Oma tupa, oma lupa

by J. Pärn

I.

Mitä on elämäni? Tyhjää työskentelemistä, vaivan ja tuskan näkemistä, ei muuta mitään! — Jos reudon ja rehjin, jos puuhaan ja ponnistelen, jos heittäydyn vaivaamiselle ja rääkkäämiselle alttiiksi aamusta iltaan, niin konna ja koira olen minä kuitenkin, ja laiska ja päivänkuluttaja päälle päätteeksi. Kaikesta vaivautumisestani en saa edes kohtalaista vatsantäytettä, ja vaatteet, — niitä sopii paremmin sanoa romukauppiaan pussintäytteeksi kuin ihmisruumiin verhoksi. Majani on kelvollisen sikoläätin tapainen, ja sekin saattaa jo huomenna olla toisen miehen oma. Mielelläni muuttaisin sen ihmisolennon asuinhuoneeksi, kalkitsisin seinät, rakentaisin kattoon savutorven, päällystäisin pohjan lautapermannolla, tekisin isot akkunat valon ja Jumalan päivän tieksi, sommittelisin seiniin oikeita ovia ja rakentaisin nurkkaan aika takan suojaani lämmittämään; mutta siinä tapauksessa olisin varmaan viimeistä vuotta majani omistajana. Jok'ainoa sitä silloin haluaisi omaksensa ja koettaisi sitä väkisin suuremman vuokran tarjoomalla käsiinsä kiskoa.

Mutta jos sienetyn ja härmetyn vanhan jonotoksen mukaan, eipä silloin kenkään tule minua nuuskimaan!

Isäni oli kelpo salvomies; antakoon taivaallinen Taatto hänen ruumiillensa rauhallisen levon haudassa ja hänen kuolemattomalle sielullensa autuaan elämän taivaassa! Hän olisi kyllä voinut yhtenä vuotena muuttaa majamme paremmaksi, mutta kun minä häntä siihen neuvoin, vastasi hän: "Poikani, ole kavala kuin käärme ja viaton kuin kyyhkynen; anna ennen kirveen käyttämätönnä ruostua, kuin sillä majaan kajoot. Siitä ei syntyisi meille muuta kuin tuho!" Ja oikeassa hän oli. Meidän tupamme ei ole meidän oma omaisuutemme, vaan toisen, ja tälle saattaisi kyllä olla mieliksi, jos sitä somaksi ja sieväksi laittelisimme, mutta sitä suuremmalla syyllä antaisi hän sen vuokralle enemmän tarjoovalle. Lentävien lintujen tapaisia olemme me köyhät Viron vuokramiehet, tänä vuonna täällä, tulevana vuonna — Jumala tiesi missä.

Tämä maa ei ole enää meidän maamme, nämä majat eivät ole enää meidän majamme; ne ovat nyt vieraan, maahamme tunkeutuneen kansan maa ja majat, ja oikeudellakin; nämä muukalaiset ovat ne sodassa meiltä ottaneet, he ovat meidät orjiksi tehneet, ja nyt täytyy meidän kantaa sitä iestä, minkä he kannettavaksemme määräävät. Nuriskoon ja uriskoon sydän kuinka paljon tahansa; niin on kuitenkin asian laita, jolla voitto, sillä valta. Tämän tietää ja tuntee jokainen kansamme jäsen jo pienestä pikkuisesta; tämän orjuuden kahleissa on kansamme huokaellut vuosisatoja, kunnes viimein vihdoinkin mahtava keisari Aleksanteri I:sen käskystä rautakahleet katkesivat, ja aurinko armiaasti loi säteensä pimeyteen: Virolainen lunasti rahalla maansa palstottain orjuudesta, rakensi siihen pesäsen, jota hän voi sanoa omaksi tuvaksensa, omaksi maaksensa. Voitollinen ja armollinen keisari Aleksanteri II lievitti kirvellystä vanhoissa haavoissamme monenkaltaisilla voiteilla, ja vuosi vuodelta paranee kyllä tilamme, mutta kovin verkkaan. Ja varmaankin kulunee vielä aikakausia umpeensa, ennenkuin Viron kansa saattaa sanoa: nyt kynnämme jälleen omia vainioitamme ja asumme omissa majoissamme. Nämä pellot tämän majan ympärillä ovat nähneet kansamme kaikki hyvät ja kurjat päivät. Oi, äitillinen maa! jos sinulle olisi puheentapa suotu, kyllähän sinä voisit kielin kertoa ja jutella entisistä ajoista, kyllähän sinä voisit meille ilmoittaa, milloin vesi sinua omanansa halaili, milloin hirmuisia konnia ia sisiliskoja ryömi pinnallasi, milloin ehkä mammuteläin tallasi kumpujasi ja milloin ensimmäinen Virolainen lohkaisi selkäsi ja haavoihisi ripotteli ensimmäisen pivollisen viljaa, milloin Kalevin kankein poika urhotöitten hankinnassa vieritti sotavankkuriaan, ja Vänemuine[1] hänen töistään laululangan kehräsi ja siitä kultakankaan kutoi, ja Viron tytöt ja pojat ehtoisilla tämän suusta runoja opiskelivat ja Taaran[2] auvoksi kajahuttivat. Sinä, maa, voisit myöskin kertoa kuinka paljon olet vastoin tahtoasi itseesi imenyt verta, minkä orjaruoska kansasta pusersi — mutta levollisena makaat sinä ääneti. Maatkos siis levollisena ja ravitkos meitä vielä, kunnes jälleen saat nähdä iloisia päiviä; sillä tulevat päivät tuovat kyllä sinulle riemua ja iloa!

