NELJÄSKOLMATTA LUKU
Piharakennus
Äänettömänä ja valppaana lähti juutalainen kävelemään poispäin rientävän naisen jälessä. Pian katosivat vainuttu ja vaanija kadunkulmauksen taakse.
"Sen aiheutti käyntimme, Mapperley!" sanoi Hetherwick. "Hän on mennyt ilmoittamaan siitä jollekulle!"
"Todennäköisesti!" myönsi Mapperley. "Mutta menköönpä hän minne hyvänsä, Issy Goldmark ei häivy hänen jäljiltään. Sillä pojalla on ilveksen silmät."
"Mutta antoihan hän tuonnottain Baseverien pujahtaa näkyvistään", huomautti Hetherwick.
"Niin, mutta siihen olikin omat syynsä", vastasi Mapperley. "Ensiksikin hänen oli käsketty vain ottaa selkoa, mihin Baseverie menisi, ja lopettamaan siihen, mitä olisi saanut selville. Tätä naista hän ei päästä käsistään. Naista onkin helppo seurata — hän kun on niin kookas."
"Tahtoisinpa tietää, mitä tuolla talossa on!" virkkoi Hetherwick. "Se meidän on hankittava tietoomme jollakin tavoin."
"Se on poliisien asia", arveli Mapperley. "Ihmisten asuntoihin ei saa tunkeutua ilman määräystä. Ja mainitsittehan Matherfieldin olevan toisilla jäljillä. Luulisin tuon naisen kuitenkin menneen tapaamaan jotakuta, jota asia lähinnä koskee — hän näytti minusta pelästyneeltä huomatessaan minut."
"Hän on jollakin tapaa jutussa mukana", mutisi Hetherwick. "Tuo talo
näyttää siksi salaperäiseltä, että siellä voi olla mitä hyvänsä.
Joka tapauksessa pidämme sitä tarkoin silmällä siihen saakka, kunnes
Goldmark palaa, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika."
Mutta juutalainen palasikin kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Samoin nainen. Tämä ilmestyi ensiksi, rientäen vielä hätäisemmin kuin poistuessaan. Sikäli kuin tähyilijät erottivat piilopaikastaan, lähes kahdenkymmenen metrin päästä talon ovesta, näytti nainen hämmentyneeltä, levottomalta ja kiihtyneeltä. Hänen perässään saapui Issy Goldmark, kävellen kadun toisella käytävällä kädet taskussa.
Nainen meni takaisin taloon; ovi pamahti kiinni. Hetkistä myöhemmin juutalainen poikkesi porttikäytävään, jossa Hetherwick ja Mapperley seisoivat melkein näkymättöminä kadulta päin. Goldmarkin huulilla väikkyi tutkimaton hymy.
"Huomasitte kai hänen palaavan taloon?" hän kysyi. "No niin, seurasin häntä ja näin missä hän kävi."
"Missä sitten?" tiedusti Hetherwick maltittomasti.
Goldmark keikautti päätään siihen suuntaan, josta oli tullut.
"Tuon nurkan takana", hän selitti, "alkaa oikea roskaväen asuma-alue. Pieniä katuja, kujia, solia ja niin edelleen. Erään sellaisen kapean kujan varrella, lähellä eräänlaista kauppatoria, on korkean puoleinen, sileä muuri, jossa on raudoitettu ovi. Nainen meni sisälle siitä ovesta, avaten sen taskustaan ottamallaan avaimella. Hänen kadottuaan sisälle, tarkastin ovea lähemmin. Se on lujitettu rauta- tahi teräskiskoilla, kuten sanoin, ja hyvin vankka. Siinä ei ole nimeä eikä avaimenreikää, josta olisi voinut tirkistää. Muuri on lähes kolme metriä korkea, ja sen harja on peitetty lasisirpaleilla. Sen taakse ei ole helppo päästä, ei totisesti olekaan!"
"No?" sanoi Hetherwick. "Nainen meni sisälle?"
"Niin, kuten mainitsin, herra, ja sulki oven jälkeensä. Silmäiltyäni ovea pujahdin kadulla sijaitsevan kojun taakse väijymään. Hän tuli jälleen ulos noin kymmenen minuutin kuluttua, ja minusta näytti, ettei hänellä ollut kovinkaan hauskaa sisällä. Kiihtynyt! Ja hän oikaisi tänne takaisin vinhempää vauhtia kuin oli mennyt. Nyt hän on taaskin talossa — kuten epäilemättä näitte. Siinä kaikki. Mutta teidän sijassanne, herra", päätti Issy puheensa, "ottaisin selkoa, mitä tuon oven takana piilee — sen tekisin!"
