KOLMASKOLMATTA LUKU
Little Smith-kadun emäntä
Garrowellin toimisto oli toisessa kerroksessa St. Martinin kujan varrella. Portaat olivat pimeät ja likaiset, eikä niitä ylöspäin kiipeävistä neljästä miehestä yksikään pannut merkille, että juoksupojalla, joka kursailematta juoksi heidän ohitseen portaita alas, oli kädessään pieni käärö; poika riensi ulos ovesta ja lähti kiitämään pitkin katua. Miehet ajattelivat yksinomaan Garrowellia — ja viiden minuutin kuluttua he olivat hänen yksityishuoneessaan. Seuraavien viiden minuutin aikana Matherfield selitti, miten asiat olivat, silminnähtävästi hämmästyneelle ja ällistelevälle kuuntelijalle.
"Niin on asianlaita", päätti Matherfield puheensa. "Te ilmeisesti osaatte sen selittää, herra Garrowell. Nyt —"
"Mutta minähän olen ihmeissäni!" keskeytti asianajaja. "Olen avustanut madame Listorellea kahdessa tai kolmessa asiassa — olen ennenkin kerran tahi pari noutanut hänen puolestaan esineitä hänen lokerostaan. Eikä siinä kirjeessä, jonka sain häneltä tänä aamuna, näyttänyt olevan mitään tavatonta. Tässä se on. Katsokaa itse! Hänen tavallista kirjoituspaperiaan — varmasti hänen käsialaansa — ei kukaan luullakseni osaisi jäljitellä sitä onnistuneesti. Näette, mitä hän kirjoittaa — minun oli annettava mukaan liitetty valtakirja holvilokerojen virkailijoille, otettava hänen lokerostaan pieni, neliskulmainen, ruskealla nahalla päällystetty lipas, laitettava se kääröön ja lähetettävä se heti herra C. Basingille Southamptonin postikonttoriin, kiireellisesti toimitettavaksi. Mielestäni ei siinä ole mitään tavatonta. Luonnollisestikin noudatin hänen määräyksiään. Mutta silmäilkäähän kirjettä!"
Kaikki neljä lukivat sen. Se oli Garrowellin sanojen mukainen. Ja jos kohta se lieneekin ollut pakosta kirjoitettu, niin käsiala oli rohkeata ja lujaa. Matherfield otti kuoren; vilkaistuaan siihen hän osoitti postimerkkiä.
"Katsokaahan!" hän huudahti. "Pantu postiin S. W. piirissä myöhään eilenillalla. Jos madame olisi ollut kotonaan Paddingtonissa, niin leima olisi ollut toisenlainen. No niin — entä lipas, Garrowell? Se on tietysti teillä. Tiedättekö, että se sisältää jalokiviä, joiden arvo —"
"Lipas?" äänsi Garrowell. "Minullako? Ei tietystikään! Se on jo matkalla. Poika meni viemään sitä postikonttoriin vähää ennen teidän tuloanne."
"Hyvä Jumala!" mutisi loordi Morradale. "No niin — postitoimistoon, heti, Matherfield!"
Mutta Matherfield purskahti äkkiä nauramaan, kohottaen molempia käsiään, ikäänkuin olisi saanut äkillisen mielijohteen.
"Ei, mylord, ei!" hän sanoi. "Ei! Lipas on tuiki hyvässä tallessa postissa. Se on matkalla herra C. Basingille Southamptonin postitoimistoon. Ja kun herra Basing menee sitä noutamaan — tapaa hän minut!"
Matherfieldin äänestä soinnahti voitonriemuista varmuutta; välitöntä toimintatarmoa kuvasti hänen liikkeensä, kun hän tempasi taskustaan turistin ja alkoi selailla sitä. Mutta Hetherwick ja loordi Morradale katsahtivat toisiinsa. Kumpikin näki, että toinen epäili.
"Niin", alkoi loordi Morradale hitaasti puhua. "Hm — epäilemättä, Matherfield. Mutta, kuten olen maininnut, noiden jalokivien arvo on rajaton, tiedättehän! Ne ovat kenties kylläkin hyvässä tallessa nyt, kun ne ovat postilaitoksen hallussa, mutta erehdyksiä voi sattua, ymmärrättehän, ja —"
"Voittehan uskoa asian postiviranomaisille", ehdotti Hetherwick.
