KUUDESKOLMATTA LUKU
Waterloo-asemalla
Kävellen hieman kumppaninsa edellä etsivä meni eteisen pöydän ääreen ja naputti kovaa sen kiilloitettuun pintaan. Vastausta ei kuulunut. Hän astui edemmäksi ilmeisesti kellarikerroksessa olevaan keittiöön vievien, käsipuilla varustettujen portaiden yläpäähän ja koputti vieläkin kovemmin seinälaudoitukseen. Ei nytkään tullut vastausta. Senjälkeen hän palasi eteisen poikki ja aukaisi kadun puolisen huoneen oven; hän ja Hetherwick katsoivat sisään. Huone tuoksahti ummehtuneelta ja sen ikkunat olivat tiiviisti verhotut; se oli jonkinlainen juhlatilaisuuksia varten varattu seurustelusali, harvoin käytetty, muodollisen kylmä ja epämukava. Mutta sen takana olevassa kamarissa, johon Robmore sitten astui, oli merkkejä asukkaista ja elämästä. Takassa oli tuli, ja sen ääreen oli vedetty nojatuoli; läheisellä pöydällä oli naisten käsityövehkeitä — kappale liinakangasta, jossa oli neula ja rihmaa, ompelukoppa, sakset, sormustin. Yksi silmäys riitti osoittamaan, että näiden viattomien kapineiden omistajatar oli laskenut ne äkkiä kädestään, kun hänen puuhansa oli keskeytetty.
"Siinäpä se, herra Hetherwick." sanoi Robmore jyrkästi. "Tämä talo on tyhjä! Ihmisiä ei täällä ainakaan ole…"
"Hiljaista täällä todellakin on", myönsi Hetherwick. "Nainen —"
"Pelästyi käyntinne johdosta", keskeytti Robmore. "Sitten hän käväisi Pencove-kadulla. Ja siellä hän tapasi Ambrosen kuolleena! Hän on jollakin tavoin sekaantunut tämän ja Baseverien hommiin, koskapa hänellä on avain, jolla hän pääsi sinne pihalle, ja löydettyään Ambrosen kuolleena, hän palasi tänne, otti tavaransa ja livisti. Tässä talossa ei ole sieluakaan! Siitä lyön vetoa vaikka kuinka paljon!"
"Mieleeni välähti, että naiset kenties ovat vankeina täällä", huomautti Hetherwick.
"Sen saamme pian selville", selitti Robmore. "Lähdetään yläkertaan ja tarkastetaan talo ylisiltä kellariin saakka. Mutta malttakaahan! Kellari ensin!"
Hän juoksi portaita alas kellarikeittiöön Hetherwick kintereillään.
Ovella hän purskahti nauramaan, osoittaen sisälle.
"Katsokaas!" hän huudahti. "Sanoinhan, että olitte sotkeneet asiat. Näettekö? Tarjottimella on kaikki valmiina kahta henkilöä varten — kupit ja lautaset, teekannu, leipää, voita ja keksiä. Ja toinen tarjotin yhdelle henkilölle. Ja kattila laulaa iloisesti kuin leivonen. Mitä tämä merkitsee? Nainen aikoi viedä jonnekin teetä kahdelle henkilölle; toinen tarjotin oli häntä itseään varten. No niin, te tukahdutitte sen aikeen alkuunsa; hänen on nautittava teensä muualla. Entä toiset? Nyt yläkertaan!"
Palattuaan eteiseen hän meni edellä pääportaille. Pohjakerroksen lisäksi oli talossa kaksi kerrosta. Ensimmäisen kerroksen huoneissa, joiden ovet olivat auki tai helposti avautuivat, ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Näitä huoneita oli kolme, joihin kaikkiin päästiin portailta. Mutta ylimmässä kerroksessa oli vain kaksi huonetta; toinen oli kalustamaton; toisen huoneen ovelle, joka oli muutamia sentimetrejä raollaan, etsivä heti pysähtyi.
