V.
Kun tuo kiihkoisa kilpailija näki Pekan päässeen käsistään, kääntyi hän vihasta vavisten Paavolaa kohden. Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kun hän ennätti Karhu-Antin pirtille. Sen rappusilla istui Antti itse, hänen vaimonsa ja tyttärensä. Lähenijöistä näytti, että heillä oli jotakin tärkeätä keskusteltavana, sillä kaikki olivat hyvin innostuneita ja tuon tuostakin osoitti Antti kädellään Tampereelle päin.
Kun tulleet olivat hetkisen katselleet istujia ikään kuin pedot saalistaan, käski heidän johtajansa, entinen nimismies, venäläisten jäädä paikalleen. Itse kulki hän kiertopolkua pirtin eteen ja oli pian Antin ja hänen perheensä lähellä. Heti nähtyänsä tämän kiihkoisan kosijan ei Anni voinut pidättää huudahdustansa, samalla kun hän kävi lähemmäksi isäänsä ja tarttui häneen kiini.
Antti ei kauan kursaillut tätä virkaheittoa oikeuden palvelijaa ennen kuin hän kohoutui jaloilleen ja lausui ankaralla äänellä, silmänsä vihasta salamoiden:
"Sanotaan sinun olevan kavaltajan! Onko se totta?" Antti, näette, niinkuin monet muutkin, nimitti kaikkia ihmisiä sinuksi, seurakunnan provastiakin, etenkin näin ankaralla tuulella ollessaan.
Kysymys kohtasi syyllistä niin odottamatta, että hän siihen ei heti osannut juuri mitään vastata.
"Noh!" jatkoi Antti, kun vastaus viipyi enemmän kuin hän katsoi tarpeelliseksi.
"Näkyyhän se hänestä päältäkinpäin, että hän on kavaltaja", päätteli
Vappu. "Onhan hän vaiti ja siis myöntää sen".
Nytpä virkosi syytettykin viimein. Vihasta värisevällä äänellä hän parkasi:
"Minun ei tarvitse sinulle tehdä tiliä teoistani".
"Mutta Jumalalle kumminkin", muistutti Anni, joka myös oli jo itsensä rohkaissut.
Nuo pari vakavaa sanaa vaikuttivat kavaltajaan. Hänen ilkeä muotonsa katosi ja hän vaaleni nähtävästi. Mutta tuota kesti vaan niin vähän aikaa, että se tuskin mainitsemista ansaitsee. Hänen päänsä kohosi entiseen kopeaan asentoonsa, ylähuulensa työntyi eteenpäin ja ilkeällä äänellä parkasi hän taas:
"Minä olen jo sanonut en tarvitsevani tehdä tiliä teoistani teille; muistattehan sen".
"Ohhoh, olethan sinä kopea puolestasi", lausui Antti ojentaen itseänsä; "on ennenkin nähty mokomia virkaheittoja, herra raukkoja, joita on kauluksesta kiini otettu".
"Vain niin; sinä uhkaat minua, niinkö?" kähisi herrasmies. "Sitä et teekään ilmaiseksi".
"En pelkää sinua, katala kavaltaja", vastasi Antti kovasti.
Kun tämä kopeilija ei nähnyt pelkillä uhkauksilla mitään voittavansa, muutti hän äänensä oikein mairittelevaiseksi.
"Kas niin," lausui hän ja aikoi istautua myöskin rapulle Annin ja Vapun keskelle, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä Vappu siirtyi lähemmäksi tytärtänsä ja koki mahdollisuuden mukaan vielä levittää muutenkin jo hyvin tilaa vaativaista ruumistansa, "mitäpä suotta riitelemme pikkuseikoista; minulla on sen sijaan hyviäkin uutisia kerrottavina".
"Mitä sitten?" kysäsi Antti kärkkäästi. "Onko meidän joukkomme voittanut taas?"
"Jospa Herra sen soisi!" huokasi Vappu.
"Toivokaamme kumminkin," ennätti jo Annikin puuttua puheesen ja laski hurskaasti kätensä rinnalleen. "Jumala ei kuitenkaan tahdo jättää meitä julmien vihollistemme käsiin".
Mairittelija ei ollut tätä kuulevinansa, hän jatkoi vaan:
"Minä toivon sodan loputtua saavani taas viran ja kentiesi nimismiehen viran sijaan kruununvoudin paikan, ja sitten…"
"Venäjälläkö sitten?" kysäsi Vappu pistävästi.
"Venäjälläkö?" kertoi puhuja ja punastui korviansa myöten, sillä pisto oli liian helposti arvattava. "Ei, vaan täällä Suomessa tietääkseni".
"Jumala varjelkoon meitä sellaisista voudeista", huokasi Antti.
"Silloin luulisin paljoa paremmaksi olla venäläisten alamaisina".
"Niin minäkin", lisäsi Vappu.
