II.
Kesäinen aurinko lämmitti maata ja katseli hellästi pahaa ja hyvää, onnellista ja onnetonta, huolimatta siitä, mitä ihmislapset siitä sanoivat, kiittivätkö vai panettelivat?
Niityllä olivat kukat kauniissa kevätpuvussaan, nuori ruoho verhoi vihriällä peitteellä maata, linnut visertelivät ja koko luonto riemuitsi. Tänään oli pyhäpäivä. T:n pitäjän asukkaat kiirehtivät isoissa parvissa joka haaralta kirkkoon päin. Vaikka moni kyllä vielä oli väsyksissään lauantain töistä, viehätti kirkko ja saarna heidät kuitenkin luokseen. Myöskin Lahvartin Risto oli matkalla kirkkoon. Kahden virstan päässä kodista yhtyivät Lahvartin ja metsänvartijan kirkkotiet. Risto istuutui tienhaaraan mättään nenään lepäämään, pisti piippuun ja sytytti sen. Äkkiä huomasi hän metsänvartijan Leenan tulevan tiellä. Hän nousi seisaalle ja tervehti ystävällisesti. Leena tervehti vuorostaan ja molemmat astuivat nyt kirkkoon päin.
"Tulevatko myöskin isä ja äiti tänään kirkkoon?" kysyi Risto.
"Eivät tule," sanoi Leena, "isä läksi pyssyineen metsään ja äiti jäi koti-ihmiseksi."
"Kuinkas muutoin voidaan?" kysyi Risto.
"Aina hiljakseen, päivästä päivään," vastasi Leena.
"Onko isä minusta kotona mitään puhunut?" kysyi Risto.
"On kyllä, menneellä viikolla oli hän kovin suutuksissaan sinulle. Minä ja äiti koetimme kyllä pyynnöillämme taivuttaa häntä menemästä kartanoon kaipaamaan, mutta hän lupasi minua piestä, jos vielä sanaakaan sinun puolestasi puhuisin, ja kartanossa hän kävi sinun päällesi kaipaamassa, ja se minua kovin surettaa," sanoi Leena surullisella äänellä.
"Älä siitä ole milläskään, koulusisar, kyllä minä sen asian selitän."
"Selität kyllä, mutta jollei selitystäsi korviin oteta, mitä sitte? Isä olisi tehnyt tuhat kertaa viisaammin, jollei olisi jutellut tuota tyhjää juttua herralle, paitsi sitä pyydän sinua, Risto, olemaan sinun varoillasi. Isäni on sinuun kovin suuttunut ja etsii sentähden jos jonkinlaista syytä saattaaksensa sinua onnettomuuteen. Oli aikomukseni kirjoittaa sinulle siitä, mutta hyväksi onneksi yhdyimme nyt yhteen. Olimmehan me koulussa hyviä ystäviä, ja sinä autoit aina minua mielelläsi; vahinko kyllä, etten nyt voi sinua auttaa. Mutta ole, niinkuin sanoin, hyvin varoillasi äläkä enää ärsytä isääni; siitä ei lähde sinulle mitään hyötyä, vaan paljasta vastusta. Sinä asut metsässä, ja toisten ihmisten pahoja töitä käypi sinun syyksesi ajaminen, ole sentähden varoillasi."
Risto otti Leenan käden omaansa, puristi sitä lempeästi ja lausui: "Sydämestäni kiitän sinua näistä sanoistasi ja koetan niitä noudattaa, jos suinkin voin."
Molemmat nuoret olivat jääneet seisomaan ja katselivat armaudella toinen toistansa, ja lemmen liekki leimahti heidän silmistään, ja käsi kädessä he seisoivat.
"Käytä hyväksesi," sanoi Leena, "mitä nyt olen sinulle isästäni ilmoittanut, äläkä puhu siitä kellekään, muutoin saa isäni sen tietääksensä ja silloin minun käy pahoin."
"Ole huoleti, armas koulusisar, milloin on Risto ennen loruellut? Vielä kerran kiitän sinua hyvyydestäsi."
Riston ääni värisi, ja vaikk'ei hän Leenalle sanaakaan rakkaudesta puhunut, niin ymmärsi tämä kuitenkin, mitä Risto sydämessään tunsi ja mietti.
Kainosti veti hän kätensä Riston kädestä ja molemmat astuivat kirkkoon päin.
"Kuinka nyt kotona elätte ja mitä äiti tekee?" kysyi Leena.
"Niin, kuinka elämme? Aina e'ellehen eletään, äiti on vähäsen potenut ja jäi sentähden tänään kotiin. Talon työ on kova," vastasi Risto.