"Katsokaahan, herra Hetherwick!" hän kehoitti, osoittaen ympärilleen. "Täällä on tuoreita jälkiä! Näettekö, että tuo vankka salpa, joka pikemminkin muistuttaa telkeämiskankea, on äskettäin sovitettu oven ulkopuolelle ja oveen on kiinnitetty uusi patenttilukko avaimenreikä ulospäin? Ja, hyvä Jumala, ketjutkin! Luulisi olevansa vankilassa! Mutta mitä on sisällä?"
Hän sysäsi oven auki. Näkyviin tuli avara huone, jossa oli kaksi pientä vuodetta, nojatuoleja, pöytä, jolla oli kirjoja sekä aikakaus- ja sanomalehtiä. Pöydällä oli myöskin koruompelu-tarpeita, jotka ilmeisesti oli viskattu yhtä hätäisesti syrjään kuin alakerrassakin olevat ompeluvehkeet. Hetherwick kumartui silmäilemään niitä, mutta Robmore riensi ikkunan luokse.
"Sanoinko vankilassa?" hän huudahti. "Tämähän on vankila! Katsokaahan, herra Hetherwick! Ikkunan ulkopuolella on rautaristikko. Vaikka tänne suljetut ihmiset olisivatkin saaneet ikkunan auki ja vaikka ristikkoa ei olisikaan ollut, eivät sittenkään olisi voineet mitään, sillä ikkunan kohdalla on vain sileä seinä — nähtävästi jonkun tehtaan takaosa. Mutta mikäs tämä on?" hän jatkoi, avaten nurkassa olevan oven. "Hm! Pieni kylpyhuone. Entäs tämä?" Hän siirtyi portaiden puolisessa seinässä olevalle pienelle luukulle. "Kas vain! Kylliksi laaja aukko, että siitä voi ojentaa kaikenlaista kuten pieniä tarjottimia, mutta ei niin leveä, että täysikasvuinen ihminen voisi ahtautua sen lävitse. Niin, en ihmettelisi, jos olisitte oikeassa, herra Hetherwick. Juuri tänne naiset otaksuttavasti oli teljetty. Mutta — he ovat poissa!"
Hetherwick silmäili ympärilleen. Äkkiä hänen katseensa osui tuttuun esineeseen. Hän astahti eteenpäin ja otti toisen vuoteen vieressä olevalta tuolilta vihreästä silkistä tehdyn käsipussin. Hän tunsi sen oikein hyvin.
"Tässä on varma todistuskappale!" hän huudahti. "He ovat olleet täällä. Tämä on neiti Han— tarkoitan neiti Featherstonen pussi — olen usein nähnyt sen hänellä. Siinä on hänen tavaroitaan — kukkaro, käyntikortti-kotelo ja niin edelleen. Se on jäänyt häneltä tänne."
"Niin, juuri niin!" myönteli Robmore. "Kuten jo huomautin, ovat he kaikki lähteneet kiireisesti. Luulen kaiken käyneen seuraavaan suuntaan. Kun nainen, joka tietystikin toimi noiden nais-parkojen vartijana, oli nähnyt, miten asiat Pencove-kadulla olivat, palasi hän tänne, pukeutui matka-asuunsa ja puikki tiehensä. Mutta ennen lähtöään hän oli siksi kiltti, että pistäytyi täällä, irroitti ketjun, nosti teljen pois ja avasi lukon. Sitten hän epäilemättä lähti laputtamaan minkä käpälistä pääsi, jättäen naiset tekemään mitä halusivat. Ja kun heillä oli hitunen tavallista järkeä, niin he, herra Hetherwick, tekivät kuten heidän pitikin — livistivät niin nopeasti kuin kykenivät. Niin on asia, sir."
Hetherwick pisti Rhonan käsilaukun taskuunsa ja siirtyi ovelle päin.
"Sitten minä lähden, Robmore", hän virkkoi. "Minun on koetettava saada selville, mihin he ovat menneet. Minusta tuntuu siltä, että he ovat rientäneet Penteneyn toimistoon. Menen sinne. Entä te?"
"Niin, minä palaan Pencove-kadulle", vastasi Robmore. "Siellä on yllin kyllin työtä. Mutta lähtekää te vain etsimään naisia, herra Hetherwick, teillä ei nyt ole täällä mitään tekemistä. Pidän konttoristianne ja juutalaisnuorukaista luonani jonkun aikaa — heistä saattaa olla hyötyä. Luullakseni saamme huomisiin lehtiin komeita uutisia, erittäinkin, jos Matherfieldia onnistaa, kuten hän uskoo."