Tuolla tavalla kohdeltuna yhtä mittaa, ei tämä entinen nimismies hetkiseen aikaa osannut mitään sanoa. Kiihkeänä käveli hän siis edes ja takaisin pirtin edessä ja loi kiukkuisia katseita milloin yhteen milloin toiseen noista kolmesta henkilöstä. Nämä istuivat vaan paikoillansa ja alkoivat taas omaa hiljaista keskusteluansa juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut eikä ketään vierasta henkilöä lähelläkään olisi ollut.
"Niin", lausui Antti vähää kovemmin, jotta vieras edes ja takaisin astujakin sen selvästi kuuli, "se on siis päätetty, että teidän häänne vietetään joulun aikaan. Pekalle on luvattu entiset Veetun torpanmaat Paavolasta ja nehän ovat teille hyvin sopivat ja onhan Pekalla jo pieni tupansa johon…"
"Häätkö?" keskeytti kutsumaton vieras ja asettui hajasäärin seisomaan
Antin eteen. "Mitä tarkoitat häillä?"
"Pekan ja Annin häitä, tietääkseni", vastasi Antti vakaasti. "Sehän jo on päätetty asia se".
"Lienee kyllä teidän keskenne", vastasi herrasmies, ja katkera hymy ilkkui hänen huulillansa.
"Tarvittaisiinko siihen jonkun muun päätöstä myöskin?" kysyi Vappu.
"Tarvitaan kyllä", vastasi entinen nimismies.
"Kenen sitten?"
"Minun, tietääkseni".
Kaikki kolme katselivat toisiansa ihmetellen. Viimein huudahti Antti:
"Mies on tullut hulluksi, nähdäksemme!"
Nuo niin päättäväiset sanat suututtivat asianomaista hirveästi.
"Minäkö hulluksi?" parkasi hän kaikin voimin. "Sinä itse olet hullu, mutta en minä".
"Siltä näyttää kumminkin".
"Niin, hän ei ole oikein viisas, hän", päätteli Vappukin ja nyykäytti vielä päätänsä asian vakuudeksi.
"Minä näytän vielä teille, että olen viisas ihminen", ärjyi loukattu ja laski oikean kätensä Antin olalle; "minä tahdon…"
"Se on saman tekevä, mitä sinä tahdot, mutta älä tule minua niin lähelle", lausui Antti jotenkin ankarana, "taikka lähetän sinut sinne, missä saat tahtosi tarkemmin tietää".
"Minunko, minunko sinä lähetät?" huusi entinen oikeuden edusmies.
"Varro, varro, niitä sanojasi saat vielä katua!"
Samassa nosti hän pienen pillin huulilleen ja puhalsi siihen niin että se antoi viheltävän äänen. Tuskin oli ääni tauonnut ennen kuin venäläinen alaupsieri ja sotamies ilmestyivät myös pirtin eteen. Anni heidät ensin huomasi.
"Katsohan, isä", huudahti hän; "nyt saat olla varoillasi!"
"Niin, sanoinhan sen", ennätti jo Vappukin sanoiksi saada. "Jos ei ole tuo lurjus liitosta vihollisten kanssa, niin en tahdo olla enää kunniallinen ihminen!"
Antti oli heti käsittänyt asemansa vaarallisuuden. Ollen vikkelä ajatuksissaan, oli hän heti tehnyt päätöksensä.
Kun hän oli sanan täydessä merkityksessä ajanut vaimonsa ja tyttärensä pirttiin, meni hän sinne itsekin ja pani tuon matalan ovensa hakaan sisäpuolelta. Sen tehtyänsä avasi hän lauta-ikkunan ja asetti siihen vankan pyssynsä piipun ja tähtäsi sen äskeistä riitaveljeänsä, entistä nimismiestä kohden.
"Kuulepas!" sanoi hän sitten tyynesti. "Nyt olen nähnyt, että olet kurja kavaltaja ja semmoisia minä en milloinkaan armahda. No, pysypäs paikallasi, sillä jos pienenkin liikkeen teet pakoon pyrkiäksesi, lasken minä luodin lävitsesi. Sillä pitkällä ajalla, jona olen karhuja ja muita petoja pyytänyt, olen tottunut näkemään luotini käyvän aina tarkoittamaani paikkaan. Enkä vielä koskaan ole sanaani syönyt, ja kun nyt teen pyhän valan laskeakseni tämän luodin kurjan kavaltajan lävitse jos hän askeleenkin ottaa eteen tahi taaksepäin, niin on oma asiasi, jos tahdot elää tahi kuolla".
Ja kavaltaja olikin juuri päin Antin ikkunaa eikä etempänä kuin tuskin viiden kyynärän päässä tuosta aukosta, josta musta pyssyn piippu liikkumatta tirkisteli ihan vasten hänen rintaansa sysimustalla, pelottavalla silmällänsä. Hänellä oli yhtä kamala asema kuin äskettäin karhun edessä, vieläpä paljoa pahempikin, sillä hän tiesi nyt liiankin hyvin, että tuon vanhan karhunkaatajan kanssa ei ole hyvä leikitellä silloin kun hän on ärsytetty.