"Se on poliisien asia", huomautti Mapperley toistamiseen.
"Jos vain Matherfield olisi muassamme, niin voisimme —" Hetherwick pysähtyi miettimään. "Kuulkaahan, Mapperley!" hän jatkoi sitten, saaden äkillisen mielijohteen. "Tiedänpä, mitä teemme! Ottakaa ajuri niin pian kuin saatte ja ajakaa poliisiasemalle, jossa tavallisesti kohtaan Matherfieldin! Siellä on toinenkin mies, jonka tunnen ja joka on varsin hyvin perehtynyt tähän juttuun. Hän on etsiväkersantti Robmore. Kysykää häntä! Kertokaa hänelle, mitä olemme saaneet selville, ja pyytäkää häntä tulemaan tänne kanssanne ja tuomaan muassaan toisen miehen, jos pitää sitä tarpeellisena! Ja nyt, Goldmark, selittäkää Mapperleylle tarkoin, missä nainen kävi!"
Juutalainen osoitti lähintä kadunkulmausta.
"Tuon nurkan ympäri; sitten ensimmäistä katua oikealle; senjälkeen ensimmäistä vasemmalle ja taaskin ensimmäistä oikealle; sitten ollaan perillä. Siellä on joukko pieniä kojuja, paljon väkeä ja hyörinää."
"Etkö katsonut kadun nimeä?" kysäisi Mapperley puolittain moittivasti.
"Tietysti katsoin!" vastasi Goldmark virnistäen. "Pencove-katu. Mutta on parempi kuvata sitä kuin mainita sen nimi. Älkääkä käskekö autonohjaajan viedä teitä sinne! Siellä ei ole tilaa kylliksi!"
Mapperley ei virkkanut mitään tämän neuvon johdosta, vaan kiiruhti pois Victoria-kadulle päin, ja Hetherwick kääntyi juutalaisen puoleen.
"Mennään tarkastamaan sitä paikkaa toistamiseen", hän sanoi. "Mutta kävelemme kumpikin erikseen — ainakin niin kauan kun olemme tällä kadulla. Menkää tuon nurkan taakse! Siellä yhdyn teihin."
Juutalaisen lähdettyä hän meni kadun poikki ja silmäili vielä kerran taloa, johon kookas nainen oli kadonnut. Se oli yhäti lujasti teljetty, ikkunat tiiviisti verhottuina, todella salaperäinen paikka. Hetkisen Hetherwick oli kahdella päällä, pitäisikö hänen jättää se silmällä pitämättä. Mutta Pencove-kadun varrella olevan muurin ja oven kuvaus oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan, ja hän asteli edelleen, kääntyi kadunkulmasta ja liittyi Goldmarkiin. Tämä lähti heti edelle, opastaen hänet sokkeloisille, harvinaisen likaisille ja vilkasliikkeisille kaduille, ja vihdoin muutamalle, muita kapeammalle kujalle, jonka kahden puolen sijoitetuissa teltantapaisissa kojuissa käheä-ääniset myyjät tarjosivat kaupaksi kaikenlaista huokeata rihkamaa. Hän oivalsi heti saapuneensa yhdelle noista taivasalle järjestetyistä myyntipaikoista, joita on niin runsaasti Lontoon vähävaraisessa ympäristössä ja joista saa ostaa kuuden pennyn paistinpannun sekä paperissa kärjistetyn kalan tai räikeävärisen kaulahuivin ja pilaantuneen appelsiinin samasta kojusta.
Pujottelehtien Issyn perässä katukiveystä reunustavien, tiheään ahdettujen kojujen sekä surkeiden kauppahökkelien välitse Hetherwick pian saapui sileälle muurille, josta juutalainen oli puhunut. Läheisyydessä olevat talot ja myymälät olivat vanhoja ja ravistuneita, mutta muuri oli joko uusi tahi sitten äsken korjattu ja vahvistettu. Se oli kahden rakennuksen välillä, joista toisessa oli sekatavara-, toisessa rautakauppa. Se oli lähes kymmenen metriä pitkä ja noin kolme metriä korkea; sen harja, kuten Goldmark oli maininnut, oli siroiteltu täyteen lasisirpaleita. Ovi, joka oli upotettu muurauksen pinnan tasalle, oli jykevätekoinen, vahvistettu metallikiskoilla ja äsken maalattu; lukko oli ilmeisesti patenttilukko. Hetherwickin silmään pisti heti muuan huomattava seikka — ovessa ei näkynyt merkkiäkään soittokellosta eikä kolkuttimesta.