"Nämä ihmiset ovat perehtyneet kaikkiin konnankujeisiin —"
Matherfield naurahti rauhallisesti. Se oli sellaisen miehen naurua, joka tuntee tehtävänsä perinpohjin ja jota syrjäisten arvostelu hieman tuskastuttaa.
"Tiedän, mitä aion tehdä, hyvät herrat", hän vastasi. "Jättäkää minun huolekseni, miten menettelen postilaitoksen viranomaisiin nähden. Voimme pitää varmana, että näpsäytän käsiraudat Baseverien tai Ambrosen ranteisiin — kenties molempien! Luullakseni käy kaikki seuraavaan tapaan", hän jatkoi, vilkaisten vielä viimeisen kerran aikatauluun. "Madame Listorelle ja nuori naiskirjuri ovat näiden miesten vallassa jossakin varmassa paikassa Lontoossa. He pakottivat madamen viime yönä kirjoittamaan herra Garrowellille kirjeen, jonka sisällön tunnemme. Herra Garrowell nouti pienen lippaan, jossa jalokivet olivat, ja lähetti sen Southamptoniin kiireellisesti toimitettavaksi. Se on perillä aikaisin tänä iltana ja toinen noista miehistä — tai molemmat — on siellä ottamassa sitä vastaan. Jos Baseverie käy sitä tiedustamassa, niin Ambrose on nurkan takana. Jos Ambrose menee sitä hakemaan, niin Baseverie on lähettyvillä. Otaksuttavasti he ovat Southamptonissa jo nyt — he kai matkustivat sinne tänä aamuna ollakseen saapuvilla ajoissa. Heti saatuaan lippaan käsiinsä he lähtevät — he lähtevät — todennäköisesti mannermaalle Southamptonin ja Havren kautta. He eivät uskaltaudu Atlantille — viiden päivän matka olisi liian vaarallinen. He yrittävät Ranskaan. Mutta he eivät pääse sinne — he ovat lukkojen ja telkien takana Southamptonissa ennen maatapanoaikaa! Saatte nähdä, että niin käy, hyvät herrat, niin totta kuin nimeni on Matherfield. Te, Quigman, tulette mukaani. Ehdimme parhaiksi yhden ja kolmenkymmenen junalle, laittaudumme kosketuksiin Southamptonin poliisien kanssa ja teemme suunnitelmamme ja ryhdymme valmistaviin toimenpiteisiin. Tänä iltana, hyvät herrat, kuulette meistä johonkin aikaan!"
Sitten Matherfield riensi pois Quigmanin seurassa, ja jälelle jääneet kolme miestä silmäilivät toisiaan. Garrowell oli silminnähtävästi hyvin huolestunut, ja hänen kätensä — kapeat ja hermostuneet — vapisivat, kun hän alkoi järjestää kirjoituspöydällään olevia papereita.
"Perin harmillinen juttu, hyvät herrat", pahoitteli hän. "Minusta on kovin tuskallista ajatella, että minut on saatu välikappaleeksi tällaiseen rikokseen, niin syytön kuin olenkin! Mutta mistä olisin voinut aavistaa, että tämä kirje oli kiristetty madame Listorellelta? Päältä nähden —"
"Niin, teitä ei voida millään tavoin moittia, herra Garrowell!" keskeytti loordi Morradale. "Näöstä päättäen ei kirjeestä voi mitään epäillä. Mutta haluaisin kysyä teiltä muuatta seikkaa: Kuinka paljon tiedätte madame Listorellesta? Tarkoitan, kuinka usein hän on turvautunut teidän apuunne?"
"Kaksi tai kolme kertaa ainoastaan", vastasi Garrowell. "Ensimmäisen kerran hän saapui luokseni erään sopimuksen johdosta, joka minun oli ollut lähetettävä hänelle erään toisen asiakkaani puolesta. Hän tuntui hyvin herttaiselta ja ystävällisyydessään selitti minulle, että hän, kun hänelle ensi kerran sattuisi joku lakiasia, muistaisi minua, koska hänellä ei ollut vakituista asianajajaa. Luultavasti", hän lisäsi, hymyillen anteeksipyytävästi, "madame huomasi, että olin aloittelija ja ettei minulla ollut paljon työtä".
