III.
Kuuden virstan päässä eteläänpäin Lahvartin talosta oli Wellin talo. Wellin Antti oli yleisesti tunnettu rikkaaksi mieheksi ja oli metsänvartija Tommin paras ystävä. Wellin Antilla oli yksi ainoa poika, joka isän kuoltua oli perivä kaiken hänen omaisuutensa. Tahvo, tämä oli pojan nimi, oli rehevä ja terveennäköinen mies, mutta aika laiskuri. Kapakassa hän kyllä ymmärsi nahkaansa panna, mutta hänen kätensä eivät saaneet pärettäkään tehdyksi.
Tahvo kävi nyt yhdelläkolmatta ja hänen isänsä rupesi hänelle vaimoa hankkimaan. Jo ammoinkin oli Antti luonut silmänsä Tommin tyttäreen ja jos jollakin tavalla kehunut häntä pojalleen. Tahvosta ja Leenasta piti pariskunta tuleman, se oli Antin ja Tommin mielessä niin varmana asiana kuin amen saarnan lopussa. Ja mikä voisi siis esteenä ollakaan? Ei mikään? Antti ja hänen vaimonsa, kuten myöskin Tommi ja hänen vaimonsa, pitivät tässä kohden yhtä mieltä, ja nuori Tahvo veti kyllä siipiänsä Leenan ympäri ja sanoi häntä morsiameksensa. Wellin Antti oli pappilan muonamies; talosta ei maksettu paljon veroa, eikä isäntää ajettu talosta pois, mikä siis hätänä? Kun Antti tarvitsi puita rattaisiin tahi muutoin oli ainepuitten tarpeessa, meni hän Tommin luo, pullo viinaa taskussa tulijaisiksi; sieltä vei hän sitte kotiin aivan kuormallisen puita. Kun talvella taas metsänvartija oli olkien tarpeessa teki hän vuorostansa samaten, ja sillä lailla vastavuoroiset palvelukset ja avut pysyttivät ystävyyden. Eräänä syksypäivänä noin kolme vuotta sen jälkeen, kuin Risto, kuten edellisessä luvussa olemme kertoneet, oli kirjoittanut uuden välikirjan alle, istuivat Antti ja Tommi taas vanhan tavan mukaan viinapullon ääressä nahkaansa kostuttamassa. Tuo kallis perunavesi oli kielen paulat irroittanut, ja kilvan juteltiin. Antti kiitti poikaansa ja Tommi kiitti tytärtänsä. Viimein sanoi Antti:
"Tänä talvena teemme iloiset häät; minun poikani on 24 vuoden vanha, ja sinun tyttäresi 20 vuoden, nyt annamme heidän mennä naimisiin, eikö niin?"
"Tietysti."
Kädet lyötiin yhteen, ja vahvikkeeksi juotiin vielä lasillinen viinaa.
— Näin solmesivat isät lasten asemesta lemmenliiton, mutta missä
olivat lapset itse? Tahvo istui kapakassa korttikirjaa lukemassa ja
Leena toimitti talouden askareita.
"Kuule Antti, jos voisit antaa poikasi minulle kotivävyksi. Poikaa ei ole minulla, ja vaimoni jää aivan tuettomaksi, jos tyttäreni talvella menee pois talosta," sanoi Tommi.
"Aivan yksi on minunkin laita," vastasi Antti, "mutta kaikkein paras olisi, jos lapset häitten perästä olisivat toisen vuoden meillä ja toisen vuoden teillä."
Leena astui nyt tupaan kantaen erittäin kauniisti tehtyä arkkusta kädessään ja sanoi:
"Rakas isäni, katso mikä onni minulle tänään on joutunut. Tuntematon mies antoi minulle tämän arkkusen, ja tässä on kirje, jossa se minulle lahjaksi annetaan. Sangen kaunista työtä, katso kuinka puhtaasti kiilloitettu. Jo kauan olen tämmöistä huiviarkkusta halunnut, ja nyt sain tämän aivan odottamatta."
Antti katseli arkkusta ja sanoi hiljaan Tommille: "Varmaankin on poikani teettänyt tämän."
"Saattaa olla. Mutta eikö kirjeessä mainita antajan nimeä? Leena! annapas kirje tänne."
Tommi otti kirjeen ja luki:
Kunnianarvoisa metsänvartijan kukka!