"Nainen siis avasi oven ja meni tänne", virkkoi Hetherwick, kun hän ja Issy pysähtyivät.
"Niin, herra Hetherwick", vastasi Issy. "Hän itse avasi oven. Näin hänen ottavan avaimen taskustaan."
Hetherwick katsahti muurin harjalle.
"Mitähän tuon takana lienee?" hän jupisi. "Luonnollisestikin jonkinlainen rakennus." Hän puhutteli miestä, jonka koju oli juuri salaperäisen oven kohdalla ja jolla sillä hetkellä ei ollut ostajia. "Tiedättekö tästä paikasta mitään?" hän kysyi. "Mitä on tuon muurin takana? Minkälainen rakennus siellä on?"
Kojun omistaja silmäili Hetherwickia tarkoin äänettömänä. Päätellen, että kysyjä oli vaaraton henkilö eikä siviilipuvussa oleva poliisimies, hän irroitti kielensä kantimet.
"En, hyvä herra!" hän vastasi. "Minulla ei ole siitä vähintäkään aavistusta! Olen ollut täällä tai näillä seuduin kolme vuotta, mutta en ole kertaakaan nähnyt tuon muurin taakse enkä tuosta ovesta sisälle, en olekaan!"
"Mutta olette kai nähnyt ihmisiä menevän sisälle ja tulevan ulos tuosta ovesta?" huomautti Hetherwick. "Varmaankinhan sitä johonkin käytetään!"
"Luultavasti, herra, mutta en muista kenenkään siellä käyneen; mutta todellakin, vähän aikaa takaperin näin sieltä tulevan naisen — hän oli kookas, vankkaleukainen nainen. Mutta niin kummalliselta kuin se kuulostaneekin, en muistaakseni ole nähnyt kenenkään muun käyvän siellä. Nähkääs, herra! Tulen tänne noin kello kymmenen aamuisin ja sullon tavarani kokoon ja laputan tieheni kello viisi — jos tuonne tulee ja menee ihmisiä, niin sen täytyy tapahtua varhain aamulla ja myöhään illalla, joten minä en ole näkemässä. Mutta minun luullakseni tuo muuri ja tuo ovi ovat jonkun talon takapuoli — sen julkipuoli on toisella kadulla."
"Se on hyvä ajatus", sanoi Hetherwick, vilkaisten Goldmarkiin.
"Kierretäänpä sinne!"
Mutta kiertäminen oli mahdotonta. Vaikka he tutkivatkin monia kujia, solia ja katuja, joiden olisi pitänyt olla Pencove-kadun suuntaisia, eivät he löytäneet ainoatakaan rakennusta, joka olisi voinut olla salaperäisen muurin ja sen tiiviisti suljetun oven julkisivuna. Mutta juutalaisen valpas havaintokyky tuli heidän avukseen.
"Voimme nähdä, mitä on tuon muurin takana, herra, varsin helposti, jos vain saamme käsiimme noista kadun toisella puolen olevista myymälänomistajista jonkun sellaisen, joka päästää meidät talonsa toiseen kerrokseen", selitti hän. "Katsokaahan suoraan kadun poikki, tarkastakaa kojuja ja mitä muuta siellä lieneekään. Koettakaapa tuota!" hän jatkoi, osoittaen vihannesmyymälää, joka oli tuota lujasti suljettua ovea vastapäätä. "Sanokaa hänelle, että haluamme hieman tarkastella seutua — mikä onkin totta!"