"Miten aiotte menetellä tähän taloon nähden?" kysyi Hetherwick heidän laskeutuessaan portaita. "Luuletteko naisen palaavan?"
"Sitä hän ei kuolemakseenkaan tee!" vastasi Robmore. "Ei totisesti! Luulisin hänen kohta olevan Lontoon laidoilla — pohjoisessa, etelässä, idässä tahi lännessä. Mitenkö menettelen? Kah, panen oven lukkoon ja avaimen taskuuni. Meidän on tutkittava tätä taloa tarkoin."
Hetherwick sanoi hänelle jäähyväiset toistaiseksi ja riensi Victoria-kadulle, hypähti ensimmäiseen tapaamaansa vapaaseen autoon ja käski ohjaajan ajaa mahdollisimman vinhaa vauhtia Lincoln's Inn Fieldsille. Hän oli huolissaan Rhonan tähden, ja kuitenkin hän tiesi, että tyttö oli turvassa. Lisäksi hän oli utelias; hän tahtoi kuulla Rhonan kertomuksen, saada selville, mitä kulissien takana oli tapahtunut. Hän uskoi varmasti tapaavansa Rhonan Penteneyn toimistossa; tyttö ja madame Listorelle menisivät vankilastansa päästyään luonnollisestikin sinne.
Mutta konttoristi, jonka hän kohtasi heti syöksyttyään ulompaan toimistohuoneeseen, jäähdytti hänen intoaan pudistamalla päätään.
"Herra Penteney ei ole täällä, sir", hän vastasi. "Hän oli kyllä toimistossa vielä aivan äsken, mutta hänelle soitettiin, ja hän poistui heti senjälkeen. Ei; en tiedä, kuka hänelle soitti tai minne hän meni; hän näytti lähtiessään olevan hiukan kiihtynyt ja oli hyvin kiireissään."
Hetherwick päätteli, että Penteneytä oli kutsunut madame Listorelle ja että hän oli mennyt tapaamaan tätä ja Rhonaa. Hän poistui hieman ymmällä siitä, mitä tekisi, mutta muisti sitten, että Matherfield oli luvannut sähköttää Southamptonista, ja kääntyi asuntoonsa päin. Portaiden juurella hän kohtasi isännöitsijänsä.
"Täällä on käynyt eräs nuori nainen kysymässä teitä, herra Hetherwick", ilmoitti mies. "Hän on pistäytynyt kahdesti. Sanoin hänelle, etten tiennyt, milloin tulisitte kotiin, saatoitte saapua millä hetkellä hyvänsä tai viipyä hyvinkin kauan. Hän ajatteli — mutta tuollahan hän onkin itse, sir — tulossa takaisin!"
Hetherwick pyörähti ympäri ja näki Rhonan lähestyvän aukion poikki. Hän kiiruhti tyttöä vastaan ja välittämättä mahdollisista katselijoista tarttui Rhonan molempiin käsiin sellaisella tavalla, että puna lehahti tytön poskille.
"Olettehan terve ja vahingoittumaton?" hän tiedusti hätäisesti.
"Niinhän?"
"Olen oikein hyvässä kunnossa, kiitos!" vastasi Rhona. "Olen — olen käynyt täällä jo kahdesti, mutta te olitte ulkosalla molemmilla kerroilla. Tulin lainaamaan vähän rahaa. Minulta jäi käsilaukku ja kukkaro siihen huoneeseen, jossa olimme vankeina, ja —"
Hetherwick otti käsilaukun esille ja ojensi sen mitään virkkamatta
Rhonalle. Tämä tuijotti häneen ihmeissään.
"Oletteko ollut siellä?" hän huudahti. "Mistä —"
"Olin siellä tänään, tunti takaperin", selitti Hetherwick. "Mutta mennään asuntooni! Emmehän voi seistä täällä keskustelemassa. Madame Listorelle — missä hän on?"