"Kyllä käsitän", sanoi loordi Morradale, vilkaisten toimiston hiukan vaatimattomaan kalustoon. "Ja te olette käynyt Imperialin kassaholveissa hänen puolestaan — kuinka usein?"
"Kahdesti. Kummallakin kerralla madame Listorelle kirjoitti minulle ohjeet ulkomailta. Toisella kertaa hän oli Pariisissa, toisella Nizzassa. Molemmissa tapauksissa sain samanlaiset ohjeet: minun oli mentävä kassaholveihin, otettava määrätty käärö tai kappale ja lähetettävä se hänen ilmoittamaansa paikkaan. Ensimmäisellä kerralla lähetin pienen käärön Amsterdamiin — minulla on tarkka osoite ja nimi — toisella kerralla New Yorkiin. Kun nyt tänä aamuna sain madamen kirjeen, ei siinä minusta niin ollen ollut lainkaan tavatonta."
"Aivan niin", myönsi loordi Morradale. "Luonnollisestikaan ei. Niinpä niin, toivottavasti Matherfieldin onnistuu napsauttaa rautoihin ne miehet, jotka pakottivat madamen kirjoittamaan sen! Vai mitä, Hetherwick?"
"Sitä toivon kaikesta sydämestäni", yhtyi Hetherwick. "Mutta minäkin puolestani haluaisin esittää herra Garrowellille kysymyksen. Kuinka kauan olette ollut täällä St. Martinin kujan varrella?"
"Kolme tai neljä vuotta", vastasi Garrowell.
"Sitten te tietystikin tunnette tämän piirin varsin hyvin. Oletteko milloinkaan sattunut huomaamaan miestä, jota nyt koetan kuvailla teille?" Sitten hän esitti tarkan, vaikkakin lyhyen kuvauksen Baseveriesta. "Sen miehen", hän päätti, "on joskus nähty liikkuvan näillä tienoin".
Garrowell nyökkäsi.
"Tunnen hänet", hän virkkoi. "Onhan hän ollut juuri tässä huoneessakin minua tapaamassa. Mutta en tiedä hänen nimeään enkä paljoa muutakaan hänestä. Hänet toi tänne eräs toinen mies, ja hän viipyi vain muutamia minuutteja."
"Mitä kaikkea tiedätte hänestä — niin vähäistä kuin se onkin?" tiedusti Hetherwick.
"Tietoni ovat tässä. Kuten tiedätte, kääntyvät keksintöjen tekijät asianajajien puoleen saadakseen neuvoja lakiasioissa ja joskus ohjausta siitä, miten he parhaiten voisivat käyttää keksintöjään hyväkseen. No niin, noin yhdeksän kuukautta takaperin saapui luokseni mies, joka väitti keksineensä tiputuspullon — sellaisen pullon, josta voi tiputtaa vain yhden pisaran kerrallaan. Hän selitti, että sellaista pulloa kaivattiin kipeästi ja että siitä voisi ansaita paljon rahaa. Hän halusi tietää, miten sen parhaiten voisi lähettää markkinoille. Sitä en tietänyt, mutta puhuin asiasta yhdelle tai kahdelle henkilölle, ja muuan mies, jonka tunnen — tai oikeammin tunsin siihen aikaan, sillä kovaksi onneksi hän on kuollut — selitti tuntevansa erään keksintöjä välittävän asiamiehen, joka ryhtyisi ajamaan tuottavaa asiaa, ymmärrättehän, ja toimittaisi tavaran markkinoille — ja lupasi tutustuttaa minut tähän henkilöön. Hän toi miehen luokseni, ja se oli epäilemättä kuvaamanne henkilö. Hänen nimeään ei mainittu, mutta olen varma siitä, että hän oli juuri sama mies. En tiedä, mikä mies tarkoittamanne henkilö on, mutta minusta tuntui, että se mies, josta puhun, oli tahi oli ollut lääkäri."