Hetherwick esitti pyynnön — vihanneskauppiaan emäntä ohjasi hänet ja Goldmarkin yläkerrassa olevaan kaari-ikkunaiseen vierashuoneeseen, kolkkoon paikkaan, jota käytettiin vain sunnuntaisin ikävän päivän ikävyyden lisäämiseksi. Emäntä huomautti, että sieltä oli hauska näköala pitkin katua kummallekin päin, mutta Hetherwick rajoitti tarkastelunsa julkisivulle. Nyt hän näki muurin ylitse esteettömästi. Nähtävää ei ollut paljoa. Muurin takana oli piha, joka vasemmalla ja oikealla puolella rajoittui viereisten talojen seiniin ja jonka taustana olevaa korkeata, ikkunatonta seinää vasten nojasi matala, punaisista tiilistä kyhätty rakennus. Ulkonäöstä oli mahdoton päättää, mihin tarkoitukseen tätä pientä, tasakattoista rakennusta käytettiin. Sen ovi — suljettu — oli näkyvissä, samoin kahden puolen sitä olevat ikkunat. Mutta helposti erotti, että niiden alaosat oli tehty himmeiksi jollakin tummalla värillä. Talossa ei ollut ilmoituskilpeä, ei mitään ulkonaista merkkiä, joka olisi osoittanut, mihin sitä käytettiin. Mutta pihalla oli koppia, laatikoita ja isoja, juuripunouksella päällystettyjä pulloja; omituisen muotoinen savupiippu, joka pisti esiin katosta, antoi aihetta arvella, että sisällä oli sulatusuuni. Ja jonkun aikaa katseltuaan Hetherwick ei lainkaan epäillyt katselevansa sitä paikkaa, jossa Hannaford oli kuoliniltanaan käynyt ja jossa hänet oli taitavasti myrkytetty.
Äkkiä Goldmark nykäisi häntä hihasta ja nyökkäsi vilkasliikkeiselle kadulle päin.
"Mapperley!" hän kuiskasi. "Ja hänen seurassaan kaksi miestä!"
Katsahdettuaan osoitettuun suuntaan Hetherwick näki Robmoren ja erään toisen miehen — molemmat siviilipuvussa — pujottelevan kadulla kojujen ja myymälöiden välissä. Heidän muassaan oli virkapukuinen konstaapeli, joka keskusteli vilkkaasti heidän kanssaan. Hetherwick kääntyi poistuakseen huoneesta, mutta taaskin Goldmark tarttui hänen kyynärvarteensa.
"Ennen kuin lähdemme, herra, vilkaiskaa vielä kerran tuolla vastapäätä olevaan pihaan ja sen ympäristöön. Oivalsin juuri, miten voimme päästä sinne. Katsokaahan, herra Hetherwick, tuon pihan ja sen viereisen — oikeanpuolisen — talon välistä muuria — sen tuo pää on jokseenkin matala. Jos tuon talon isäntä sallii meidän mennä hänen takapihansa lävitse, niin — käsitättekö?"
"Kyllä", myönsi Hetherwick. "Koetamme sitä. Mutta ensin Robmoren puheille — tulkaa!"
Hän pisti vihanneskauppiaan emännän käteen joitakuita hopeakolikkoja ja laskeutui kadulle. Pari lyhyttä selitystä täydensi ne tiedot, jotka Mapperley jo oli kertonut etsiville, ja sitten Robmore nyökkäsi konstaapeliin päin, joka seisoi likellä kiihkeän innokkaana.
"Olemme haastattaneet häntä, herra Hetherwick", hän sanoi. "Joskus hän on täällä toimessa päivällä, joskus yöllä. Hän mainitsi tuon paikan kummastuttaneen häntä, ja perin omituista on, että vaikka hän on ollut tässä piirissä yli vuoden ajan, hän ei ole kertaakaan nähnyt ainoankaan ihmisen menevän eikä tulevan tuosta ovesta; eikä hänellä ole vähintäkään aavistusta, minkälainen liike siellä on, jos siellä ylimalkaan on joku liike."
"En ole milloinkaan nähnyt siellä mitään enkä ketään", vahvisti konstaapeli. "En mihinkään aikaan — en päivällä enkä yöllä. Kun jouduin tälle vartiopaikalle noin viisitoista kuukautta takaperin, oli ovi äskettäin laitettu ja maalattu ja lasisirpaleet juuri pantu muurin harjalle. Mutta totta on, etten ole kertaakaan nähnyt kenenkään käyvän siellä."
"Eiköhän mennä sisälle?" ehdotti Hetherwick. "Mielestäni on meillä yllin kyllin syytä siihen, tiedämmehän siksi paljon. Etsimämme naiset saattavat olla siellä. Olin äsken tuolla vastapäätä silmäilemässä pihalle, jonne voimme päästä helposti menemällä tuon oikealla puolen olevan rihkamakauppiaan myymälän lävitse ja kiipeämällä muurin yli hänen takapihaltaan. Mitä arvelette, Robmore?"
"Olen samaa mieltä!" vakuutti tämä. "Kun nyt olemme puuhassa, niin suoritamme sen loppuun asti. Parasta lienee minun puhutella kauppiasta, herra Hetherwick — minä pistäydyn ensiksi hänen luokseen ja kutsun teidät sitten sisälle."