"Erosin hänestä Victoria-asemalla; hän jäi soittamaan majuri Penteneylle", kertoi Rhona. "Ei hänelläkään ollut rahaa. Hän pyysi minua odottamaan, kunnes majuri Penteney saapuisi, mutta minä en suostunut. Kävelin tänne. Arvelin, että — että te haluaisitte tietää meidän päässeen vapauteen — vihdoinkin."
Hetherwick ei virkkanut mitään, ennen kuin he olivat hänen seurusteluhuoneessaan. Sitten hän tuijotti Rhonaan äänettömänä, laski kätensä tytön olkapäille ja katsottuaan häntä pitkään kumartui äkkiä ja suuteli häntä.
"Totisesti!" hän sanoi hiljaa. "En itsekään tiennyt, kuinka huolissani olin tähtesi, ennen kuin näin sinut äsken! Mutta — nyt tiedän!"
Yhtä äkkiä hän sitten kääntyi toisaalle ja perin asiallisen näköisenä sytytti tulen takkaan, pani tulelle vesikattilan ja alkoi puuhailla niin, että selvästi huomasi hänen aikovan valmistaa teetä. Rhona tarkkaili häntä nojatuolista, johon hänet oli kursailematta istutettu.
"Vapaus!" hän äänsi äkkiä. "Olemme kumpikin oppineet jotakin. Kun on ollut jonkun aikaa lukon takana yötä päivää —"
"Miten kaikki kävi?" kysyi Hetherwick, pyörähtäen häneen päin. "Tietystikin tunnemme koko ryöstöhomman — mutta kaikki muu, tähän saakka? Baseverie kai?"
"Baseverie ja eräs toinen mies", vastasi tyttö. "Pitkä, sileäleukainen mies, jonka nimeä emme kertaakaan kuulleet mainittavan. Mutta Baseverie oli pääroisto. He odottivat meitä maantieleikkauksella Riversreadessa, pakottivat revolvereillaan uhkaamalla meidät nousemaan autoon ja toivat meidät Lontooseen — Westminsteriin — siihen taloon, jossa kävitte. Siellä —"
"Hetkinen!" pyysi Hetherwick, joka haki kuppeja ja teevateja. "Auton ohjaaja? Hänen täytyi olla rikostoveri."
"Epäilemättä; mutta häntä emme enää sen koommin nähneet. Emme nähneet muita kuin ne kaksi miestä ja naisen, joka toimi vanginvartijana ja toi meille ruokaa. Saimme syödäksemme kunnollisesti, ja meille tuotiin kirjoja ja sanomalehtiä, hankittiinpa meille käsityötäkin. Mutta he olivat heltymättömiä vaatiessaan madamen jalokiviä. Varmaankin he tunsivat asiat hyvin, koskapa he hankkivat madamen omaa kirjepaperia —"
"Tiedän sen kaiken", keskeytti Hetherwick. "Kerron sinulle, mitä me puolestamme olemme puuhanneet, kun ensin olet saanut vähän teetä. He kai pakottivat hänet kirjoittamaan kirjeet?"
"Aivan samalla tavoin kuin meidät astumaan autoon", myönsi Rhona, "revolvereillaan! Ja — heillä oli tosi mielessä! Otaksuttavasti he ovat jo saaneet jalokivet."
"Sen saamme nähdä", vastasi Hetherwick. "Sattuiko madame Listorelle mainitsemaan sinulle jalokivien arvon?"
"Ei hän paljoa muusta puhunutkaan. Kahdeksankymmenen- ja yhdeksänkymmenentuhannen punnan välillä. Hän on kauheasti tuskissaan niiden tähden. Mutta kirjaimellisesti hänen oli valittava joko henkensä taikka jalokivet. En tiedä, mitä he olisivat tehneet minulle. Mutta nyt on minulla kaikki hyvin!"
Hetherwick aukaisi metallirasian, otti sieltä esille luumuleivoksen ja ojensi sen Rhonan nähtäväksi.