"Ahaa!" äänsi Hetherwick. "Mikä sai teidät siihen luuloon?"
"Hänen puhelunsa — ne huomautukset, joita hän lausui pullosta. Hän ei puuttunut asiaan, vaan selitti, että asiakkaani keksintö oli tullut liian myöhään ja että asiakkaallani oli huonot tiedot: sellainen pullo, vieläpä parempikin, oli jo kaupassa. Sitten hän poistui; ja kuten sanoin, en kuullut hänen nimeään enkä ole senjälkeen häntä nähnyt."
"Sama mies, jota me tavoittelemme!" päätteli Hetherwick. "Kunpa vain Matherfield pääsisi häneen käsiksi. Mutta tiedämme enemmän keskiyöllä."
Kadulla hän kääntyi loordi Morradalen puoleen ja pudisti päätään.
"Emme ole saaneet vähääkään parempaa selkoa siitä, missä naiset ovat!" hän pahoitteli.
"Sitä ei voi sanoa!" epäsi loordi Morradale. "Minun mielestäni me olemme. Nähkääs! Jos Matherfield saa napatuksi toisen noista vekkuleista tai heidät molemmat, niin hän tai he oivaltavat pelin menetetyksi ja mukaantuvat ilmaisemaan, missä heidän vankinsa ovat. On kummallista, Hetherwick, että ihmisiä voidaan ryöstää ja teljetä vangeiksi Lontoossa keskellä kirkasta päivää!"
"Minusta ei mikään ole mahdotonta eikä kummallista — Lontoossa", huomautti Hetherwick kuivasti. "Jos meillä vain olisi pienintäkään aavistusta, mihin kaupunginosaan se auto ohjattiin, niin voisimme tehdä jotakin!"
"Jokaisessa korttelissa on paljon alaosastoja ja jokaisessa alaosastossa useampia pikku jaoksia", vastasi loordi Morradale yhtä kuivasti. "Tämän kaupungin nuuskiminen vaatii jonkun aikaa. Niin! Minun luullakseni meidän on pantava luottamuksemme Matherfieldiin. Meillä ei ole mitään muuta, mihin voimme turvata."
Hetherwickin mieleen johtui äkkiä Mapperley. Hän alkoi aprikoida, mitä konttoristi puuhasi, mitä hän oli suunnitellut. Sitten hän muisti, että Mapperley oli kehoittanut häntä odottamaan tietoja juuri niihin aikoihin. Hän pyysi loordi Morradalelta anteeksi poistumistaan, hyppäsi omnibusvaunuun ja ajoi Templeen. Kirjelaatikostaan hän löysi sähkösanoman:
"Tulkaa tapaamaan minua Victoria-asemalle kello kolme. Mapperley."
Hetherwick lähti heti paikalla. Mutta kello oli vasta neljännestä yli kaksi, kun hän saapui perille, ja kun hän ei ollut syönyt puolista, pistäytyi hän ravintolaan. Ennen kuin hän oli ennättänyt nauttia kyljyksensä puoliväliin, löysi Mapperley hänet ja sujahti hänen huomaamattaan lähellä olevalle tuolille.
"Arvelin tapaavani teidät täältä, sir", sanoi Mapperley. He olivat kahden kesken hiljaisessa nurkkauksessa, mutta konttoristi hiljensi äänensä kuiskaukseksi. "No niin", hän jatkoi, kumartuen pöydän ylitse, "olen saanut aikaan jotakin".
"Mitä sitten?" tiedusti Hetherwick.
Mapperley otti povitaskustaan joitakuita papereja, valiten niiden joukosta kirjekuoren — sinertävän kuoren, jonka hän oli siepannut St. Maryn rakennusryhmän isännöitsijän illallispöydältä.
"Muistatteko tätä?" hän kysyi, hymyillen ovelasti. "Tiedätte, mistä sen sain. Tämä on sen kirjeen kuori, jonka Baseverie toi isännöitsijälle ja jossa oli määräys, että hänet oli päästettävä madame Listorellen asuntoon. Kuten tiedätte, nappasin sen eilenillalla ihan miehen nenän editse. Mutta ette aavistanut, miksi sen tein. Naurahdin vain, kun te kysyitte sitä minulta."
