VIIDESKOLMATTA LUKU
Kuollut!
Kuultuaan säikähtyneen juutalaisen huudahduksen, syöksyivät muut etsivät yläkertaan ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta. Ensimmäisinä saapuivat Robmore ja Hetherwick hänen luokseen; hän seisoi puolittain avatulla ovella, tuijottaen sen takana olevaan huoneeseen katse kiihkeänä. He työntyivät hänen ohitseen ja astuivat sisälle.
Yhdellä vilkaisulla Hetherwick otti selvää huoneen yleisestä asusta ja sisustuksesta. Erinäisten pikku merkkien nojalla hän päätteli, että se oli äskettäin kalustettu makuu- ja arkihuoneeksi. Yhdessä nurkassa oli telttasänky; lisäksi oli siellä pesuteline, pukeutumispöytä, lipasto, pari, kolme taulua, kirjahylly, pieni, neliskulmainen matto keskellä lattiaa, jonka ulkoreunat oli äskettäin huonosti maalattu. Vuoteella oli avonainen käsilaukku, johon oli sullottu pito- ja liinavaatteita; sen viereen oli heitetty päällystakki, hattu, käsineet ja sateenvarjo; ilmeisesti oli laukun omistaja saanut suoritetuksi matkavalmistelunsa loppuun; enää hänen olisi tarvinnut vain sulkea laukku ja panna se lukkoon, panna takki ylleen ja hattu päähänsä, ottaa tavarat kainaloonsa ja lähteä.
Entä mies itse? Vuoteen vierellä oli iso, vanhanaikainen nojatuoli — tilava, mukava tekele. Siinä oli mies pikemminkin pitkänään kuin istuallaan; asennosta päättäen hän näytti lysähtäneen siihen äkillisen väsymyksen valtaamana, nojanneen päänsä pehmeätä selkämystä vasten ja — vaipuneen uneen. Mutta kaikki huoneeseen tunkeutuneet oivalsivat heti, etteivät he olleet tulleet häiritsemään nukkujaa, vaan että heidän edessään oli — vainaja. Mies oli, kuten juutalainen oli huutanut, kuollut!
Hetherwick tarkasti häntä yhtä nopeasti kuin huoneen sisustustakin. Miehen pää oli rauhallisessa asennossa tuolin pehmeän selkämyksen varassa hieman kallistuneena vasemmalle puolelle. Kasvot olivat täydelleen näkyvissä. Hetherwick ei tuntenut niitä. Hän ja Matherfield eivät olleet tiedustellessaan saaneet niistä kuvausta. Hän uskoi kuitenkin varmasti, että vainaja oli se mies, jonka he kuulemansa nojalla tunsivat nimellä Ambrose. Hän oli tietystikin muuttanut ulkomuotoaan — ajanut pois tumman parran ja viikset, joista heille oli kerrottu, ja Hetherwick huomasi heti, että niiden poistaminen oli tehnyt miehen tuntuvasti toisen näköiseksi. Mutta mikään ei voinut salata hänen pituuttaan ja yleistä rakennettaan. Tämä oli epäilemättä sama mies, jota hän ja Matherfield olivat vaanineet, joka oli kohdannut Hannafordin Victoria-asemalla, joka oli kadonnut asunnostaan Adelphissa, joka oli Baseverien rikostoveri ja joka —
"Kuollut kuin kivi!" mutisi Robmore, joka oli kumartunut liikkumattoman ruumiin puoleen. "Ja hän onkin ollut hengetönnä jo hyvän aikaa — ainakin joitakuita tunteja! Jäykkä! Tunnetteko hänet, herra Hetherwick?"
Hetherwick kertoi, mitä luuli. Robmore osoitti vuoteella olevia esineitä.
"Hän näyttää saaneen halvauksen ollessaan juuri aikeissa lähteä matkalle", hän huomautti. "No niin, jos tämä on etsimänne tohtori Ambrose — mutta katsotaanpa, onko hänen taskuissaan mitään, joka ilmaisisi, kuka hän on!"
Toisten katsellessa vierellä hän työnsi kätensä vainajan povitaskuun — kuolleella oli muodikas, ihan uusi, harmaa puku — jälkeenpäin Hetherwick muisti, että se oli pistänyt silmään huoneen räikeänä vastakohtana — ja veti esille lompakon. Nykäisten Hetherwickia hihasta hän viittasi tätä mukaansa ja siirtyi ikkunan ääreen, jättäen toiset yhäti ihmeissään tuijottamaan vainajaan.