"Oletteko jo saaneet palvelusväkeä?"
"Olemme kyllä, kaksi renkiä ja kaksi piikaa on meillä nyt. Kun itsekin teen työtä, aiomme niitten avulla tulla toimeen. Heinänteon ja leikkuun aikana otamme päiväläisiä," vastasi Risto.
"Niinhän se tuo on, minulla on myöskin kova työ: isä ei enää ota palvelustyttöä, ja myöskin renki meni jo pois, saas nähdä, saammeko uutta vai ei; isä myöskin lupaa kiireimmäksi ajaksi ottaa päiväläisiä."
"Teidän maanne eivät ole laveita, eikä työorjuus teitä rasita, kyllä toimeen tulette," sanoi Risto; "enkä minäkään millään lailla olisi huolissani omista töistäni, mutta kartanon heinänteko ja leikkuu, ne tappavat ihmisen. Kyllä päivätöitten sijaan rahaa tarjosin, mutta herra ei ottanut sitä kuullaksensakaan".
"Mitä herra sinusta huolisi? Mitä enemmän hän voi pusertaa talosta, sitä parempi se hänelle on. Kouluttajan sanat pitävät paikkansa, kun sanoi: talonpojat ovat täysiä sitruunia, joista jokainen mielensä mukaan pusertaa mehua. — Mutta Risto, osta talosi vapaaksi, eipä silloin kenkään enää voi sinua pusertaa."
"Aivan oivallinen neuvo, armas Leena, mutta mistä mättäästä sen aarteen löydän, millä talon itselleni lunastan. Isäni jätti velkoja jälkeensä; lainaa minulle kolme tuhatta ruplaa, ja Lahvartin talo on tulevana keväänä minun omani."
"Jospa vaan minulla olisi, kyllähän minä heti ne antaisin; mutta usko pois, Risto, minulla ei ole kolmekymmentä kopeikkaakaan," vastasi Leena nauraen, "mutta minä annan hyvän neuvon sinulle: rupea talvella kaupittelemaan; sanotaan että harjaskauppiaat ansaitsevat kolme sataa ruplaa talveensa."
"Ei se käy laatuun, maanviljelijällä on myöskin talvella työtä kylläkseen, ja minä aion koettaa pellosta kiskoa vähäsen voittoa, vaikka kyllä maavero on rasittava ja palvelusväen palkat nielevät melkein kaikki tulot."
"Risto, katsos tuolta tulee ihmisiä tännepäin, jää Jumalan haltuun! muutoin pääsee huhuja levenemään, enkä sitä kärsi, minä kiirehdin edelle."
"Jumala olkoon kanssasi, armas Leena, ehkä joudumme joskus toistekin sattumalta yhteen."
Leena läksi kiirein askelein edelleen ja vilkaisi kaukaa vielä kerran taaksensa, mutta Risto arveli sydämessään: "Jumalan avulla pitää Leenasta tulevan Lahvartin emäntä."
Mitä Leena puolestansa ajatteli, sitä emme tiedä kertoa; mutta kirkossa nähtiin hän kauan aikaa polvillaan rukoilevan Jumalata, ja kun hän nousi pystyyn, olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Ken tietää, mikä tänään oli hänen sydämensä vaivana. Myöskin Risto kuunteli tarkkuudella saarnaa, läksi sitten kirkosta kotiin, mutta Leenaa ei hän kotimatkalla havainnut, vaikka kyllä silmillänsä häntä haki.
Tuorstaina tuli kartanon kasakka Lahvartin taloon ja antoi Ristolle käskyn seuraavana päivänä saapua kartanon oikeuteen. Kuten kylmä vesi olisi juossut selkää myöten, vaikutti tämä käsky Ristoon, ja hänen päässään pyöri ajatuksia sadottain.
Seuraavana päivänä meni hän kartanoon. Herra istui itse oikeutta, kuten ennen kyläkuntaoikeuden[8] asettamista oli tapana jokaisessa kartanossa. Useita miehiä piestiin tänään vähäpätöisistä asioista. Viimein kutsuttiin myöskin Risto eteen.
Herra lausui: "Sinä olet niskoitellut ja ollut vallan epäkohtelias metsänvartijaani vastaan sekä uhannut viskata hänet aidan yli metsään — onko tuossa perää?"
"Olenhan naljanpäiten sen hänelle lausunut," vastasi Risto vakavasti.
"Semmoista naljaa olkoon tästä lähtien huultesi yli menemättä, ymmärrätkö? Toiseksi olet häntä verenimijäksi soimannut, etkä ole hänelle kirvestäsi antanut?"