Sinä armas isänmaani, olet jo lähes 200 vuotta ollut vahvan kotkan siipien suojassa. Tämä kotka, joka kerran voi sinut itselleen valloittaa, se saattaa myöskin tehdä sinut täydellisesti vapaaksi ja terävällä veitsellä leikata pois kaikki muhkurasi ja veripaiseesi sekä repiä maahan ne väliseinät, jotka ovat vaikeudelle esteeksi. Silloin on Vanemuine riemulla hyppelevä turjallasi ja entistään kauniimpia runoja lauleleva, silloin on Lämmekyine[3] koivukoissasi kiitäilevä ja Vibuane[4] hongikoissasi ja vesakoissasi ilosteleva, silloin on Vana-isa[5] siunaten ripotteleva seppeleitä valkeuden valtakunnasta maahan, ja silloin sinä, isänmaani, komeana seisot morsiuspuvussasi ja kostuttelet väkevällä mesijuomalla ihmislapsia, jotka kiitollisina viskaelevat vaahtoa taivasta kohti Vana-isan auvoksi.

Silloin liikahtavat ilosta myöskin minun luuni haudassa ja kiittävät Viron kansaa onnelliseksi, Koit syleilee Hämarikkua[6] ja molemmat huudahtavat: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä heidän on valtakunta pilvien alla ja niitten päällä".

Mutta nyt työhön; runoilemisen aika on toinen, työn aika toinen, ja aikaa myöten asiat käyvät.

* * * * *

Lahvartin Risto kynsi korvuksiansa, sylkäisi kolme kertaa ja meni kiirein askelein metsäaituukseensa, jossa hän sieppasi kirveen käteensä ja rupesi sitomaan risukimppuja. Keväinen aurinko paistoi palavasti hänen selkäänsä, ei tuulen löyhkäkään väristellyt lehtiä; pian siis valui hiki Riston poskia myöten. Hän pyyhkäisi märkää otsaansa ja lausui:

"Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipää, ja työ karkoittaa kaikki pahat ajatukset."

Hän heitti nuttunsa ihokkaan yltä maahan, ja nytpä risukimppuja karttui. Noin sata kimppua oli jo valmiina, kun metsänvartija arvoisilla askeleilla astui hänen luoksensa; tervehtimättä ja mahtavana kuni kartanonherra tahi uhkea pastori itse[7] kiljasi hän jo ison matkan päästä:

"Risto hoi, mitä hullutuksia nyt teet? tiedäthän että metsänhakkaus talonpoikaisalueella on kartanon puolesta kielletty."

"Hyvää päivää, metsänvartija, olkaa vähemmällä, vuokrakirjani määrää, että minun tulee puhdistaa pellot ja heinämaat risuista, ja sitä minä paraikaa kunnollisesti teen."

"Se ei ole totta, anna kirves tänne ja perjantaina tulet oikeuteen."

"Jätä meluaminen sikseen, metsänvartija, kirvestäni en anna, sitä minä vielä käytän pensasten raivaamiseen."

Sen sanottuaan tarttui Risto käsin pajupensaasen, ja muutama isku lopetti sen elämän.

"Jos aika metsässä käy kunnianarvoisalle metsänvartijalle ikäväksi, niin ottakaa kaksi hevosta, jollette tahdo saappaitanne kuluttaa, ja ajakaa kartanolle kaipaamaan minun päälleni," lisäsi hän nauraen.

