KAHDESKOLMATTA LUKU
Kunnianarvoisa asianajaja
Loordi Morradale, joka Lontoossakin noudatti maalaisaatelismiehen kunniallisia tapoja, oli paneutunut makuulle, kun Hetherwick ja Mapperley saapuivat hänen asunnolleen, mutta hän ilmestyi vieraitten luokse viipymättä yllään yöpuku ja aamunuttu sekä kuunteli innokkaana, kun Hetherwick selosti äskeisiä puuhiaan.
"Pakotettuna!" hän jupisi, nyökäyttäen päätään kertomuksen jatkuessa.
"Hänet on pakotettu siihen. Jos nimittäin määräys ei ole väärennetty."
Mapperley otti esille isännöitsijän nenän editse sieppaamansa paperiarkin ja ojensi sen loordille virkkamatta mitään.
"Niin, se on madame Listorellen käsialaa!" huudahti loordi Morradale. "Se on hänen, siitä ei ole epäilystäkään. Sitä on vaikea väärentää. Niin, kyllä — se on hänen! No niin, se todistaa äskeiset sanani oikeiksi, herra Hetherwick — hänet on pakotettu kirjoittamaan se! Hän — ja nuori nainen, neiti — neiti — Featherstone, niinhän se oli — ovat heidän vallassaan ja hänen on ollut pakko tehdä se. Ja nyt he kirjoituttavat hänellä määräyksen Imperialin kassaholvien hoitajalle. Meidän on ennätettävä sinne ennen heitä. Varhain — niin aikaisin kuin suinkin huomenaamulla. Tulkaa tapaamaan minua Matherfieldin luo — luultavasti hän tahtoo tulla mukaan! Hyvä Jumala! Millainen roistojoukkue! Missähän Lontoon kolkassa nuo naisraukat lienevät?"
"Juuri se meidän pitäisi kaiken tämän avulla saada selville", sanoi Hetherwick. "Minä en niin paljon ole huolissani konnien himoamista arvoesineistä kuin —"
Loordi Morradale katsahti häneen ymmärtävästi.
"Neiti Featherstonen turvallisuudesta?" hän täydensi. "Ymmärrän — kyllä ymmärrän! Ja minäkin olen huolissani madame Listorellen tähden. No niin, kuten sanoitte, pitäisi tämän auttaa meitä. Mutta kuulkaahan — meidän täytyy olla varovaisia — hyvin varovaisia! Emme saa antaa Matherfieldin — tiedättehän, millaisia poliisit ovat — emme saa antaa hänen toimia liian äkkipikaisesti. Jos joku tulee Imperialiin, niin todennäköisesti hän sieltä menee noiden lurjusten pesäpaikkaan. Silloin meidän on seurattava — seurattava!"
"Siitä olen yhtä mieltä", vakuutti Hetherwick.
"Kello yhdeksän siis Matherfieldin luona!" muistutti loordi lopuksi.
"Jospa pääsisimme otuksen jäljille ja ajomme onnistuisi!"
Nämä metsästäjän tapaiset sanat korvissaan Hetherwick ja Mapperley poistuivat ja palasivat Middle Templeen lepäämään loppuyöksi; toinen vuoteessaan, toinen työhuoneen sohvalla. Mutta kun Hetherwickin herätyskello kilisi puoli kahdeksan aikana ja hän pilkisti viereiseen huoneeseen herättääkseen konttoristinsa, oli Mapperley kadonnut. Pielukset, matot ja huovat, joista hän oli laittanut itselleen mukavan yösijan, oli kaikki pantu somasti laskoksiin ja hyvään järjestykseen. Kasan päälle oli neulalla kiinnitetty paperiarkki, johon oli jotakin kirjoitettu sinisellä kynällä.
Ette kai tarvitse minua tänä aamuna; menen tärkeälle asialle. Odottakaa minulta tietoja kello kahdentoista seuduissa. M.
Mutisten itsekseen, ettei hänellä ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä hänen konttoristillaan oli mielessä, Hetherwick pukeutui kiireisesti, nautti hätäisesti aamiaista ja riensi kohtaamaan Matherfieldia ja loordi Morradalea. Hän tapasi nämä yhdessä; heidän seurassaan oli tyyni totisen näköinen mies, joka oli puettu harvinaisen synkkäväriseen pukuun, ja jonka Matherfield esitteli etsiväkersantti Quigmanina. Matherfield kävi suoraan käsiksi asiaan.