Toiset jäivät odottamaan, kun taas Robmore astui myymälään sen isännän puheille. He näkivät heidän keskustelevan muutamia minuutteja; sitten tuli Robmore ovelle ja viittasi toisia lähemmäksi.
"Asia on selvä. Saamme mennä hänen pihansa lävitse ja hän lainaa meille portaat, joilla pääsemme muurin ylitse", ilmoitti hän syrjässä Hetherwickille. "Sain häneltä myöskin lisätietoja — hän tuntee ne kaksi miestä, joiden hallussa viereisellä pihalla oleva rakennus on; hänen kuvauksestaan päättäen ne epäilemättä ovat Ambrose ja Baseverie. Paikka on muka ollut heillä lähes puolitoista vuotta, ja hän luulee heidän käyttävän sitä laboratoriona — kemiallisena tai jonakin sentapaisena. Mutta he kuuluvat näyttäytyvän harvoin — joskus hän ei ole nähnyt heitä moniin päiviin, jopa viikkokausiin yhteen menoon. Tavallisesti he ovat siellä öisin — hän on nähnyt siellä valoa joka aikaan yöstä. No niin — eteenpäin!"
Tarkastusmatkalla oleva joukkue asteli yksimielisenä jonona pienen, pimeän myymälän läpi takapihalle portaita kantavan juoksupojan johtamana. Portaat pystytettiin välimuuria vasten sen matalammalle kohdalle. Virkapukuinen konstaapeli ensimmäisenä kiipesivät kaikki kuusi miestä yksi kerrallaan harjalle ja hyppäsivät toiselle puolelle. Paikka näytti autiolta ja elottomalta. Kuten Hetherwick oli huomannut vihanneskauppiaan vierashuoneesta katsellessaan, olivat ikkunat paksun värikerroksen peitossa. Siitä huolimatta lähestyi niitä kaksi tahi kolme miestä, etsien sellaisia kohtia, joista väri olisi raappiutunut pois, ja koettaen tirkistää sisälle. Mutta rohkeampana ja valmiimpana toimimaan konstaapeli marssi suoraan ovelle.
"Ovi on auki!" hän kummasteli. "Sitä ei ole edes painettu kiinni!" Kiskaistuaan oven selälleen hän astui rakennukseen muiden tunkeutuessa hänen jälkeensä. "Halloo!" hän luikkasi. "Halloo!"
Vastausta ei kuulunut. Konstaapeli meni eteisen poikki, jossa he kaikki seisoivat, ja aukaisi sisemmän oven. Hetherwick oivalsi heti, että kauppiaan olettamus rakennuksen käyttämisestä oli oikea — hän oli saapunut kemialliseen laboratorioon, joka lisäksi oli hyvin varustettu uudenaikaisilla välineillä. Mutta ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään.
"Nähtävästi täällä ei ole ketään", jupisi yksi miehistä.
"Livistäneet!"
Robmore eteni toiselle ovelle ja avasi sen; se vei konttoriksi sisustettuun huoneeseen. Siellä oli amerikkalainen kirjoituspöytä, jolla virui papereja ja asiakirjoja. Robmore ja Hetherwick alkoivat hypistellä ja tarkastella niitä. Ja äkkiä osui Hetherwickin silmiin jotakin, mikä oli yhdistävänä renkaana tämän salaperäisen paikan ja sen talon välillä, jossa hän oli käynyt aikaisemmin samana iltapäivänä. Pöydällä hänen edessään oli samaa kirjoituspaperia, jonka myyntipaikasta Mapperley oli ottanut selkoa. Arkeissa oli painettu osoite, josta paperikauppias oli maininnut.
"Epäilemättä olemme vihdoinkin osuneet oikeaan paikkaan, Robmore", hän riemuitsi. "Kunpa Matherfield olisi täällä! Mutta —"
Hän ei ennättänyt jatkaa, sillä äkkiä kajahti kiljaisu. Huutaja oli Goldmark, joka toisten tutkiessa alakertaa oli rohkeasti yksin mennyt matalia portaita myöten yläkerrokseen.
"Herra!" hän huusi. "Herra Hetherwick! Tulkaa tänne! Tulkaa tänne kaikki! Täällä on mies istumassa tuolilla — hyvä Jumala! — minusta hän näyttää olevan kankea — kuollut!"