"Anna kirves tänne, talonpoika-lurjus!" kiljaisi metsänvartija, "muutoin otan sen väkisin."

"Koska huomaan, että on tosi takana, niin lausun minäkin sentähden totta; korjatkaa pian luunne opotastani, taikka viskaan teidät kuin tappurakuontalon aidan yli; kartanonherra ratsasti ainoastaan kaksi päivää sitte tästä ohitse ja antoi minulle luvan, taikka oikeastaan käski minun puhdistaa aituuksen risuista; ainoastaan suuremmat puut pitää minun jättämän. Ymmärrättekö nyt?"

"Älä ole niin nenäkäs, nuori mies, tiedät että tulevana keväänä vuokrakirja-aika käy umpeen, ja silloin pitää sinun tekemän uusi välikirja kartanon kanssa, taikka menemän tiehesi. Minä olen vanha metsänvartija ja olen isäsi kanssa monta nuottaa vetänyt, kylläpä sinusta pian selviän."

"Parempi olisi sanoa: olen kaksi kertaa antanut piestä isääsi veriseksi, mutta nuo syyttömästi annetut raipat herättävät sinut joka yö unestasi, ja kun kerran hautaan vaivut, huutavat ne vielä korviisi surmalaulun."

Metsänvartija pyörähti ja rupesi astumaan pois; tiellä löi hän nyrkillänsä pyssynperään ja lausui: "Oi sinä sen perhanan ryysymekko! Entäs kuin kopea ja nenäkäs, kyllä minä nenän-nippusi typistää voin. Ihan kuin isäsi suusta pudonnut, joka ilman syytä piti minua leivänraiskaajana ja Jumalan päivän kuluttajana. Malta, malta, Risto! yhden vuoden kuluessa olet sinä herran mielestä pahin konna ja metsänvaras; jätä sitte Lahvartin talo Jumalan haltuun ja rupee mielesi mukaan mieron tielle. Tämä nulikka julkee vieläkin muistuttaa minulle isäänsä, jolle kaksi kertaa aikalailla panetin kuppasarvia pehmeään paikkaan. Noh, hän oli ne täydellisesti ansainnut, eikä tuo minun omaatuntoani yhtään kalva, vaikkapa kyllä koko kyläkunta sitä vääryytenä piti. Kyllä minä hänen poikansa suoneniskijäksi rupeen; häntä näkyy liian paljon mustaa verta sarven alla pakoittavan."

Metsänvartija Tommi astui heinämaata eteenpäin, mutta Risto istahtui mättäälle, kädet ristissä ja huokasi: "Vanhan isäni nylkijää olen tänään kovasti pahoittanut; hänen on kieli lipeä ja mieli kuin käärmeen, saapa nähdä minkä onnettomuuden hän minulle vielä saattaa. Mutta tulkoon mitä tullee, tapahtukoon mitä tapahtunee, minä olen nuori ja vahva mies ja voin palkan ja työtä missä tahansa saada, mutta hänen tytärtänsä Leenaa käy minun kovin sääliksi. Hän on uuttera työssään ja katselee Viron kansaa aivan toisin silmin kuin hänen verenjanoinen isänsä, joka luulee itseänsä jommoiseksikin pohataksi ja puolisaksaksi. Kyllä hän nyt kartanossa sanamyllyllänsä jauhaa ja kielensä hanhenrasvalla liukahuttaa. Tosi jää todeksi. Virolainen, sinä olet jokaisen rääkättävä ja solvattava; voi sentään, että suuri Jumala vielä antaa meidän ryömiä maan pinnalla. Isäni oli oikeassa, kun sanoi: hullu susi ja saksalaisen palvelija ovat yhtäläisiä petoja molemmat. Mutta kylläpä pian pedon kuonon vyötän, ettei se pääse minun kimppuuni."

Risto heitti nutun olallensa, ja rupesi kotiinpäin astumaan. Sinne tultuansa pukeutui hän, miten voi, parempiin vaatteisin, ja kiirehti suoraa tietä kartanoon, päästäksensä herran puheille. Palvelijapoika, joka oli Riston lapsuuden ystäviä, ymmärsi niin puhua Riston puolesta, että tämä heti pääsi herran puheille.

Kartanon herra, rivakka, pitkä, keski-iässä oleva mies, astui etuhuoneesen ja kysyi, mikä asiana.

