IV.
Pari päivää oli jo kulunut siitä kun entinen nimismies kävi Tampereella. Mustassalahdessa, Näsijärven rannalla kaupungin pohjoispuolella, piileksi parvi venäläisiä sotamiehiä kapteini Konoffskin johdolla, varroten venettä Teiskon puolelta, sen kun avun etsijä oli sinä päivänä luvannut heille toimittaa. Jopa tuonne korkealle kalliolle näkyi noin kymmenhankainen vene vilisevän Näsijärven sinertävillä aalloilla ja pyrkivän samaa lahdelmaa kohden. Sepä olikin juuri toivottu alus, jossa istui muutamia Teiskon eukkoja soutaen piimä- ja maitolastia Tampereelle, missä heidän kehoittajansa, entinen nimismies, oli kertonut venäläisten maksavan semmoisesta tavarasta äärettömät hinnat, jos nimittäin naiset sitä heille vievät; miesten ei sinne olisi hyvä lähestyä, sillä silloin menevät tavarat ilmaiseksi ja myyjät viedään rekryyteiksi Venäjän väkeen.
Eukot ennättivät rantaan ja astuivat maalle veneestänsä, varroten kehuttuja auliita ostajiansa. Pian ilmestyikin tähän asti piileksinyt parvi sotamiehiä, jotka akkain suureksi hämmästykseksi aivan avuliaasti nostelivat kaikki astiat veneestä maalle. Mutta sen tehtyänsä käyttäytyivät he tulleiden mielestä varsin sopimattomasti, he kun itse astuivat kursailematta veneesen ja lähtivät ulapalle aukealle, jättäen akat epämääräiseksi ajaksi tervehtimään kaupunkilaisia tuttaviansa.
"Herra'jesta noita ryssiä, mitä tekivät!" parkuivat eukot tuskissaan, käsi otsalla katsellen rantakivillä, miten heidän veneensä kiiti kotia kohden, vaikka he itse rannalle jäivät, "eivätkä ottaneet edes mukaansa meitä!" — ja kyyneleitä vieri eukkojen poskille.
Pian oli kuitenkin kapteinin joukko joutunut ulapan yli, mihin entinen nimismies oli heitä kehoittanut ja luvannut runsaat määrät ruokavaroja vaivain palkinnoksi. Ja Rajevskilla oli tätä huvimatkaa vastaan kaikista vähimmän ollut sanomista, sillä nälkä alkoi jo tulla tuntuvaksi, ruokavarat olivat vähenemistään vähenneet. Rauhalliset Teiskon rannikot saivat siis yht'äkkiä vieraita, jotka varsin kursailematta käyttivät hyväksensä kaikkia, mitä syötäväksi kelpasi. Sillä kerralla he kuitenkin pian palasivat takaisin, tullaksensa paremmin varustettuina toisen kerran, vieläpä useamminkin, jos jotakin otettavaa seudulla riitti. Kauhulla näkivät siis asukkaat viimein itsensä pakotetuiksi kätkemään tavaransa ja pakenemaan itse piilopaikkoihin.
Hyvin ihmettelivät asukkaat, kuu he näkivät entisen nimismiehen asuntoa säästettävän, vaikka kaikkien muiden saatavilla oleva omaisuus korjattiin veneisiin ja vietiin Tampereelle. Suuremmaksi tuli kuitenkin vielä ihmettely, kun nähtiin tämän herran julkisesti ja ilman mitään vaaraa seurustelevan venäläisen kapteinin kanssa.
"Hän on kavaltaja", sanoivat kaikki.
"Niin, se näkyy kyllä", lausui Karhu-Anttikin, joka äskettäin oli saapunut kotiinsa karhunajosta, jossa hänellä, sen mukaan kuin hän salaisesti puhui ystävilleen, oli ollut semmoinen arvaamaton onni, että hän, paitsi karhua, kotia lähetessään oli saanut ampua myöskin pari venäläistä jääkäriä, jotka kokivat saavuttaa Paavolan lampaita pienessä metsämoisiossa, johon ne olivat piiloon viedyt. "Mutta", jatkoi hän ja hänen mustat silmänsä salamoivat, "hänen aikansa on kyllä pian tuleva, sillä minä tiedän, että vanhurskas kostaja kostaa kaiken vääryyden ja väkivallan."