"Minun vereni imijäksi en ole häntä sanonut, vaan isävainajani veren imijäksi, enkä voinut kirvestäni hänelle antaa omassa hevosaituuksessani, jonka isäntä minä jo välikirjan mukaan olen".
Herran silmät säihkyivät vihaa, ja ankaralla äänellä lausui hän: "Pitää suu kiinni, talonpoika! Minun maa minun metsä, minun kaikki; minun orjat ei saada uppiniskainen olla, kiiruhtaa kotia ja oppia nöyrä mieli ja toinen kerta viisaampi metsänvartijaa vastaan olla; tänään jäädä ilman raippoja, mutta jos vielä kerta tulla kaipaus, silloin saada selkään; ymmärtääkö? mennä!"
"Jumalan haltuun, kunnianarvoisa herra, kiitän kaiken hyvän edestä."
Lahvartin Risto pyrki kotiin, mutta hänen sydämensä kiehui. Koiran alamaisuutta oli häneltä tänään vaadittu, eikä ihmisen kuuliaisuutta. Mieluisemmin olisi hän pieksämistä kärsinyt, kuin jokapäiväistä metsänvartijan pelkoa. Hän ajatteli päänsä ympäri, mitenkä tuo asia oli parhaiten toimitettava, ja mitenkä hänen onnistuisi metsänvartijan kanssa ystävystyä. "Viekkaus viepi voiton tyhmyydeltä, viisaudesta ei nyt ole apua; koetan viekkaudella voittaa metsänvartijan ja siihen ryhdyn heti."
Talonkatsastaja tuli häntä vastaan. Risto tervehti kohteliaasti.
Talonkatsastaja kysyi; "Mistä nyt, Ristoseni, tulet?"
"Kartanosta, kuten näette," vastasi Risto.
"Kuinka oikeusjuttu loppui? Herra oli varmaankin kovin vihoissaan, niin, niin, hän sanoi minulle, että minun pitää tekemän vuokrakirjasi valmiiksi ja Jaakonpäivänä ilmoittaman sinulle että tulevana keväänä saat uuden vuokrakirjan. Muutoin jää kaikki entisilleen, ainoastaan muutama sonnanvetopäivä lisätään. Kun Jaakonpäivänä olemme yhdessä vuokrakirjan läpikatsoneet, tiedät mitä tahdot, ja silloin pitää sinun päättämän, pidätkö taloa edelleen, vai annatko sen pois. Jumalan haltuun!".
Tämä oli uusi Jobin sanoma. Entinen välikirja oli jo kova kyllä, mutta uusi oli varmaankin kuristava hänet.
"Viron kansa, linnun tavalla täytyy sinun lentää edes takaisin, ei ole sinulla paikkaa, kuhun voisit pesäsi rakentaa, pohja on jalkojesi alta kadonnut," huokasi Risto.
Risto joutui nyt siihen paikkaan, mistä tie poikkesi metsänvartijalle. "Pitääkö minun menemän sinne vai ei? Ei, tänään ei käy, odotan sopivaa aikaa ja silloin tahdon hakea viholliseni hänen omasta pesästään, mutta sitä ennen tahdon laskea nuotan hänen ympärinsä; sillä tavalla, niin, sillä tavalla hän tarttuu minun verkkooni, ja minä voin hänelle tehdä, mitä minä tahdon. Veikkaan kuin veikkaankin, että hän kieltämättä antaa tyttärensä minulle, eikä koskaan enää käy minun päälleni kantelemassa. Mutta nyt kotiin rahoja ansaitsemaan. Rahalla voi paljon toimittaa näinä aikoina. Rahalla pysyn elossa, mutta kun on Matti taskussa, silloin on puute pussissa. Ainoastaan rahan avulla voin vapautua kaikkien vihollisteni käsistä, päästä oman tuvan isännäksi ja oman maan tallaajaksi. Kapakka jääköön minulle tuntemattomaksi paikaksi, viina maistamatta; Jumala antakoon minulle voimaa ja viisautta, niin kaikki hyvin onnistuu. Rahaa on yltäkyllin ympärillämme, ymmärtäväinen korjaa sitä kukkaroonsa, mutta ymmärtämätön lykkää sen luotansa ja valittaa vielä lisäksi: minä olen köyhä! en voi sitä itselleni hankkia. Rahaan ei saa kuitenkaan sydämeni kiintyä, eikä mammona saa Jumalakseni tulla, mutta välikappaleeksi pitää sen tuleman, jolla orjuudesta pääsen. Leena oli oikeassa, kun sanoi: Osta talo perinnöksi! Siihen tarpeesen ei ole minulla vielä ruplaakaan, mutta ken tarmon takaa ponnistelee, hän pääsee myöskin perille, ja Jumala on häntä kyllin auttava. Soimattakoon, jos tahdotaan, minua ahneeksi ja itaraksi, mutta tästä päivästä on rahan kokoileminen oleva päähuolenani. Mutta mitenkä voin minä rahaa kukkaroon korjata? Ainoastaan työllä ja ehkä vähäsen kaupallakin."