Levollisin kasvoin katsoi Risto häneen ja virkkoi: "Kunnianarvoisa herra, Teidän käskystänne olen ruvennut metsäaituustani risuista perkaamaan, mutta metsänvartija Tommi tuli tänään sinne ja kielsi minua sitä tekemästä; tahtoipa ottaa minulta kirveen pois, ja kun en sitä antanut, uhkasi hän minut ajaa pois talostani ja tehdä minulle kentiesi mitä. Tulin sentähden heti puheillenne, ehkäistäkseni hänen liukasta puhettansa."

"Vai niin, vai niin, hyvä on; parempi että itse tulit, kylläpä hänelle käskyn annan jättää sinut rauhaan mitä aituukseen tulee; mutta mene nyt levollisena kotiin ja perkaa edelleenkin aituustasi."

"Kiitän, kunnianarvoisa herra!"

Hän kumarsi nöyrästi ja rupesi astumaan kotiinpäin.

Hänen mentyänsä katsoi herra hänen jälkeensä ja sanoi: "siitä miehestä tulee vahva talonpoika; karski kuin hevonen, pelkäämätön kuin leijona, mutta hiljainen ja tasainen kuin lammas! Niin, niin, Riston silmistä loistaa oikea, puhdas Virolainen."

* * * * *

Samaan aikaan tuli myöskin metsänvartija Tommi kotiinsa, viskasi lakkinsa laattiata myöten, heitti pyssynsä nurkkaan, repi tukkaansa, tömisytti jalkojansa ja pomisi:

"Huomenna, huomenna! silloin menen kartanoon, ja pitäköön Lahvartin Risto silloin huolta siitä, että housunnapit istuvat lujasti, jottei yönvartija niitä väkisin irti repäise. Leena, Leena! Missä laiskottelet, Leena!"

"Mikä on hätänä, rakas isä?" kysyi Leena, joka tuli juosten askareistansa navetasta.

"Pane ruokaa pöydälle, vatsani on tyhjä; missä äiti on?"

"Odota rahtusen, ruoka on oitis pöydällä! Äiti läksi pellavaharjaa hakemaan Matiselta, koska huomenna on aikomus vielä vähäsen pellavia sukia."

"Sukikaa, minkä suitte, minäkin aion huomenna ruveta päistäristä kupoa sukimaan, ja sileäksi ja pehmeäksi pitää sen tuleman, niin että käy sitä sormen ympäri kääriminen. Nyt ovat talonpojat jo hulluja; etenkin nuoret isännät ovat valmiit silmät ihmisen päästä repimään. Varastavat kuin kaarneet, haukkuvat kuin koirat ja luulevat itsellänsä olevan Jumala tiesi mitä oikeuksia."

"Rakas isä, varmaankin on joku tänään mieltäsi pahoittanut, mene nyt maata, ehkä huomenna toisin ajattelet, ja Viron kansaahan mekin olemme," sanoi tytär Leena.

"Hitto kaikki Virolaiset vieköön! Mitä hyötyä minulle heistä on? Ei ne minulle palkkaa maksa, eivätkä anna minulle ruokaa eikä kattoa, päinvastoin, vielä päälliseksi pahoittavat mieltäni kopeudellansa."

"Ken on sitte tänään niin kovasti sinua loukannut, rakas isä?"

"Suus kiinni! ompa meillä täällä Lahvartin Risto, oikea koira; ensimmäistä vuotta talonisäntänä, hakkaa puita, mistä vaan hänen mielensä tekee, ja kun minä häntä siitä nuhtelen, lupaa tämä nulikka viskata minut aidan yli metsään, kuin koiran raadon. Mitäpä luulee hän olevansa? Mitä, mitä — tuhat tulimmaista!"

Sen sanottuansa lyödä pamautti hän nyrkkinsä pöytään, että maitorainta ja voilautanen kolisten hypähtivät korkealle ylös; "hän julkee minua vastustella."

"Rakas isä, rupee nyt syömään, olet kai aivan oikeassa, mutta Riston kanssa ei ole hyvä vetää nuottaa, hän on ymmärtäväinen mies ja on käynyt pitäjänkoulua."

"Mitä, mitä — rupeetko vielä hänen puolestansa puhumaan? mitä, mitä, sinä minun, kunniallisen metsänvartijan tytär? Ei hän sinun syljettäväksikään kelpaa, ja sinä häntä ymmärtäväisenä pidät? Kyllä perjantaina hänen punaiset housunsa ilmoittanevat paljonko ymmärrystä hänessä on. Huomenna menen kartanoon herran puheille, ilmoittamaan hänelle tänpäivän tapauksen, kyllä sitten saamme nähdä, kumpi meistä viisaampi on, minäkö vai hän?"