"Kummallinen juttu, herra Hetherwick", hän supatti heidän vetäytyessään syrjään. "Te siis luulette häntä tohtori Ambroseksi, jota olemme tavoitelleet?"
"Niin varmasti!" vastasi Hetherwick. "Hän on ajanut pois partansa ja viiksensä, ja se on epäilemättä suuresti muuttanut hänen ulkonäköään, mutta saatte uskoa, että hän on sama mies. Mutta mikä on hänen äkillisen kuolemansa syy?"
Sitten hänen mieleensä välähti voimakas, elävä muisto ja hän pyörähti äkkiä silmäilemään taempana olevaa jäykkää olentoa.
"Mitä nyt!" kysyi Robmore uteliaana. "Pistikö jotakin päähänne?"
Hetherwick osoitti vainajan asentoa.
"Tuollaiselta — juuri tuollaiselta näytti myöskin Hannaford kuollessaan rautatievaunussa?" hän kuiskasi. "Ensimmäisten merkkien jälkeen — ymmärrättehän — hän heittäytyi taaksepäin ja — kuoli. Juuri tuolla tavoin, ikäänkuin olisi rauhallisesti vaipunut uneen — saattaako, saattaako tämäkin —"
"Käsitän ajatuksenne", jupisi Robmore. "Myrkytetty! Entä — niin — että toinen mies?"
"Baseverie!" pamautti Hetherwick.
"Niin, miksi ei? Päästäkseen eroon rikostoveristaan! Mutta — tämä lompakko! Tarkastetaanpa, mitä se sisältää! Ohuudesta päättäen ei siinä ole kovinkaan paljoa."
Lompakon yhdestä lokerosta hän otti esille nipun huolellisesti taivutettuja seteleitä ja selaili niitä hätäisesti.
"Sataviisikymmentä puntaa", hän ilmoitti. "Entäs tämä paperi? Erään newyorkilaisen pankin maksettavaksi asetettu kahdensadan punnan suuruinen osoitus. New Yorkiin, kas vain! Sinne hän siis aikoi! Entä tämä?" Hän käänsi toista paperia. "Katsokaas, herra Hetherwick! Hän on tilannut matkustajapaikan Maraticista, joka lähtee tänä iltana. Hm! Ja Matherfield on Southamptonissa väijymässä Baseverieta! Taidanpa alkaa vähän käsittää juonta."
"Mitä arvelette?" tiedusti Hetherwick.
"No niin, minusta näyttää, että Baseverie on mennyt edeltäkäsin ottamaan vastaan jalokivilipasta ja että Ambrosen piti seurata häntä, kun Baseverie oli saanut saaliin haltuunsa, yhtyä häneen siellä, minkä jälkeen he livistäisivät voittoineen. Mutta nähkääs, mille nimelle hän oli tilannut matkalipun! Ei Ambroselle, vaan herra Charles Andrewsille! Ja Baseverie on Basing. Basing ja Andrews. Lienevätköhän ne harjoittaneet täällä liikettä sen nimisinä?"
"Se on vähäarvoinen syrjäseikka", virkkoi Hetherwick. "Tärkeätä on, niin totisesti — juuri se, miten tämä mies on kuollut."
"Mutta minusta se ei tunnu kovin tärkeältä juuri nyt", vastasi Robmore. "Joka tapauksessa hän on kuollut, ja se kysymys, kuoliko hän äkilliseen halvaukseen vai myrkyttikö Baseverie hänet ovelasti ennen poistumistaan, voidaan ratkaista myöhemmin. Mutta sanonpa teille, herra Hetherwick! Olen valmis panemaan vetoon mitä tahansa siitä, ettei hän itse myrkyttänyt itseään. Silmäilkäähän ympärillenne! Ei ole mitään sellaista astiaa, josta hän mahdollisesti olisi juonut. Ei, sir — toinen sen on tehnyt. Ja jos Matherfieldin onnistuu siepata hänet tänä iltana — ah! Mutta mitäs konttoristinne Mapperley kertoikaan meille tänne tullessamme? Little Smith-kadun emäntä kävi muka täällä nyt iltapäivällä."