"Mutta sinun täytyy paeta meidän mukanamme, muutoin kentiesi menetät henkesi," muistutti eräs Paavolan rengeistä, joka Antin mökin ohitse kiirehti metsään pakomatkalle.
"Paetako? Oletko hullu?"
"En ole mikään hullu… mutta…"
"Ei mitään muttaa", keskeytti vanha karhunkaataja urhokkaasti. "Minä jään mökkiini".
Ja kotiinsa jäikin Karhu-Antti perheineen.
Heti venäläisten käyntinsä aljettua rupesi entinen nimismies Pekkaa väijymään. Päivät ja yöt hiipi hän tuon nuoren metsästäjän pienen pirtin ympärillä muutaman sotamiehen keralla, jotka hän oli saanut kapteinilta avuksensa. Mutta Pekka, joka oli saanut vihiä asiasta, karttoi heitä varovasti. Kerran oli hän kuitenkin vähällä joutua väijyjäin paulaan.
Eräänä iltana olivat Pekka ja Anni kohdanneet toinen toisensa ja kauan miettineet, miten he saattaisivat välttää kaikki ne väijymykset, joita tuo onneton, tappiolle jäänyt kosija näytti heitä vastaan niin suurella uutteruudella toimittelevan. Sitte oli Pekka saattanut armahan Anninsa kotiin.
Juuri kun hän sitten hiipi kohden Toijalaa, jossa hän oli itselleen etsinyt varman piilopaikan, kuuli hän äkkiä viheltävän äänen läheltänsä. Silmänräpäyksessä viskautui hän tiheään pensaasen, jossa hän katsoi voivansa olla hyvässä kätkössä.
Kolme henkilöä läheni häntä. Siinä oli hänen kilpakosijansa, venäläinen alaupsieri ja sotamies. He seisahtuivat sen pensaan viereen, missä Pekka parhaallaan varustautui puolustaimaan viimeiseen veripisaraan asti.
Kun johtaja, Pekan kilpaveli, oli hetkisen katsellut ympärilleen, lausui hän:
"Oletteko varmoja siitä, että näitte tässä äsken semmoisen henkilön, josta olen teille puhunut?"
"Ihan varmaan", vastasi alaupsieri, antaen painon kummallekin sanalle.
"Ja hän oli yksin?"
"Niin kuin jo äsken sanoin", lausui alaupsieri taas painokkaasti. "Hän ei ollut yksin, vaan hänellä oli seurassaan kaunis tyttönen, kaunis tyttönen, sanon minä, oikea keijukainen, eikä sitten ole enempää kuin kymmenen minuttia", ivaili venäläinen vasten naamaa tuolle mustasukkaiselle rakastajalle.
"Mene hiiteen!" arveli tämä ja koki näyttäytyä välinpitämättömältä. Kuultavasti lausui hän; "Tytöstä minä viisi piittaan, mutta miehen tahtoisin halukkaammin käsiini".
"Tyttösen tähden", lisäsi venäläinen. "Mutta minä luulin nähneeni häntä jo puristettavan sangen lähelle seuraajansa sarkanuttua, ja olinpa vielä näkevinäni, että tuon sarkanuttuisen huulet kävivät tyttösen huulia hiukkasen lähemmäksi kuin hänen karkea nuttunsa", jatkoi hän ilkkuen, tarkastellessaan, mitä se vaikuttaisi kuulijassa.
"Se ei tähän kuulu", vastasi puhuteltu kiivaasti. "Kapteeni Konoffski on käskenyt teitä tottelemaan minua ilman mitään ivapuheita".
Tämä nuhde auttoi; venäläinen vaikeni heti. Käskijä jatkoi:
"Näitkö, mihin päin he menivät?"
"Paavolaan".
"Oletko varma siitä?"
"Olen".
"Hyvä, sitten me käymme heidän jäljessänsä".
"Hetikö?" kysyi alaupsieri ja näytti tyytymättömältä.
"Ihan heti. Jos sinua ei haluta, niin saat jäädä, minä menen yksinäni".
Mutta se ei venäläistä miellyttänyt. Kun hän oli ottanut kulauksen taskumatistaan, joka hänellä oli mukanansa, ja antanut siitä vähän kumppanilleenkin, näytti hän heti myöntyvän.
"Nyt olen valmis", lausui hän.