"Loordi Morradale kertoi juuri eileniltaisista seikkailuistanne,
herra Hetherwick, ja alan aavistaa, mitä todennäköisesti tapahtuu.
Se mies, joka eilen oli käynyt madamen asunnossa, oli tietystikin
Baseverie — se on selvä. Mutta mitä luulette hänen noutaneen?"
"En voi väittää keksineeni sitä", vastasi Hetherwick, katsahtaen toisiin. "Mutta luullakseni hän kävi hakemassa määrättyjä avaimia pakotettuaan madamen ilmaisemaan niiden säilytyspaikan. Ne olivat kai hänen holvilokeronsa avaimet."
"Ei!" huomautti Matherfield, pudistaen päätään tietävän näköisenä ja hymyillen ovelasti Quigmanille. "Ei, ei hän niitä tahtonut. Hänen käyntinsä syy oli perin yksinkertainen. Hän tarvitsi madamen kirjepaperia! Hän tiesi varsin hyvin, että jos hänen oli mieli viedä kassaholvien hoitajalle määräys, jonka nojalla sen esittäjä saisi avata madame Listorellen lokeron, niin sen piti olla, kuten ranskalaiset muistaakseni sanovat, en règle — vai mitä? Sen piti olla kirjoitettu hänen omalle kirjepaperilleen, hänen käsialallaan ja niin edelleen. Ymmärrättekö?"
"Luultavasti olette oikeassa, ja luultavasti hän sai paperia", myönsi Hetherwick. "Madamen kirjoituspöydän laatikko, joka sisälsi kirjepaperia, oli vedetty auki, ja osa sen sisältöä oli pöydällä. Ja melkein tarkoituksetta pistin pari arkkia ja kuorta taskuuni — kas tässä! Minulla oli heikko aavistus — että niistä saattaisi olla jotakin hyötyä."
"Niinpä kylläkin, siitä saatte olla varma", vakuutti Matherfield, vilkaisten Hetherwickin näyttämiin papereihin. "En lainkaan epäile sitä, että joku, joka edustaa madame Listorellea ja esittää hänen kirjepaperilleen ja hänen käsialallaan kirjoitetun valtakirjan, saapuu tänä aamuna Imperialiin. Mutta se ei ole Baseverie eikä Ambrose!"
"Joku vieras henkilökö?" sanoi Hetherwick.
"Saamme nähdä. Mutta nyt", jatkoi Matherfield, katsahtaen kelloon, "on meidän laittauduttava tapahtumien näyttämölle. Imperialin kassaholvit sijaitsevat Kingswayn varrella — Holbornin puolisessa päässä — hyvin sopivalla paikalla meidän tehtäväämme nähden, sillä sen lähellä on maanalaisen radan asema; sen läheisyydessä liikkuu paljon väkeä, emmekä me herätä huomiota. Menettelemme seuraavaan tapaan. Loordi Morradale ja minä menemme sisälle, selitämme holvien hoitajille asian ja käskemme heidän heti ilmoittaa meille, jos odotettu lähetti saapuu. Annamme miehen —"
"Tai naisen", pisti Quigman vakavana väliin.
"Juuri niin, kumppani, se saattaa olla nainenkin", myönsi Matherfield. "Se on hyvin todennäköistä! Annamme hänen ottaa lokerosta haluamansa esineet ja lähteä tiehensä; me kaikki neljä seuraamme hänen kintereillään. Sillä aikaa kuin loordi Morradale ja minä olemme sisällä, olette te, herra Hetherwick, ja Quigman ulkopuolella, keskustellen keskenänne, ikäänkuin sattumoisin. Kun tulemme ulos — teidän molempien on pidettävä tarkasti silmällä sisäänkäytävää — osoitan minä teille, ketä olemme seuraamassa, ja teidän on pysyttävä hänen jälessään, minne hyvänsä hän menee. Mutta älkää tulko lähelle meitä — me olemme toisella, te toisella puolen katua. Jos väijyttävämme ottaa ajurin tai nousee omnibusvaunuun, on meidän tehtävä samoin. Mutta minulla on syytä uskoa, että hän kävelee."