"No niin, minkä tähden sitten?" tiedusti Hetherwick.
"Me kumpikin huomasimme, että se arkki, jolle madame oli kirjoittanut määräyksensä, oli typistetty — epäilemättä siitä oli leikattu pois painettu otsake ja lisäksi jokseenkin karkeasti. Me, huomautan vielä kerran, panimme sen kumpikin merkille. Mutta luullakseni te ette havainnut erästä seikkaa, joka on paljoa tärkeämpi, monin kerroin tärkeämpi — meille."
"En huomannut", myönsi Hetherwick. "En. Mikä se siis oli?"
"Se oli tämä", vastasi Mapperley, kääntäen näkyviin kuoren rikotun puolen. "Ette pannut merkille, että kuoreen on painettu paperikauppiaan nimi ja osoite, mistä se on ostettu! Kas tässä: W. H. Calkin, Broadway 85, Westminster! Sitä ette nähnyt, herra Hetherwick. Mutta minä näin!"
Hetherwick alkoi oivaltaa ja hymyili kiitollisena.
"Sepä oli näppärää, Mapperley!" hän huudahti. "Käsitän! Oletteko ollut siellä?"
"Olen", vastasi Mapperley. "Mielestäni sillä tavoin oli mahdollista päästä noiden ihmisten jäljille. Onnistuin löytämään Calkinin vasta lähes puolenpäivän aikana ja sittenkin jouduin kuin tulipaloon. Nähkääs!" hän jatkoi. "Ensinnäkin sen paperin väri on harvinainen. Toiseksi se on erinomaisen hyvää, vaikka hyvin ohutta — se on aiottu etupäässä ulkomaista kirjeenvaihtoa varten. Kolmanneksi se on kallista. No niin, minusta tuntui varmalta, että sitä käytettiin vain rajoitetussa määrin, ja halusin tiedustaa kirjakauppiaalta, kelle hän oli myynyt sitä. Se kävi helposti. Hän tunsi paperin ja kuoren heti. Arkissa olevasta käsialasta — madamen käsialasta, kuten tiedätte — hän ei voinut sanoa mitään. Mutta heti hän vakuutti myyneensä sellaista paperia ja sellaisia kuoria vain kolmelle henkilölle, joita kutakin varten hän oli valmistuttanut kuvalaatan nimien ja otsakkeiden painamista varten. Painatus oli suoritettu hänen myymälässään, ja hän näytti minulle kappaleen kustakin. Yksi niistä oli leskimarkiisitar Markentreelle, Grosvenor-tarha 120. Se ei sopinut. Toinen oli neiti Chelandrylle, Ebury-katu 87. Ei sekään tullut kysymykseen. Mutta kolmas oli mieleiseni. Siinä oli osoite Little Smith-katu 56, S. W. 1. Heti sen nähtyäni tiesin olevani oikeilla jäljillä."
"Jatkakaa!" kehoitti Hetherwick.
"Paperikauppias, Calkin, ei tuntenut sen miehen nimeä, joka oli ostanut tätä paperia ja ilmoittanut mainitun osoitteen", jatkoi Mapperley. "Mutta hän muisti hänen ulkonäkönsä varsin hyvin ja kuvaili häntä. Baseverie! Siitä ei ole epäilystäkään. Calkin kertoi, että Baseverie oli viime kuukausien aikana ostanut häneltä runsaasti tavaroita — muistilehtiöitä, jäljennöspaperia, toimistopaperia ja niin edelleen. Hän ei tiennyt miehen nimeä, mutta kun tämä aina itse vei mukanaan ostoksensa ja maksoi ne heti käteisellä, ei sillä ollutkaan väliä. Calkin oli myynyt hänelle kymmenen kirjaa tätä paperia ja vastaavan määrän kuoria pari kuukautta takaperin. Kas siinä! Ja niin olin saanut selville, että Baseverien salaperäinen piilopaikka sijaitsi Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa!"
"Oivallista!" kehui Hetherwick. "Entä sitten?"