"Mitä arvelet tällaisesta leivoksesta?" hän virkkoi ihailevasta. "Se on vanhan, maalla asuvan tätini lahja — totisesti oikein kunnollinen leivos. Niin", hän jatkoi, laskien leivoksen pöydälle, "niin, niin; nyt on sinulla kaikki hyvin. Mutta, hiisi vieköön —"
Rhona oli vaiti; hän näki, että Hetherwick oli nähtyään hänet jälleen voimakkaammin ja syvemmin liikutettu kuin olisi halunnut näyttää. Tyttö kaatoi teetä kuppeihin. He istuivat keskustellen äskeisistä tapauksista, kunnes hämärän varjot alkoivat pimentää huonetta.
"Minun pitäisi lähteä takaisin Riversreadeen", huomautti Rhona vihdoin. "On jo myöhäistä."
"Maltahan vähän!" kehoitti Hetherwick, joka siihen mennessä oli kertonut kaikki, mitä tiesi. "Matherfieldilta saapuu sähkösanoma kohtapuoleen. Älä mene Riversreadeen tänä iltana! Soita lady Riversreadelle, että jäät kaupunkiin yöksi! Hänen sisarensa lienee siellä jo nyt ja on varmaankin kertonut hänelle kaikki. Odota siksi, kunnes saamme Matherfieldin sanoman! Sitten menemme jonnekin päivällisille, ja sinä voit sijoittua täksi yöksi entiseen hotelliisi Surrey-kadun varrelle. Tahtoisin sinunkin saavan tietää, mitä Southamptonissa on tapahtunut, ja —"
Hän katkaisi lauseensa kesken, kun ulko-ovelle kolkutettiin.
"Siinä kai tulee Matherfieldin sähkösanoma!" huudahti hän. "Nyt siis —"
Hetkisen kuluttua hän palasi Rhonan luokse sähkösanoma kädessään.
"Se on Matherfieldilta", hän ilmoitti. "Lähetetty Southamptonin läntiseltä asemalta kello kuusi ja yhdeksäntoista. Ei sanaakaan siitä, onko hän saanut lurjuksen kiinni. Koko sisältö on: 'Tulkaa vastaan Waterloon asemalle, saavun kahdeksan ja kaksikymmentä.' No niin —"
"Kummallista", sanoi Rhona. "Mutta Baseverie on —"
"Juuri niinkuin Robmore sanoi", jupisi Hetherwick. "Mutta —" Hän vilkaisi kelloonsa. "Lähdetään liikkeelle! Ehdimme parhaiksi haukata hiukan päivällistä — Waterloon asemalla — ja joutua kahdeksan ja kahdenkymmenen junalle. Kunpa näkisimme Baseverien Matherfieldin ja Quigmanin huostassa! Silloin minulla vasta olisi hyvä ruokahalu!"
Waterloon asemarakennuksen ja junasiltojen sisäänkäytävän välinen avara aukeama oli tungokseen asti täynnä väkeä, kun Rhona ja Hetherwick tulivat ravintolasta kymmenen minuuttia yli kahdeksan. Tiedustaessaan, minkä sillan ääreen Southamptonin juna saapuisi, Hetherwick tunsi keveän kosketuksen käsivarressaan. Hän pyörähti ympäri; hänen takanaan oli Robmore. Robmore hymyili hänelle rauhallisesti, samalla iskien silmää paljon puhuvasti.
"Taidatte olla samassa juonessa, herra Hetherwick", hän sanoi.
"Sähkösanoma Matherfieldilta, vai mitä?"
"Niin", vastasi Hetherwick. "Entä te?"
"Sama juttu", myönsi Robmore. "Minun piti olla täällä kahdeksan ja kahdenkymmenen junalla — mukanani apuväkeä", hän lisäsi merkitsevästi. "Minulla on apuvoimia; neljä miestä on läheisyydessä. Oletteko kuullut mitään naisista, herra Hetherwick?"
"Tässä on heistä toinen", vastasi Hetherwick, osoittaen Rhonaa. "He ovat turvassa. Myöhemmin kerron kaikki. Mutta tämä juttu — mitä arvelette Matherfieldin sähkösanomasta? Onko hänen käynyt huonosti?"