"Miten lähdemme — kaikki yhdessäkö?" tiedusti Hetherwick. "Emmehän — se on vain pelkkä oletus — voi tietää — etteivät nämä henkilöt — heitä saattaa olla useampiakin — pidä meitä silmällä."
"Olen ajatellut sitäkin", vastasi Matherfield. "Ei. Menemme kukin itsekseen. Kello on nyt viisitoista minuuttia yli yhdeksän. Imperialin kassaholvien ovet avataan vasta kello kymmenen — missään tapauksessa ei kukaan pääse sinne sisälle ennen sitä aikaa. Lähdemme täältä liikkeelle yksi erältään. Kukin laittautuu Kingswayn päähän miten parhaaksi näkee. Heti sinne saavuttuani menen suoraan sisään ja pyrin johtajan puheille. Loordi Morradale tekee samoin niin pian kuin ehtii — me tapaamme toisemme johtajan huoneessa. Te kaksi puolestanne menette sinne miten haluatte — lentäkää, jos voitte, tai kävelkää pitkin syrjäkatuja! Mutta kohtaatte toisenne Imperialin sisäänkäytävän kohdalla täsmälleen kello kymmenen muka sattumalta, olette jäävinänne puhelemaan keskenänne ja pidätte silmällä ovea, tarkastaen kaikkia tulijoita ja menijöitä. Onko selvää? Siispä liikkeelle — yksi kerrallaan!" Tultuaan kadulle ja jäätyään omiin hoteisiinsa Hetherwick käveli vähän matkaa ja huusi sitten ajurin. Hän hymyili ajajalle tuttavallisesti.
"Teidän on autettava minua kuluttamaan neljäkymmentä minuuttia", hän selitti noustuaan rattaille. "Ajelkaa ympäri — missä haluatte — mutta meidän on oltava Holbornin ravintolan kulmassa täsmälleen kaksi minuuttia vaille kymmenen. Käsitättekö?"
Ajuri käsitti ja alkoi verkkaisesti ajaa pitkin pääkatuja ja valtaväyliä. Kaksi minuuttia vaille kymmenen hän pysähdytti ajoneuvonsa Holbornin ja Kingswayn kulmaukseen ja myhäili kyydittävälleen.
"Se kävi sekunnilleen, sir", hän ilmoitti, nyökäyttäen päätään läheiseen kelloon päin.
"Kelpo mies!" kehui Hetherwick, maksaen kyytipalkkaa jonkun verran yli taksan. Sitten hänen mieleensä välähti ajatus. "Kuulkaahan!" hän jatkoi tutunomaisesti. "Minun — ja erään toisen miehen — on ehkä seurattava muuatta henkilöä täällä piakkoin. Ajakaa vähän matkan päähän tuonne kadulle, pitäkää lippuanne alhaalla merkiksi, ettette ole vapaa, ja odottakaa; jos tarvitsen teitä, niin olen lähellä."
Mies osoitti ymmärtävänsä nyökkäämällä ja iskemällä silmää sekä ajoi hieman edemmäksi katukäytävän vierelle. Hetherwick lähti hitaasti astelemaan Kingswayn läntistä reunaa myöten. Juuri kun kello löi kymmenen, hän näki loordi Morradalen ilmestyvän yhdeltä suunnalta ja menevän kassaholvien pelottavan näköisestä ja juuri avatusta ovesta sisälle; Matherfield saapui toiselta taholta. Katsahdettuaan toisaalle Hetherwick huomasi vakavakasvoisen Quigmanin astelevan Parker-kadun nurkasta häntä kohti. Hetherwick meni häntä vastaan.
"Kas vain!" hän huudahti, näytellen hieman siltä varalta, että jotkut vihamieliset silmät tarkkailisivat häntä. "Ihan minuutilleen. Meidän kai olisi oltava muka keskustelevinamme, vai kuinka? Toiset menivät juuri äsken sisään."
"Näin heidät, sir", vastasi Quigman, seisahtuen katukäytävän reunakivelle ja ollen kiinnittävinään huomionsa kaikkeen muuhun, mutta ei siihen, mitä hän todellisuudessa tähyili. "Niin! Mutta nyt on kysymys siitä, milloin he tulevat ulos. Se saattaa tapahtua muutamien minuuttien kuluttua, mutta siihen saattaa kulua tuntikausiakin!"