"Niin, Goldmark seurasi häntä tänne", vastasi Hetherwick. "Goldmark näki hänen avaavan oven taskustaan ottamallaan avaimella. Hän viipyi sisällä muutamia minuutteja, tuli ulos hyvin kiihtyneenä ja kiiruhti takaisin omaan taloonsa."
"Ja nyt me, te ja minä, riennämme hänen jälkeensä", sanoi Robmore. "Onhan hän joka tapauksessa elävä ihminen ja me kyllä saamme hänet kirvoittamaan kielensä. Hän tietystikin tuli tänne, otaksuen tapaavansa tämän miehen ja ilmoittaakseen hänelle, että joku oli väijymässä. Mutta hän tapasikin miehen kuolleena! Pistäydytään sinne, herra Hetherwick, heti paikalla!"
Hän kääntyi toisen etsivän ja konstaapelin puoleen. Kuiskattuaan heille muutamia ohjeita hän poistui huoneesta, ja sanottuaan jotakin Mapperleylle Hetherwick seurasi häntä. Mutta he eivät olleet ennättäneet ulko-ovelle, ennenkuin pihalta kuului askelia, ja oviaukkoon ilmestyi äkkiä kaksi miestä.
Jos Hetherwick kumppaneineen katseli kummastuneena miehiä, niin nämäkin puolestaan silmäilivät kysyvästi Robmorea ja Hetherwickia. He olivat nuorenpuoleisia miehiä — Hetherwick arveli heitä juhlapuvussa oleviksi käsityöläisiksi. Ilmeisestikin he olivat ällistyneitä nähdessään ihmisiä vastassaan ovella, jonka luona he kaikki neljä nyt seisoivat. He olivat jopa niin ihmeissään, että pysähtyivät äkkiä, jääden äänettöminä töllistelemään. Mutta Robmore puhkesi puhumaan. "Ketä etsitte?" hän kysyi terävästi.
Tulijat vilkaisivat toisiinsa, ja vanhemman näköinen vastasi:
"Emme ketään tietääksemme. Mutta saammeko kysyä, ketä te haette? Ja miten olette päässyt tänne? Sillä tämä talo sattuu olemaan meidän!"
"Teidän?" kummasteli Robmore. "Teidän omaisuuttanneko?"
"Niin juuri, jos ostaminen, maksaminen ja kuitin sekä muiden paperien saaminen riittää sen vakuudeksi!" selitti mies. "Ostimme sen tänä aamuna, ja koko asia on järjestetty."
Robmore otti esille poliisikortin ja näytti sitä miehille. Heidän kasvonsa venyivät pitkiksi. Vanhempi vilkaisi Robmoreen.
"Toivoakseni ei mitään ole viassa", hän virkkoi huolestuneena. "Etsiviä, niinkö? Sijoitimme tähän tuntuvasti rahaa — säästöjämme — ja —"
"En luule, että siihen nähden on mitään heikkoa", vastasi Robmore rauhoittavasti. "Mutta muutoin ovat asiat tavattoman huonosti. Kuulkaahan, mitkä ovat nimenne ja keltä ostitte tämän talon?"
"Minun nimeni on Marshall, hänen Wilkinson", ilmoitti mies. "Aiomme juuri perustaa sähköteknillisen liikkeen. Ilmoitimme sanomalehdessä haluavamme näiltä seuduin sopivan huoneiston, ja herra Andrews kävi senjohdosta luonamme. Hän selitti, että hän ja hänen liikekumppaninsa herra Basing olivat matkalle lähdössä ja tahtoivat myydä sen kaikkineen. Tulimme katsomaan sitä, ja kun se on perin sopiva paikka suunnittelemallemme yritykselle, sovimme sen ostamisesta. He kertoivat sen olevan heidän omaisuuttaan, ja säästääksemme kuluja järjestimme kaupan keskenämme. Maksuhinnan suoritimme tänä aamuna, samalla saimme paperit ja avaimen."
"Mihin aikaan se tapahtui?" tiedusti Robmore.
"Kello kymmenen paikkeilla", vastasi Marshall. "Sopimuksen mukaisesti täällä."
"Tapasitteko molemmat, sekä Basingin että Andrewsin?"