"Rakas isäni, olisi varmaankin parempi, ett'et huomenna menisi kartanoon," sanoi Leena, puoleksi rukoillen.

"Mene hiiteen!" kiljaisi Tommi vihaa säihkyvin silmin.

Leena juoksi ulos ja jäi pihalle aidan ääreen seisomaan. Pisarat
tippuivat hänen silmistään ja hän huokasi: "Oi Jumala, isä aikoo jättää
Riston oikeuden käsiin; pitäisikö hänen vielä juoman tämä pikari.
Itkisin silmäni päästä, jos häntä kartanossa piestäisiin."

Mutta Tommi istui tuvassa pöydän ääressä ruokaa huvettamassa ja mutisi vihaisena: "Se on oma syyni, että tyttäreni nyt pitää lurjusten ja varkaitten puolta. Kansakoulunopettaja on heihin kaikkiin samaa opetusta tyrkyttänyt, ja tyttäreni on myös saanut osansa sitä uutta oppia. Parempi olisi ollut, jos olisin rahani heittänyt maantielle, kuin että minun nyt täytyy oppineen tyttäreni suusta kuulla tuommoisia hulluja juttuja Viron kansasta ja mitä hän vielä loruelleekin. Mutta vielä olen Tommi ja kartanon metsänvartija; pajuun ensiksi tyttäreni selkänahkaa ja annan sitte pajuta nenäkästen Virolaisten nahkoja."

Samassa tuli metsänvartijan vaimo Katri kotiin. Kun Leena hänet huomasi, meni hän häntä vastaan ja sanoi:

"Armas äitini, isä istuu tuvassa aivan vihoissaan; Lahvartin Risto on häntä tänään metsässä pahoin suututtanut; hän uhkaa nyt huomenna kaivata Riston päälle kartanossa, mutta siitä ei synny hyvää. Rakas äitini, koeta vähän viihdyttää isä. Kovasti panisin pahaksi, jos tämä nuori mies ilman syytä pieksemisellä häväistäisiin. Hän on koulua käydessämme monesti auttanut minua, auta nyt, armas äiti, häntä pulasta."

"Mitä meihin, armas lapseni, miesten riidat koskevat? Tahdon kuitenkin asiata tiedustella, mutta tiedät itse, kuinka vähän isä minun neuvoistani huolii."

Leena juoksi navettaan, missä hän katkerasti itkien huokasi: "Ah, jospa vain voisin, kyllä minä Riston tästä pälkähästä päästäisin."

Kun Katri astui tupaan, huomasi hän heti miehensä istuvan kurtussa kulmakarvoin ja kysyi syytä tähän.

Tommi luki koko saarnan Riston kopeudesta, julkeudesta ja nenäkkäisyydestä, sekä uhkasi taasen valmistaa hänelle aika selkäsaunan.

"Jätä, ukkoseni, joskus selkäsauna velaksi," lausui Katri rauhoittaen.

"Mitä velaksi, mitä, mitä? Vai niin, sinäkin rupeet tuon tuommoisen puolta pitämään? Mitä!"

"Älä nyt ilman aikojaan suutu, rakas mieheni, arvelin vain, että hän on nuori mies, ja piekseminen häntä kovin häpäisee."

"Aivan naisten mietteitä. Juuri nuoret miehet tarvitsevat kuritusta, jotteivät nenäkkäiksi kävisi. Talonpoika ei pieksemisestä tule häväistyksi, tulee ainoastaan ymmärtäväisemmäksi."

"Sitä en suinkaan usko," vastasi Katri, "luulen talonpojan pieksemisestä tulevan pahemmaksi ja päälliseksi puolihulluksikin, jos arvaa oikeassa olevansa, ja näyttääpä siltä kuin Risto ei olisi aivan väärässä, sillä varmaankin on kartanon herra antanut hänelle luvan perata aituusta."

"Mikä sinun ja tyttären tänään on?" kiljui Tommi. "Te tahdotte ruveta minua ämmälaurina pitämään sekä pakoittamaan minua varkaitten kanssa yhteen tuumaan rupeemaan. Varmaankin on joku kosiojuttu tuon vehkeen takana."

"Älä nyt taas vihastu; olen ainoastaan lausunut ovat mietteeni.
Ajatteleeko tytär samaten, sitä en tiedä."