"Tunnutte olevan taipuvainen ottamaan kaikki synkältä kannalta", huomautti Hetherwick.
"Tämä on kolkkoa hommaa", jupisi Quigman. "Väijyminen ei ole minun työalaani. Mutta Matherfield tahtoi erikoisesti juuri minut mukaan."
"Minkä tähden?" kysyi Hetherwick.
"Tunnen erityisen hyvin Lontoon tämän osan asianajajat ja heidän konttoristinsa", selitti Quigman. "Se on alani. Matherfield arvelee, että lokeron avaamismääräyksen tuo joku asianajaja."
"Hyvä Jumala! Niinkö?" huudahti Hetherwick. "Jopa jotakin! Mutta —"
"On perin edullista noille veitikoille, jos he saavat asianajajan käskyläisekseen, ymmärrättehän", virkkoi Quigman. "Kukapa voisi epäillä korkeimmassa oikeudessa toimivaa asianajajaa? Ja kun tunnen jokseenkin tarkoin heidät kaikki — tuolla tuleekin heistä yksi kadun toisella puolella", hän jatkoi äkkiä. "Tuo pitkänpuoleinen, laiha, kalpeakasvoinen mies — näettekö? Silmäilkää häntä, mutta älkää olko katsovinanne sinne päinkään! Lieneekö hän juuri odottamamme henkilö?"
Hetherwick katsahti osoitettuun suuntaan. Etelästä päin asteli ripeästi nuorehko mies, jolla oli silmälasit nenällään, silkkihattu päässä, aamutakki yllään ja muassaan kaikki muut ammattiin kuuluvat varukset. Hän oli hyvin lempeän ja ystävällisen näköinen eikä hänen olisi voinut mitenkään uskoa sekaantuneen pimeihin juoniin ja salaperäisiin puuhiin. Hetherwick lausuikin sen julki.
"Niinpä kyllä, mutta eihän koskaan voi olla varma!" järkeili Quigman alakuloisesti. "Mutta, kuten sanoin, tunnen hänet. Hän on Garrowell — St. Martinin kujan varrella asuva asianajaja. Pitänyt omaa asianajotoimistoa noin neljä vuotta. Sopuisa nuori mies — rauhallinen. Mutta hän menee tuonne sisälle, näettekö?"
Hetherwick katsoi. Juuri sillä hetkellä meni rakennukseen useita henkilöitä, mutta Garrowellin silkkihattu ja luisut olkapäät pistivät helposti silmään muiden joukosta.
"Arvattavasti se on juuri hän!" huomautti Quigman huokaisten. "Juuri sopiva mies peijattavaksi! Viaton, epäluuloton herrasmies. Mutta ehkä se ei sittenkään ole hän. Ihmiset käyttävät näitä kassaholveja paljon nykyisin."
Garrowell katosi ovesta sisälle. Tähyilijät odottivat. Kului viisi, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä minuuttia; sitten tuli Garrowell ulos. Hän oli rauhallinen kuten ainakin asiansa toimittanut henkilö. Häntä ei seurannut kukaan; häntä ei näkynyt kukaan tarkkailevan — rakennuksesta. Mutta Hetherwick pani merkille, että vaikka hänellä ei mennessään ollut kädessään muuta kuin sateenvarjo, hänellä nyt oli pieni, neliskulmainen, nahkapäällyksinen lipas. Se kädessään hän tuli kadun poikki suoraan Hetherwickia ja Quigmania kohti.
"Meidän ei ole tarvis lähteä minnekään, sir", kuiskasi etsivä. "Älkää olko huomaavinannekaan — mutta pitäkää häntä silmällä!"
Läheltä katsottuna Garrowell näytti jonkun verran hajamieliseltä. Mutta kun hän katukäytävälle tullessaan sattui katsahtamaan ylöspäin, osui hänen katseensa Quigmaniin, joka nosti hattuaan.
"Hyvää huomenta, herra Garrowell", sanoi etsivä. "Kaunis aamu, sir."
"Huomenta, Quigman", vastasi Garrowell. "Perin kaunis ilma."
