Niin sytytä nuo tuossa. Hyvästi! (lähtee).
Yhdestoista kohtaus.
DANIEL HJORT. JUHANI FLEMING.
JUHANI FLEMING (valaisee soihdulla Daniel Hjortia).
Hän tainnoksiss' on! Liian hyv' on luonto.
DANIEL HJORT (herää).
(Tähystyvät toinen toistansa kauan aikaa äänettömästi).
JUHANI FLEMING.
Katsahtaa, kurja, rohkenetko minuun!