"Olkaa siis molemmat ihan vaiti ja pitäkää huolta töistänne, älkäätkä ruvetko minua eksyttämään polustani."

"Tee siis kuten tiedät oikein olevan, mutta älä sitte perästäpäin kadu pikaisuuttasi, kuten kerran mennä suvena teit."

"Tässä asiassa ei tarvitse katumista pelätä, nuorten härkien sarvia pitää vähäsen tylsyttämän, ja nyt panen maata."

Katri pyörähti tuvasta pihalle, missä hän tapasi Leenan huolellisena toimittamassa askareitaan. "Ei minun sanani pysty isääsi, ei niin vähintäkään," lausui hän tyttärelleen, "huomenna lähtee hän kartanoon kaipaamaan Riston päälle, mutta minun luuloni on, ettei herra tee Ristolle mitään pahaa, sillä hän on itse käskenyt Riston perata aituuksen puhtaaksi risuista."

"Vai niin, siis ei olekkaan Risto kartanon metsästä hakannut puita eikä risuja."

"Ei olekkaan, mutta myöskin talonpoikien alueella olevat metsät ovat isän katsannon alaisina; jos kuitenkin Risto on saanut herran käskyn, niin hän on aivan syytön."

Leenan kasvot selvenivät ja sydämessään ajatteli hän: "Jumalan kiitos! sitä minä heti arvelin Ristosta. Isä on ehkä aivan väärässä ja tuopi varmaankin huomenna pitkän nenän kartanosta, mutta se tekee hänet vielä nurjamielisemmäksi Ristolle. Kuinka tahansa käyneekin, niin olisin kovin onneton, jos Riston jollakin tavalla pahoin seuraisi".

Seuraavana päivänä läksi metsänvartija Tommi kartanoon, pääsi herran puheille ja valitti hätäänsä: Risto oli kohdellut häntä kovin ylönkatseellisesti, oli ollut kovin nenäkäs ja uhannut viskata hänet aidan yli, oli soimannut häntä verikoiraksi j.n.e., eikä ollut antanut hänelle kirvestään. Paitsi sitä oli Risto kartanon metsästä näpistänyt yhtä ja toista, vaikka hän, metsänvartija, ei ollut heti päässyt asian perille.

"Olkoon kuinka lieneekin," vastasi herra, "mutta tällä kertaa olen antanut hänelle luvan, ja nuoret miehet ovat aina vähäsen nenäkkäitä, mutta kyllä työ heidät kesyttää."

"Herra on sangen armollinen Ristolle, ja kun hän saa tietoonsa että kaipaukseni on ollut turha, nauraa hän minulle kaikkein ihmisten edessä."

"Kuulepas metsänvartija," sanoi herra, "Risto kävi jo eilen iltapuolella minun puheillani tapausta kertomassa; ja siitä sopii häntä aivan syyttömästi päättää, ja syyttömiä ihmisiä emme enää saa piestä emmekä rääkätä, vaikkapa kyllä ovatkin orjiamme."

"Se on kyllä tosi, kunnianarvoisa herra, mutta nuorten miesten nenän pitäisi rahtusen tylsempi oleman, kuin Riston on."

"Jumalan haltuun, metsänvartija! Jos Riston varkaudesta tapaat, taikka voit toteen näyttää, että hän jo on varastanut, niin hän kyllä on saapa vakaan palkan, ja vielä tuntuvammankin, kuin joku vanha ja ihan oppimaton talonpoika. Siitä, että hän sinua on soimannut, nuhtelen häntä itse, ja perjantaina pitää hänen saapuman oikeuteen."

Tommi kumarsi nöyrästi ja läksi kotiinpäin. Mutta kotimatkalla kirosi hän ja mutisi: "Kas tätäkin hullua aikaa! talonpojat juoksevat nyt itse kaipaamaan, ennenkuin heidän päällensä kaivataan, ja herra pitää heidän puoltansa! Ken viisi vuotta sitte tämmöistä näki? Se, josta siihen aikaan vaan sanasen hiiskahdin, sai kolmekymmentä niin että takimmoinen paikka oli kuin mustikkahillo, ja silloin pitivätkin talonpojat minua arvossa. Mutta kartanoon täytyy hänen kuitenkin tassutella, ja kuka tietää millä tuulella herra silloin on, ehkä saa hän kuitenkin osaksensa 15 raippaa, ja se olisi hänelle kovin tarpeen."

Semmoinen oli mennyt aika.