Älkää panko pahaksi, että vähäisellä anteella tahdon Teitä vähän ilahuttaa. Pitäkää arkkusta minun muistokseni.
Teidän kunnioittajanne.
"Vielä hullumpaa, ei nimeä eikä asuinpaikkaa, ei päivälukua eikä mitään muuta. — Kuka on tuo tuntematon kunnioittaja, Leena?"
Leena loi silmänsä maahan ja sanoi: "En minä tiedä?"
"Sen on Tahvo lähettänyt," sanoi Antti.
"Sano hänelle paljon terveisiä, ompa tämä todellakin sangen kaunis teos."
Antti hoiperteli kotiinpäin ja Tommi katsoi hänen jälkeensä; yhtäkkiä huomasi hän Lahvartin Riston tulevan taloonpäin. Häntä hän ei ollut kolmeen vuoteen nähnyt, ja nyt tuli hän suoraan hänen taloonsa.
Risto astui vakavin askelein metsänvartijan luo, tervehti häntä nöyrästi, rupesi juttelemaan yhtä ja toista, otti sikaritukun taskusta ja tarjosi Tommille. Tämä otti sikarin, sytytti sen ja sanoi:
"Mutta mitä oivallista lajia!"
"Kävin hiljan kaupungissa kauppakirjalleni kiinnitystä hankkimassa sekä rahaa maksamassa, ja ostin silloin pari tukkua."
"Mille kauppakirjalle?"
"Talon kauppakirjalle; varmaankin olette kuulleet että olen Lahvartin talon ostanut."
"No Jumal' auttakoon, en yhtään; mutta mistä niin paljon rahaa sait?"
"Olen koonnut ja kerännyt, tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa, kunnes niin pitkälle pääsin. Täydessä kunnossa ei maja vielä ole, mutta muutamien vuosien kuluessa se ehkä on. Kartanon herra käski minun tulla Teidän luoksenne pyytämään Teitä tulevana perjantaina tulemaan talooni, mihin myöskin herra ja metsäherra silloin saapuvat, koska metsälohko vielä on annettava minulle lisäksi. Tehkää siis hyvin ja tulkaa vähäksi ajaksi vieraakseni. Te olette minun naapurimieheni, ja minä toivon voivamme elää hyvässä sovussa. Ensimmäiseksi ystävyyden osoitteeksi annan Teille tämän sikarilaatikon".
Tommi oli maajas sikareille kuin vuohi suolalle. "Kiitoksia, kiitoksia," lausui hän ja kiirehti tupaan. "Leena, Leena! Lahvartin Risto on ostanut talon perinnöksi! Hän on par'aikaa pihalla ja antoi minulle laatikon sikareja. Hei vaan! nyt saan taas hyviä kautsuja vetää!"
Leena kiiti tuvasta pihalle, ujosti astui hän edemmäksi, mutta Risto, joka jo oli havainnut hänet, meni häntä vastaan ja tervehti häntä lämmöllä.
Leena sanoi: "Armas koulutoveri, kuten isä sanoo, olet sinä nyt omavastainen talonisäntä, Jumala antakoon sinulle onnea elääksesi viisaasti omassa tuvassasi omalla luvallasi. Sydämestäni kiitän arkkusesta."
Kyynelherneet vierivät hänen poskillensa ja täynnänsä ääretöntä riemua oli hänen sydämensä, kun hän nyt piti vapaan miehen käden kädessänsä. Yksi ainoa sana Riston suusta olisi ollut kylläksi saattaakseen Leenan lankeemaan hänen kaulaansa, mutta Risto ei vielä tahtonut sanallisesti tunteitansa ilmoittaa, hän ainoastaan puristi neidon kättä ja lausui: "Pidä hyvänäsi, kyllä pian taas näemme toinen toisemme." Leena juoksi aittaan, mutta katsoi mennessään tuon tuostakin taaksensa. Aitassa rukoili hän hartaasti vesissä silmin Jumalata antamaan hänelle Riston, eikä ketäkään muuta mieheksi.
Tommi tuli jälleen ulos ja rupesi juttelemaan ystävällisesti Riston kanssa. Viina oli kaikki vainon tunteet hävittänyt ja sikarinsauhu oli entisten eripuraisuuksien muistot tuuleen haihduttanut. Risto jätti hyvästi ja samosi kotiinpäin.