"No niin, arvelin, että meillä pitäisi olla hiukan apua", vastasi
Mapperley hymyillen. "Poistuin senvuoksi Calkinin luota tietystikin
ensin otettuani häneltä vaitiolo-lupauksen — ja soitin Issy
Goldmarkille. Issy on juuri sopiva poika tämänkaltaisiin puuhiin.
Issy tuli — ja yhdessä teimme pienen kierroksen. Tunnetteko Little
Smith-katua?"
"En!" vastasi Hetherwick. "En koskaan ole kuullut sitä mainittavan."
"Niinpä niin, mutta katu se on sittenkin", vakuutti Mapperley. "Se sijaitsee Great Smith-kadun ja Tuftonkadun välissä Church Housen takana — jokseenkin lähellä Abbeyta. Sen seudun rakennuskorttelit ovat hiukan huonossa maineessa — mutta se piiri on varmasti nähnyt parempiakin päiviä. Siellä on joitakuita hyvästi ja lujasti rakennettuja taloja — numero viisikymmentäkuusi on niistä yksi. Ulkoapäin se näytti sellaiselta, johon ei voi päästä sisälle — se on synkkä, hiljainen, ikkunat raskaiden uutimien verhossa — paikka on sellainen, jossa saattaisi murhata kenet tahansa huomiota herättämättä. Etusivun ovi on hyvin jykevä, vihreäksi maalattu ja varustettu vanhanaikaisella pronssisella kolkuttimella. Tarkastimme sen tyystin."
"Näittekö mitään?" tiedusti Hetherwick.
"Emme mitään muuta paitsi mitä jo mainitsin — se on eloton rakennus", vastasi Mapperley. "Mutta kun kerran olin sen löytänyt, en tahtonut enää jättää sitä vahtimatta; sijoitin senvuoksi Issyn sopivaan paikkaan erään kapakan ikkunaan ja lähdin itse sähköttämään teille. Ja siellä Issy nyt on joko kapakassa tai vetelehtimässä niillä seuduin. Meidän olisi lähdettävä sinne ottamaan selkoa, onko hänellä mitään ilmoitettavaa. Ja jos hänellä on — entä sitten?"
"Siinäpä se! Entä sitten?" kertasi Hetherwick. "Mutta ennen kuin ryhdymme mihinkään muuhun, lienee minun parasta selostaa teille, mitä muualla on tänä aamuna tapahtunut. Käsitätte siis", hän jatkoi lopetettuaan kertomuksensa, "että jos Matherfieldin teoria pitää paikkansa ja jos Baseverie Ambrosen seuraamana on jo lähtenyt Southamptoniin ottaakseen jalokivet vastaan heti niiden saavuttua, niin emme tapaa Baseverieta hankkimanne osoitteen mukaan. Mutta voimmehan ottaa selvää, tunnetaanko hänet siellä."
Mapperley harkitsi hetkisen. Sitten näytti hänen mieleensä välähtävän jotakin.
"Maksakaa laskunne, sir", hän kehoitti. "Mennään jonnekin, missä saamme käsiimme postiosoitekalenterin. Siitä näemme sen henkilön nimen, joka asuu Little Smith-kadun viidessäkymmenessäkuudessa."
Kymmenen minuutin kuluttua he silmäilivät kalenterin pitkiä nimirivejä; äkkiä Mapperley osoitti heidän etsimäänsä kohtaa.
"Kas tuossa se on! Rouva Hannah Mallett — majatalon omistajatar." —
"Lähdetään liikkeelle", ehdotti Hetherwick. "Käydään tapaamassa rouva
Mallettia."
Heidän saavuttuaan Little Smith-kadulle Mapperley ensiksi haki katseillaan ystäväänsä Goldmarkia. Tämä ilmestyi äkkiä — toisten huomaamatta, mistä hän tuli — ja hymyili.
"Hyvää päivää, herra!" hän toivotti kohteliaasti Hetherwickille.
"Herttainen ilma, eikö olekin? En ole nähnyt mitään,
Mapperley-veikko. Tuohon taloon ei ole mennyt eikä sieltä tullut
ainoatakaan sielua sinun lähdettyäsi. Se näyttää lukitulta."