Risto riensi kotiin; hänen ensimmäinen toimensa sinne saavuttuansa oli talon varojen tarkasteleminen. Ehkä löytäisi hän jotakin, millä voisi rahoja voittaa. Ja löysi kun löysikin. Perunoita oli kellarissa enemmän kuin talon tarpeet vaativat; hän myi niitä liikenevän osan ja sai 25 ruplaa. Viljaa, etenkin ohria, oli myöskin enemmän kuin tarvittiin, niitä hän myöskin myi ja sai 20 ruplaa. Mullikasta sai hän vielä 15 ruplaa; 60 ruplaa oli nyt kukkarossa. Vuokra talosta oli jo keväällä maksettu; hän pani sentähden 50 ruplaa kasvulle. Ken ei kopeikoita korjaa, se ei kolikoita voita, sanoo vanha sananlasku, ja Risto piti sitä silmänmääränänsä. Juhannuksen edellä oli vähäsen loma-aikaa sivutöihin. Risto veti hevosillansa kauppamies Peterson'ille neljä syltää harmaakiveä ja sai syllältä kolme ruplaa; siten hän puhdisti peltonsa kivistä ja ansaitsi taasen 12 ruplaa. Suvityö oli raskas; hän otti päiväläisiä, sai heinänsä suurella nopeudella tehdyksi, vuokrasi kartanolta 50 ru'onalaa heinämaata, sai siitä itselleen 25 rukoa heiniä, joista taas sai 30 ruplaa. Syksy toi hänelle kaikkein suurimman voiton. Pellavamaa oli antanut hyvän sadon, ja pellavat olivat hyvässä hinnassa. Risto myi 60 leiviskää ja sai 200 ruplaa; 150 ruplaa käytettiin vuokran maksamiseen ja 50 ruplaa pantiin taaskin kasvulle. Talvi tuli; Leenan sanat: "kaupitteleminen antaa rahaa", kyti hänen mielessään. Hän osti saippuaa, astioita, värejä ja muuta semmoista, keräsi rääsyjä, kävi niitä kaupittelemassa, ja katsos, kahden kuukauden kuluessa oli hän taas ansainnut sata ruplaa. Yhtenä vuonna oli hän siis pannut 200 ruplaa kasvulle, joista lähti 10 ruplaa korkoa, mutta tällä määrällä hän ei vielä voinut taloa ostaa.
Yrjönpäivä tuli; kartanossa odotti Ristoa uusi vuokrakirja, tämä kammitsa ja kahle jokaisen Viron peltomiehen. Ja vaikea oli tämä välikirja kovin. Rahavero ja päivätyöt määrättiin. Risto kyllä tarjosi rahaa päivistäkin, mutta hänen tarjoustansa ei otettu korviin, vaan hänen täytyi kirjoittaa nimensä alle ja vastoin tahtoansa suostua määrättyihin ehtoihin; ei ollut mitään muuta neuvoa, jollei hän tahtonut maankulkuriksi ruveta. Välikirjan alle kirjoitettuansa pyysi hän päästä herran puheille. Herra oli niin armollinen, että hän tähän pyyntöön suostui, ja Risto kysyi saisiko hän lunastaa itselleen talon, ja mikä sen hinta olisi.
Herra oli erittäin ystävällinen ja sanoi: "Sinun talosi on 50 taalarin suuruinen;[9] jos maksat 100 ruplaa taalarilta, saat talon ostaa. 100 ruplaa käsirahaa pitää sinun heti maksaman, ja kun kiinnekirja on saatu, on heti 1000 ruplaa maksettava."
"Sitä en vielä jaksa tehdä," sanoi Risto, "mutta jos Jumala sallii minun pysyä terveenä, tahdon talon ostaa niin pian kuin voin".
Risto läksi kotiin; välikirja oli kyllä kova, mutta Jumalan avulla aikoi hän kuitenkin koettaa onneansa.
Jättäkäämme hänet nyt rahankeräämisen toimeen ja luokaamme silmämme hetkeksi toisaallepäin.