Illalla istui metsänvartija Tommi takan ääressä hyvää sikaria polttamassa. "Oh, kuinka hyvä ja makuisa sauhu, aivan kuin vesileipä. Noh, tietääpi Risto, missä hän rautaa takoo. Minä tahdon jakaa hänelle kauniin metsänlohkon, sikarilaatikko on kartanonherran kukkarosta lähtevä; mutta mistä on hän näin lyhyen ajan kuluessa rahan saanut? Minä en ole kuullut puhuttavan hänestä mitään pahaa — puhumatta tuosta pienestä kiusasta, jonka hän minulle teki. Olisi ehkä ollut parempi, etten olisi kaivannut hänen päällensä, nyt on hän kaikesta orjuudesta päässyt irti ja on vapaa mies yhtä hyvin kuin minäkin. Tahvo on rikkaan miehen poika ja tulee tänä talvena vävykseni; jos Antti ja minä panemme rahamme yhteen, niin ostamme kyllä paljoa isomman talon ja sitte muhkeat häät! Kun lastemme luona vieraissa käymme, olemme aivan kuin omassa kodissamme, ja kun Antti ja minä vanhoiksi käymme, kylläpä ne meille suojaa antavat, ja rahaa on meillä kyllä vielä sen verran, että saamme yhdessä pullon viinaa kulahuttaa kulkkuhumme. Katri ja Leena, mitä arvelette siitä, jos tulevana talvena häitä tehtäisiin?"
"Ken häitä tekisi?" kysyi Leena arasti.
"Ken häitä tekisi? ken? Minä metsänvartija Tommi, minä juuri teen häitä. Sinä, tytär, olet kahdenkymmenen vuotias, on jo aika tullaksesi hunnun alle," sanoi Tommi vakavasti.
"Jätä turhat puheet toistaiseksi," sanoi Katri, "tänään on pääsi hiukan raskas, että tiedä mitäs sanot."
"Enkö tiedä mitä sanon? tiedänpä kyllä, tiedän tulevana talvena häitä pidettäväksi, tiedän minun juuri olevan se, joka häät panen toimeen ja vielä päälliseksi omaan talooni. Leena, toimita siksi häälahja-arkkusi täydeksi."
"Isä, jätä naljanteko sikseen, minulla ei ole vielä kosijatakaan, kuka siis laiskasta metsänvartijan tyttärestä huolisi," sanoi Leena nauraen.
"Mitä hullutuksia, sinäkö laiska olisit, kuka semmoista on rohjennut nimetä? Kuule siis, sinulla on kosija, hoikka kuin honka, tukeva kuin tammen tyrni, punainen kuin aurinko, rikas kuin kulta-omena, joka sinua rakastaa kuin mettä; muutoin hän ei olisi sinulle tänään lahjoittanut morsiuspuku-arkkusta. Isän kanssa on asia selvillä, kylläpä poikakin pian tulee asiata suorittamaan. Nyt käsität ehkä jo, kuka sinun tuleva pääsi on oleva," höperöitsi Tommi.
"Rakas isä, jätä naljanteko sikseen ja pane maata; sinun pääsi on tänään vähäsen sekainen, sentähden pyörii siinä kaikenlaisia tuulesta otettuja häätuumia," sanoi Leena rukoilevalla äänellä.
Silloin kolahutti Tommi nyrkkinsä pöytään, niin että tupa tärisi, ja katseli suurilla silmillä Leenaa.
Vaaleana ja vapisevana seisoi Leena isänsä edessä, jonka sanat ilmoittivat todentekoa, ja lausui totisella äänellä, vaikka naurusuin: "Rakas isä, jätä tänä iltana velli velliksi ja puuro puuroksi, minusta ei tule velli- eikä puuroastia, nuot miehet ymmärtävät käytellä ainoastaan viina-astiata, mutta eivät metsänvartijan Leenaa." Sitä sanottuansa juoksi hän kamariin.
"Mikä sinun sentähden on tänä iltana?" sanoi Katri pahoillaan, "nyt olet tuumamme ilmaissut ja siten kaatanut sangollisen vettä tuleen. Tahvo näkyy olevan Leenalle aivan vastenmielinen. Eräänä päivänä puhuin hänen kanssansa vähäsen Tahvosta, mutta Leena sanoi häntä juoppolalliksi."