"Siitä otamme selkoa", huomautti Hetherwick. "Tulkaa mukaan, Mapperley! Jääkää te, Goldmark, tänne ja pitäkää silmänne yhtä valppaasti auki kuin tähänkin asti!"
Konttoristi kintereillään hän astui rohkeasti numero viidenkymmenenkuuden ovelle ja kolkutti lujasti vankkaan laudoitukseen, soittaen lisäksi kelloa. Hän toisti samat temput kahdesti — mutta tuloksetta.
"Joku tulee!" supatti Mapperley äkkiä. "Ovi on teljetty — sisäpuolelta — lukon lisävakuudeksi!"
Hetherwick erotti selvästi, että jykevä telki vedettiin syrjään ja avainta sitten kierrettiin. Ovea raotettiin — vain vähän, mutta kuitenkin siksi paljon, että he näkivät tavattoman ison, sotaisen näköisen naisen kasvot ja vartalon; avaajan silmissä ja suun ympärillä oli tyly ilme ja hän tähyili vieraita epäluuloisesti. Nähtyään, että heitä oli kaksi, hän heti veti vielä kapeammaksi raon, josta hän tarkasteli miehiä. Mutta Hetherwick tarttui kädellään oveen ja työnsi jalkansa kynnyksen ylitse.
"Rouva Mallettko?" hän kysyi tahallisen äänekkäästi, "Sepä hyvä! Onko tohtori Baseverie kotosalla?"
Molemmat miehet silmäilivät naista tarkoin ja huomasivat hänen tahtomattaan hiukan säpsähtävän. Mutta empimättä hän pudisti kieltävästi päätään.
"Täällä ei asu ketään sennimistä", hän vastasi.
Nainen olisi sulkenut oven, jollei Hetherwick olisi estänyt jalallaan, työntäen sitä vielä edemmäksi ja luoden rouva Mallettiin terävän, tutkivan katseen.
"Ehkä tunnette tohtori Baseverien toisella nimellä?" hän virkkoi.
"Onko herra Basing kotona?"
Mutta taaskin pudisti nainen arvelematta päätään, ja kovien silmien ilme muuttui entistä kovemmaksi ja epäluuloisemmaksi.
"Täällä ei ole ketään senkään nimistä!" hän väitti. "En tunne ainoatakaan henkilöä, jolla olisi jompikumpi niistä nimistä."
"Minun luullakseni tunnette", intti Hetherwick jyrkästi. Hän kääntyi
Mapperleyn puoleen. "Meidän on noudettava poliisi —"
"Varokaa, sir!" huudahti Mapperley, tempaisten Hetherwickia käsivarresta. "Sormenne!"
Nainen oli äkkiä pamauttanut oven kiinni, melkein jättäen väliin Hetherwickin käden, joka oli tarttunut oven reunaan. Sekuntia myöhemmin kuului telki kolahtavan paikalleen ja avain kiertyvän. Nopeasti kuin salaman valossa Hetherwick oivalsi, kuinka asiat olivat, ja pyörähti äkkiä konttoristiinsa päin.
"Mapperley!" hän huudahti. "Totisesti! Naiset ovat tuolla! Vankina!"
"Se ei minua ihmetyttäisi", myönsi Mapperley. "Ja kuten sanoitte — poliisi —"
"Mennään takaisin Goldmarkin luokse", komensi Hetherwick.
Asteltuaan katua vähän matkan päähän ja vetäydyttyään piiloon erääseen porttikäytävään he pitivät kolmisin hätäisen neuvottelun, jonka äkkiä keskeytti taloa yhäti tähyilevän juutalaisen äännähdys.
"Totisesti! Nainenhan poistuu talosta! Katsokaas! Näettekö? Paneepa ovenkin lukkoon! Ja lähtee kiiruhtamaan pois!"
Hetherwick katsoi sinnepäin ja näki. Hän työnsi Goldmarkin ulos porttikäytävästä.
"Seuratkaa naista!" hän käski. "Ja Jumalan tähden, älkää päästäkö häntä näkyvistänne!"