Hän nyökkäsi hymyillen ja jatkoi matkaansa, kääntyen Parker-kadulle. Quigman vilkaisi Hetherwickiin ja pudisti päätään. "Se ei ole hän!" hän supatti. "Matherfield ei tule perässä. Ja kuten sanoin, voimme saada odottaa — tuntikausia!"
Mutta kun oli kulunut vielä kymmenen minuuttia, ilmestyivät Matherfield ja loordi Morradale yhdessä kadun vastaisella puolella olevasta ovesta. Heitä saattoi kynnykselle hymyilevä ja puheleva virkailija. Erottuaan hänestä he tulivat suoraan kadun poikki. Ja Hetherwick oivalsi heti, että he molemmat olivat hämmästyneet — ehkäpä ymmällä. Matherfield huusi heille heti jouduttuaan kyllin lähelle.
"Tämäpä omituinen juttu! Näittekö äsken virallisen näköistä miestä, joka tuli tuolta ja jolla oli pieni nahkalipas kädessään?"
"Näimme herra Garrowellin, asianajajan, St. Martinin kujan varrelta", vastasi Quigman. "Hän kääntyi Parker-kadulle."
"Garrowell se oli", myönsi Matherfield. "Myöskin minä tunnen hänet. Niin" — hän kääntyi Hetherwickin puoleen — "juttu on kummallinen. Garrowell tunnettiin tuolla kadun toisella puolella — hän on käynyt madame Listorellen puolesta ennenkin siellä. Samoin hän tuli äskenkin, esitti tavanmukaisen, madamen kirjepaperille kirjoitetun valtakirjan, meni lokerolle, otti pikku lippaan ja poistui. Garrowell — perin kunnianarvoinen asianajaja!"
"Miksi ette käynyt puheisiin hänen kanssaan ja kyselleet häneltä?" tiedusti Hetherwick.
Matherfield ja loordi Morradale vilkaisivat toisiinsa.
"Ei siellä", sanoi edellinen. "Näyttää — niin, näyttää siltä kuin madame todellakin olisi lähettänyt hänet, kuin hän olisi käynyt madamen asialla!"
"Tietystikin madame oli lähettänyt hänet!" huudahti Hetherwick. "Mutta se tapahtui pakosta! Koko juoni on ovelasti suunniteltu! Nuo vintiöt luultavasti tiesivät, että madame oli silloin tällöin turvautunut Garrowelliin ja pakottivat hänet kirjoittamaan tälle kirjeen, liittäen siihen hänelle osoitetun valtakirjan tulla tänne ja määräyksen holvilokerojen virkailijoille! Ettekö käsitä?"
"Hyvä Jumala! Tuossa puheessa on perää, Matherfield", virkkoi loordi Morradale. "Mutta se ei pälkähtänyt päähäni! Kunniasanallani, uskoin hänen todella tulleen suoraan madamen luota. En oikein ymmärtänyt syytä, mutta toisaalta, kuten Matherfield mainitsi, perin kunnianarvoinen asianajaja — hm?"
"Asia on pian ratkaistu!" huudahti Matherfield. "Mennään Garrowellin toimistoon. On parempi, että pohdimme sitä siellä kuin että olisimme puhutelleet häntä täällä. Joka tapauksessa on jalokivilipas hänellä. Quigman, kutsukaa ajuri!"
"Minua odottaa täällä ajuri", ilmoitti Hetherwick. Hän antoi merkin äskeiselle kyyditsijälleen, joka pian oli heidän luonaan. "Minun luullakseni", hän jatkoi, kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen ja rattaat lähteneet liikkeelle, "on Garrowell saattanut mennä suoraa päätä johonkin määrättyyn paikkaan ja luovuttaa lippaan pois! Meidän olisi pitänyt seurata häntä."
"Sitä en usko", pani Matherfield vastaan. "Koko juttu on kummallinen, kokonaan toisenlainen kuin odotin. Loordi Morradale väittää, ettei hän ole koskaan kuullut madamen käyttäneen Garrowellin apua, mutta kassalokerojen hoitajien kertoman mukaan mies on käynyt siellä kaksi tai kolme kertaa madamen valtuuttamana. Mutta pian saamme selon Garrowellilta itseltään."