Mustasukkainen kostaja lähti molempine kumppaneineen Paavolaa kohden astumaan. Mutta he eivät ennättäneet monenkaan kyynärän päähän, ennen kuin metsästä ilmestynyt mörisevä mesikämmen sulki heiltä tien. Kaikki kolme tarkastelivat hämmästyneinä toistansa.
"Nythän olemme kauniisti joutuneet paulaan", arveli entinen nimismies itsekseen ja koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavan lehti. "Ja minä joka en eläissäni ole karhua ampunut!"
Pekasta tuntui erinomaisen hauskalta nähdä, miten hänen parahiksi ennättänyt ystävänsä, karhu, ryntäsi hänen väijyjäänsä ja hänen seuralaisiansa vastaan. Nämä viimeksi mainitut eivät varronneet tämän odottamattoman vieraan lähemmäksi tuloa, vaan pötkivät kiireesti tien oheen sen mukaan kuin heidän pelosta horjuvat jalkansa ennättivät liikkua; mutta entisen nimismiehen jäsenetpä eivät enää totelleetkaan hänen tahtoansa, vaan kauhusta lähes jähmettyneenä jäi hän melkein paikallensa, parkuen kumppaneitansa seisahtamaan, joka kuitenkin näytti ihan turhalta vaivalta.
Kun mesikämmen, joka nähtävästi oli jostakin syystä kovin ärtynyt, kahdella jalallaan kulki edessään parkuvaa miestä kohden irvistellen niin että hampaansa suusta näkyivät, veti Pekka melkein tietämättään pyssynsä hanan ylös.
"Onpa sääli tuota kurjaa", lausui hän itsekseen. "Voisin kyllä karhun antaa puristella hänet hengettömäksi, mutta se ei olisi oikein tehty. Tuon raukan täytyy saada elää siksi, että saan hankkia koston hänen kurjasta kavalluksestansa".
Mitä lähemmäksi läheni karhu uhriansa, sitä kauhistuneemmaksi tuli hän.
Polvensa voivat häntä tuskin kannattaa enää.
"Herra auta!" soperteli tuo kehno houkkio ja koki ojentaa pyssyänsä, joka hänelläkin oli mukanaan, kentiesi enemmän tavan vuoksi kun turvana, mutta se putosi hänen värisevistä käsistään kun karhu oli enää vaan parin kyynärän päässä hänestä. Tuon entisen talonpoikain rääkkääjän loppu näytti olevan jo lähellä, niin hän ainakin itse luuli. Tuossa kauheassa tuskassansa, joka yhä näytti hänessä enemmän valtaa saavan, vaipui hän polvilleen maahan ja ojensi vaistomaisesti käsiänsä kohden karhua, joka heti pysähtyi ikäänkuin ihmettelemään ja häpeemään sitä, että häntä tuolla tavalla rukoiltiin.
Miten perin vakainen seikka olikin, ei Pekka kuitenkaan voinut pidättää nauruansa kun hän näki, miten heikkona ja horjuvana tuo kopea, urhoollisuudestaan kerskunut mies kohtasi todellista vaaraa.
"Oh, saatathan hetkisen kärsiä", jupisi hän itsekseen ja piti tarkalla silmällä karhua. "Tulethan vähän lauhkeammaksi tuostakin pulasta päästyäsi".
Viimein näytti metsän kuningas kyllästyneen tuommoiseen leikkiin, alkoi hurjistua, pudisti suurta päätänsä ja mörisi vielä kovemmin kuin ennen sekä astui lähemmäksi tuota outoa armonanojaa, joka siitä niin hämmästyi, että hän kokonaan menetti tuntonsa ja kaatui selälleen maahan.
Nyt laukasi Pekka. Luoti sattui oikeaan kohtaan. Mesikämmen kääntyi ärjyen ympäri, irvisteli hampaitaan ja keikahti maahan kyljelleen.
Paukaus oli herättänyt pyörtyneenkin. Hän hyppäsi ylös kuin nuoli ja siinä seisoivat taas kilpakosijat silmä silmää vasten kuolleen metsän kuninkaan kummallakin puolella.
Äsken vaarasta pelastettu riitaveli oli kuitenkin kovin surkean näköinen. Hän tuskin uskalsi luoda silmänsä Pekkaan, muistaessaan, miten kurjan heikko hän oli ollut äskeisessä vaarassa.