"Mitä, mitä, juoppolalliko? Minkälaisen juoppolallin hän siis tahtoo? häh häh?"
"Rauhoitu nyt ukkoseni ja mene levolle; loruillasi olet jo karkoittanut ainoan lapsesi unen."
"Lähtekäämme sitte makaamaan, mutta Tahvon vaimoksi on Leena tuleva, ja minä ja Antti ostamme heille aika talon."
Tommi viskautui vuoteelle; mutta kamarissa itki Leena katkerasti. "Isä tahtoo naittaa minut juopolle, kortinlyöjälle ja yöjalkalaiselle. Voi, isä, sinä et tiedä mitä tänään puhuit; Jumala antakoon sen sinulle anteeksi ja johdattakoon mielesi paremmalle tolalle, — mutta tuota tuumaa minä vastustelen kuolemaani asti; Tahvo ei saa tulla likellekään minua, vaikkapa olisi kymmenenkin kertaa kauniimpi ja rikkaampi. Olen usein tehnyt pilkkaa hänen tyhmyydestään ja nauranut hänelle, ja isä luuli kai tuota rakkaudeksi. Pysy minusta erilläsi, Tahvo, ja etsi itsellesi vaimo mistä itse tahdot; ota se, jota jo monta yötä rakkaasti olet kysellyt; mutta jää'ös minua näkemättä ja käteeni puuttumatta. Isä, sinun silmäsi ovat nyt pimeät, mutta ehkä tulee aika, jolloin suomukset sinun silmistäsi putoovat. Varjele sinä, rakas taivaallinen isä, minua onnettomuudesta."
Katri meni tyttärensä luo ja tapasi hänet itkemästä. Leena heittäytyi äitinsä kaulaan ja rukoili: "Rakas äiti, kallis äiti, sinähän olet minun oma äitini, sinäkin olet kerran ollut nuori ja rakastanut, varjele minua isältä ja Tahvolta!"
"Älä nyt, tyttäreni, ole mieletön. Isä on tänään vähäsen sekopäinen ja loruilee semmoista mistä kyllä vielä olisi ollut aikaa puhua; mutta Tahvo on todellakin sinun vertainen mies, ja meille olisi hyvin mieliksi, jos teistä aviokunta tulisi."
"Oi, äiti, rakas äiti, älä enää Tahvon nimeä mainitse, hänelle minä en mene eläessäni, vaikkapa minua rautakahleissa vihittäväksi vietäisiin."
"Ja kuitenkin täytyy sinun mennä, se on isäsi tahto ja minun toivoni, ja isä ja Antti ostavat teille perintötalon, missä saatte elää kuin linnut paratiisissa," vastasi äiti tyynesti.
"Vaikka ostaisivat minulle koko taivaan, jään kuitenkin Tahvolle kylmäksi, taikka saatte ennen häitä viedä minut morsiuspuvussani kalmistoon. Odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee, ja antakaa silloin siunauksenne siihen."
"Mikä siis Tahvossa vikana?"
"Tahvo on aika konna ja laiskuri, lentää öillä nahkasiiven tavalla ja istuu kaikki pyhäpäivät viinapullon ja korttien ääressä," vastasi Leena. "Äiti, sydämeni on pakahtumaisillaan, ajatellessani Tahvoa," sanoi Leena itkien.
"Noh, kelle sitte tahdot mennä?"
"Rakas äiti, odottakaa vielä vähäsen, kyllä minunkin vuoroni tulee kutsumattakin, ja antakaa silloin minun mennä, älkääkä kieltäkö. Mieleni mukaisen kanssa olen onnellinen, mutta Tahvonne kanssa olen aina ja ikuisesti onneton."
"Mutta miksikä olet tänään niin hyvällä mielin Tahvon arkkusen vastaan ottanut? sillä olet jo antanut hänelle yhden sormen."
"Tahvonko? Ei äitini! Tahvo ei ymmärrä sellaista arkkusta tytöille antaa; hän ehkä pehtaroitsee tänään kapakan mudassa lyöden unessa kortteja ja lähtee sitte kyliä kuljeksimaan, mutta arkkusestani hän ei tiedä, ei niin mitään. Kylläpä arkkusen antaja kerran itsekin tulee viedäkseen arkkusta saajoinensa pois metsänvartijan luota. Minä en vielä häntä tunne, mutta hän tulee, usko se, äiti."