"Kyllä. Oikeanpuoleisessa pienessä huoneessa. Päätimme kaupan, maksoimme käteisellä ja järjestimme kaikki. Se oli pian tehty. Sitten he tarjosivat meille ryypyn ja sikaarin, minkä jälkeen poistuimme."
"Tarjosivat teille ryypyn, niinkö?" virkkoi Robmore äkkiä. "Missä?"
"Täällä! Basing otti esille ison samppanjapullon ja sikaarilaatikon, kehoittaen meitä maistamaan kaupantekiäisiä. Joimme lasin kumpikin, Wilkinson ja minä; sitten jätimme heidät tyhjentämään pulloa: meillä oli kiire. Mutta — onko jotakin sekaisin?"
"Se mies, jonka tunsitte Andrews-nimellä, on kuolleena yläkerrassa!" ilmoitti Robmore. "Hyvin todennäköisesti on hänen kumppaninsa myrkyttänyt hänet. Mutta, kuten jo äsken mainitsin, ei tekemässänne kaupassa ole mitään vikaa, jos nimittäin voitte todistaa sen. Sanoittehan saaneenne tarpeelliset paperit?"
Marshall taputti takkinsa taskua.
"Ne ovat kaikki täällä", hän vakuutti. "Mutta — väitittekö, että Andrews on kuollut — myrkytetty? Hänhän oli yhtä terve ja eloisa kuin minäkin, kun jätimme heidät kahden kesken. He aikoivat tyhjentää pullon loppuun —"
"Kuulkaahan!" keskeytti Robmore. "Odottakaa hetkinen! Tulemme pian takaisin — meillä on vähän tärkeätä toimitettavaa täällä läheisyydessä. Yläkerrassa on seuralaisiamme. Sanokaa heille, että teidän pitäisi odottaa vähän aikaa. Ja nyt liikkeelle, herra Hetherwick!"
Ehdittyään pihalta vilkasliikkeiselle kadulle Robmore katsahti kumppaniinsa, naurahtaen purevasti.
"Samppanjaa — kaupantekiäisiksi!" hän ivasi. "He jäivät sitä lopettamaan! Epäilemättä se aine, joka lopetti Ambrosen elämän, oli juuri siinä samppanjassa. Sen sujautti Baseverie lasiin toisen ollessa selin häneen päin. Onpa se vintiö totisesti perinpohjainen — hän ei jätä kesken alkamaansa puuhaa. Toivon vain, ettei hän ole liian liukas Matherfieldin pideltäväksi Southamptonissa. En saa rauhaa, ennen kuin kuulen siitä."
"Onko hänen mahdollista pujahtaa Matherfieldin kynsistä?" huudahti Hetherwick. "Miten hän voisi? Minusta hänen voidaan katsoa jo olevan telkien takana! Hänen on käytävä postitoimistossa noutamassa lipas."
"Niinkö luulette?" pisti toinen väliin, naurahtaen taaskin epäilevästi. "Minä puolestani en ole siitä niin kovin varma, herra Hetherwick. Baseverie on ilmeisesti harjaantunut roisto ja neuvokas keksimään kaikenlaisia konnankoukkuja. Joutuneekohan se käärö koskaan Southamptonin postitoimistoon, josta se olisi noudettava?"
"Mitä ihmettä tarkoitatte?" kysyi Hetherwick. "Sehän on postissa! Se vietiin tänä aamuna."
"Epäilemättä", myönsi Robmore kuivakiskoisesti. "Toimitettavaksi kiireellisesti perille. Ja kun se saapuu Southamptoniin, on se vietävä pääkonttoriin, eikö niin?"
"Entä sitten?" tiedusti Hetherwick.
"Monta mutkaa matkassa, sanoo vanha sananlasku", vastasi Robmore. "Käärö voi jäädä johonkin mutkaan. Mutta eikö tämä ole konttoristinne mainitsema numero?"
Rouva Mallettin talon ovi näytti, jos mahdollista, entistäkin lujemmin teljetyltä. Eikä kuulunut vastausta, vaikka pyrkijät kuinka kolkuttivat ja soittivat kelloa. Mutta kun Robmore äkkiä tunnusteli kädensijaa, painui ovi auki.
"Halloo!" hän huudahti. "Auki! Hm! Sepä omituista. No niin, mennään sisälle!"
Toisen kerran samana iltapäivänä Hetherwick astui tyyten asumattomalta näyttävään taloon.