Venäläiset huomasivat myöskin hänen onnettoman tilansa ja riensivät paikalle. Alaupsieri ojensi pyssynsä ja aikoi ampua Anttia ikkunan lävitse.
"Vai niin", huusi Antti, "ammu vaan minua; sinä lasket kyllä syrjään, siitä olen varma. Mutta minun maalitauluuni on kumminkin helppo kohdata, sen saatte nähdä; mutta minä annan kuitenkin teidän alkaa".
Tähdätty otus parkui kaikin voimin alaupsierille, ett'ei hän ampuisi, ja hänelle onnistuikin saada hän luopumaan aikeestaan, joka varmaan olisi tuottanut lopun kurjan kavaltajan elämälle, sillä Antti olisi kyllä vuoronsa vastannut.
"Kuulehan, ukko!" kuiskasi Vappu vanhukselle takaapäin. "Jos minä nappaisin tällä toisella pyssyllä pois tuon venäläisen, ett'ei se sinua hätyyttäisi".
"Älä tee sitä, me…"
Enempää ei ennättänyt lausua Antti ennen kuin Vappu jo oli pannut tuumansa toimeen. Voihkien vieritteliihe alaupsieri maassa verissään. Sotamies laukkasi pitkillä askelilla metsään Paavolaa kohden.
Vapun laukaus saatti ukko Antin melkein pyöräpäälle. Tässä häiriössään unhotti hän pariksi sekunniksi vartioittavansa kavaltajankin. Kun tämä onneton näki pyssyn piipun, jota hän taukoomatta katseli samallaisella kuoleman kauhulla kuin äsken karhua, siirtyvän vähän syrjään, käytti hän tilaisuuden hyväksensä ja otti vaistomaisesti pari pitkää harppausta ovea kohden. Sitten kiersi hän tuon matalan mökin toiselle puolelle ja sieltä katosi hänkin metsään. Kavaltaja oli tälläkin kerralta pelastaunut kuolemasta.
Vasta sitten kun hän oli ennättänyt niin kauaksi tuon onnettoman mökin läheisyydestä, että sitä ei enää näkynytkään, uskalsi hän pysähtyä. Ankarasti huokui rintansa ja ilma virtaili hänen hengittäessään kuin kiivaalla myrskytuulella.
"Hän — olisi — kyllä — pitänyt — sanansa", änkkyi hän katkonaisin sanoin itseksensä ja puolitainnuksiin maahan vaipui onneton raukka. "Oh, sepä oli kamala hetki; varjele semmoisesta suuri luoja kunniallista miestä! Mihin minä nyt sitten menen. Kuolema minua uhkaa joka paikassa milloin karhujen milloin ihmisten muodossa".
Mutta äkkiä hyppäsi ylös pelastunut mies. Suonet pullistuivat hänen ohimoissansa ja otsassaan, ja Karhu-Antin pirttiä kohden häristeli hän yhteen puristettua nyrkkiänsä.
"Ole kirottu sinä!" parkasi hän juhlallisella äänellä. "Minä kostan, minun täytyy kostaa!"
Tämän lausuttuansa kiirehti hän kaikin voimin kotiinsa. Päästyänsä omiin suojiinsa vaipui hän voimatonna laattialle ja siitä löysi hänen kapteini Konoffski tultuansa vaatimaan häntä tilille kuolleesta alaupsieristaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi kapteini kiivaasti.
Kun puhuteltu oli ennättänyt tointua siitä hämmästyksestä, minkä karhu ja Karhu-Antin pyssy olivat hänessä herättäneet, kertoi hän kaikki ne vastukset, jotka häntä olivat kohdanneet ja lopetti kertomuksensa näillä sanoilla, jotka hän oli keksinyt yllyttääksensä kapteinia kostamaan hänen puolestaan Antille:
"Ja tuo heittiö karhunkaataja uhkasi mennä Tampereelle Rajevskin luoksi ja kertoa hänelle koko asian ja vielä sanoi uskovansa kenraalin olevan niin ihmisellisen, että hän antaa rangaista…"
"Vaiti!" ärjäsi venäläinen, joka ei keksinyt kertojan kujeita. "Kenraali ei huoli semmoisista pikkuseikoista. Missä asuu tuo vanha karhunkaataja".
Hän sai neuvoja osatakseen mennä paikalle.
"Hyvä", lausui kapteini ja jonkunmoinen julmuuden hymy ilmestyi hänen huulilleen, "minä kyllä opetan vanhan konnan ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopii".
Kavaltaja oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä pian oli kaikki kapteini Konoffskin mukana olevat viisikolmatta miestä matkalla Karhu-Antin mökkiä kohden.