"Ihmeellinen tytär, sinä et tahdo tarttua omaan onneesi kiinni; mutta jos me emme tyydy arkkusen antajaan, ja sinä juokset suoraa tietä onnettomuuden kitaan, mikä sitte neuvona?"
"Olkaa huoleti siitä; etenkin sinä, äiti, olet vielä hyppelevä ilosta. Auta minua sentähden tuosta Tahvon tuumasta vapaaksi ja koeta käännyttää isän ajatukset toisaallepäin," vastasi tytär suudellen äidin kättä.
"Kuka sitte on tuon arkkusen antanut?"
"En vielä tunne häntä, mutta olen varma siitä, että hän on oleva minun ja teidänkin mielenne mukaan."
"Parasta on että nyt panet maata," sanoi äiti, "näytät olevan vähän höperöpäinen. Tunnetun kultakappaleen heität luotasi tavoittaaksesi tuntematonta multakappaletta — viimein et saa kultaa etkä multaa kyljen lämmittäjäksi."
"Mutta varjele minua, rakas äiti, Tahvolta; muuta minä en pyydä sinulta."
Äiti meni levolle, mutta vielä kauan valvoi Leena tuskissaan, kunnes uni viimein ummisti hänenkin silmänsä.
Mutta missä oli nyt sulhanen Tahvo?
Kapakassa kumppaniensa kanssa istui hän rommipullon ääressä kortteja kääntelemässä, eikä ajatellut Leenaa eikä äitiänsä Annaa, vaikka kyllä molemmat samaan aikaan hänen tähtensä tuskissaan ja huolissaan valvoivat.
Keskiyöllä nousi hän, viskasi kortit pöydälle, kynsi korvuksiaan ja sanoi: "Olen tänä iltana kadottanut viisi ruplaa, kyllä toiste ne takaisin voitan."
Hän hoiperteli kotiinpäin. Mutta matkalla väsyivät hänen jalkansa, ja oja otti hänet rakkaalla syleilyllä helmaansa, missä hän veti sitkeätä unta seuraavaan aamuun asti. Kotia tultuansa sai hän isältään ankaria nuhteita ja hoiperteli sanaakaan vastaan sanomatta työlle. Emo Anna rukoili isää siksi kun tämä heitti murisemisen, ja päivällis-aikana meni kaikki taas vanhaa menoansa.
Illalla samana päivänä kutsui Antti poikansa luokseen ja sanoi: "Sinun pitää tulevana talvena mennä naimisiin, tämmöinen elanto ei käy päihinsä; sinä kuljeskelet ympäri kyliä, syöt ja juot varojamme, etkä huoli meidän etkä omasta elämästäsi. Naineella miehellä on huolensa ja murheensa, jotka estävät häntä heittäytymästä mailman laineisin. Naimaton taas kuljeskelee kuin ilkeä susi ympäri maita, eikä huoli varoistaan eikä kunniastaan. Sinun tuleva vaimosi on metsänvartijan Leena, jolle eilen lähetit tuon kauniin arkkusen."
"En minä ole mitään arkkusta metsänvartijan luo lähettänyt, mutta hänen tyttärensä on kaunis ihminen ja sopii kyllä minunkin mielestäni vaimokseni," puhua höperteli Tahvo.
"Kaunis hän on; me olemme eilen sopineet kaupasta ja ennen joulua lähdemme varsinaiseen tavanmukaiseen kosintaan; mutta sinun pitää nyt kaikilla tavoin mielistellä Leenaa ja antaa hänelle joku vähäinen lahja," sanoi Antti. "Kyllä koetan, mutta en tiedä mitä hänelle pitää lahjoittaman."
"Pari kaunista huivia ja esiliinaa riittää kyllä aluksi."
"Kyllä minä tahtoanne noudatan!" sanoi Tahvo haukotellen ja meni kamarista ulos, mutta itsekseen hän arveli: "nyt ne minua väkisin pakottavat naimisiin menemään, mutta Leena on aimo pala, ja jollen minä häntä ota, noukkii joku muu hänet. Isä on pannut asian alkuun, nyt voin pelotta Leenaa lähestyä; jumal'auta! kuinka sukkelasti hiiri nyt juoksee kissan suuhun. Noh, niinhän on rikasten laita aina, ja isäni on kyllä rikas mies."