Pekka taas tarkasteli kilpailijaansa pilkallisilla silmäyksillä.
Hetkisen kuluttua lausui hän:
"Sinä vainoot minua, ja äsken oli vielä apunasi kaksi venäläistäkin minua etsimässä. Kavaltaja, parempi olisi ollut, jos olisin antanut karhun puristaa sinut hengettömäksi. Mutta sinä saat elää siksi, kun saavutat määräsi. Kyllä löydän sinut vielä, ole varma siitä. Luoti tuosta tuliputkesta" — hän osoitti pyssyänsä — "voi yhtä hyvin kohdata kehnoa kavaltajaa kuin karhuakin".
Tämän sanottuansa käänsi hän selkänsä tuolle kehnolle kavaltajalle ja kiirehti matkaansa.
Kilpakosija seisoi hetkisen karhun vieressä ja silmäili Pekan jälkeen. Äkkiä pisti hänen päähänsä pirullinen ajatus samassa kun paenneet venäläiset arkamaisina hiipivät johtajansa luoksi. Hän näki vielä Pekan reippaasti astuvan eteenpäin; kiireesti nosti hän pyssyn poskelleen ja kuulan, jota hän heikkoudessaan ei uskaltanut laskea karhuun, kun tämä suoraan tuli häntä vastaan, lähetti hän nyt kohden karhun kaatajaa ja omaa pelastajaansa, joka hänet oli rauhaan jättänyt!
Mutta vielä vapisivat ampujan kädet ja horjui kehno ruumiinsa; pyssystään lentänyt luoti kohtasi paksua petäjää Pekan lähellä. Nuori metsästäjä katsahti taaksensa ja näki vielä pyssyn kavaltajan poskella. Ensimäinen mietteensä oli kääntyä takaisin ja ilman sääliä, ilman armoa lähettää toiseen mailmaan tuo kurja, jonka hän juuri äsken oli pelastanut karhun kynsistä.
Jo oli hänen jalkansa ottamaisillaan askeleen aikomaansa suuntaan, kun hän keksi venäläiset, joiden kummankin pyssyt olivat ojennetut häntä kohden ja tuo kehno kavaltajakin täytti uudestaan pyssyänsä.
"Varro, vielä löydän sinut!" huusi hän niin että kaiku hongikosta sen moneen kertaan teroitti kuulijan mieleen, ja samassa katosi hän metsään vainoojansa nähtävistä.
Kiireesti riensivät kaikki kolme vainoojaa saalinsa jälkeen, mutta hän oli kadonnut, häntä ei mistään löytynyt. Koko yön, vieläpä kappaleen seuraavaa päivääkin etsittiin kadonnutta suurella ahkeruudella, sillä runsaasti vakuutti johtaja palkitsevansa väkensä, kahden venäläisen sotilaan, vaivat, jos hän vaan käsiin saataisiin. Mutta kaikki oli kuitenkin turhaa, Pekka tunsi seudun ja jokaisen sivupolun paremmin kuin hänen vainoojansa. Pian oli hän Toijalassa, jossa hän kaksi päivää varustautuneena vartosi takaa-ajajiansa ja jossa hänellä rantapensaiden suojassa oli kätkössä pieni veneensä. Kolmantena päivänä, kun mitään ei kuulunut ja häntä toimettomuus kyllästytti, sysäsi hän aluksensa Näsijärven läikkyville laineille ja sieltä hän kyllä saattoi pistäytyä mihin tahansa.
Kauan ei hänen tarvinnutkaan yksinänsä soudella, sillä jo seuraavana aamuna kohtasi hän Spof'in veneen, viisitoistahankaisen Ruovedellä valmistetun aluksen, joka oli tarpeellisesti varustettu pienempiä kohtauksia varten vihollisten kanssa. Ja uljas ja pulska poika kun hän näytti olevan, kelpasi Pekka siihen muiden urhojen joukkoon. Seikkailuistansa hän ei kuitenkaan mitään kertonut, sillä häntä hävetti puhua kavaltajasta, jolla oli kuitenkin sillä kerralla kotina sama paikkakunta kuin hänelläkin. Miten jo ennen olemme kuulleet, oli se vanha Stooli, joka kertoi Karhu-Antin perheen onnettomuuden ja Annin ryöväyksen.