"Minun luullakseni on asianlaita seuraavasti", selitti Robmore. "Baseverie lienee junassa; Matherfield ja Quigman pitävät häntä tarkoin silmällä. Jostakin syystä Matherfield tahtoo vangita Baseverien täällä — täällä! Niin minä olen kuvitellut asian olevan. He ovat nähneet Baseverien siellä ja päättäneet seurata häntä takaisin Lontooseen, Heti junan saavuttua —"
Rhonalta päässyt äkillinen, terävä huudahdus keskeytti hänen puheensa ja sai molemmat miehet kääntymään häneen päin. Tyttö tarttui Hetherwickin käsivarteen ja osoitti samalla toisella kädellään heidän takanaan olevalle aukeamalle.
"Baseverie — itse!" hän huohotti. "Tuolla — tuon kellon kohdalla!
Katsokaa! Hän menee portille päin."
Nopeasti ja siekailematta Robmore laski kätensä Rhonan olalle, pyöräytti hänet ympäri ja veti hänet lähellä olevien ihmisten joukkoon.
"Pysytelkää näkymättömissä, neiti!" hän kuiskasi. "Hän tuntee teidät! Ja nyt — mikä mies? Tuoko, jolla on kalpeat kasvot ja korkea hattu? Näen. On hyvä painaa hänet muistiin. Selvä on. Jääkää tähän, te molemmat! Jos hän tulee tähän suuntaan, niin siirtykää pois jonnekin, herra Hetherwick! Odottakaas!"
Robmore pujahti tiehensä. Hetkisen kuluttua he näkivät hänen puhelevan parille hiljaisen näköiselle miehelle, jotka pian sitten katsoivat Baseverieen päin. Myöskin Hetherwick tähyili Baseverieta. Rauhallisena, huolettomana, ilmeisesti aavistamatta mitään Baseverie oli sijoittunut sen portin viereen, josta Southamptonista saapuvien matkustajien täytyisi poistua. Hän poltteli levollisesti sikaaria, silminnähtävästi nauttien siitä.
"Oletko varma siitä, että tuo on oikea mies?" supatti Hetherwick.
"Baseverieko? Ehdottomasti", vakuutti Rhona. "Ikäänkuin voisin erehtyä hänestä! Minulla on liiankin hyvät syyt muistaa, minkänäköinen hän on. Mutta — kas noin! Kylläpä hän uskaltaa!"
"No niin", virkkoi Hetherwick. "Jotakin tapahtuu pian! Pysyttele takana — hyvästi piilossa! Täältä näemme kaikki kenenkään näkemättä meitä. Jos hän sattuisi havaitsemaan sinut —"
Robmore tuli verkkaisesti kävellen takaisin ja liittyi heihin.
"Kaikki kunnossa!" hän mutisi. "Meidän lisäksemme väijyy häntä neljä silmäparia — siis kolme paria lisää! Ja mieheni ovatkin hyvin likellä häntä. Näettekö heidät? Yksi, kaksi, kolme, neljä! Kaikki hänen ympärillään, mutta hän ei aavista mitään. En päästä häntä livistämään, tulkoonpa Matherfield tai olkoon tulematta. Kylmäverinen veitikka, vai mitä?"
"Juna on juuri tulossa", huomautti Hetherwick. Rhonan käsi oli hänen käsivarrellaan, ja hän tunsi sen vapisevan. "Niin", hän kuiskasi, kumartuen tytön puoleen, "siltä tuntuu minustakin. Jännittävä hetki. Mutta tuo roisto —"
Baseverie vilkaisi kelloon. Sitten hän kääntyi portin takana olevalle junasillalle päin, silmäillen odottavasti pitkin sen valaistua pintaa. Myöskin toiset katsoivat sinne. Kului minuutti. Sitten ilmestyi laajan aseman toisessa päässä vallitsevasta hämystä veturi, kiskoen hitaasti perässään vaunukuormaansa ja pysähtyi sillan viereen, puhkuen kuin väsynyt jättiläinen. Ensimmäisten vaunujen matkustajat hyppäsivät sillalle ja lähtivät jonossa etenemään uloskäytävää kohti.
"Nyt se alkaa", jupisi Robmore. "Pysytelkää taustalla te kaksi! Mieheni pitävät silmällä häntä ja sitä henkilöä, jonka hän kohtaa täällä, sillä hän odottaa jotakuta."
Ensimmäisellä minuutilla ei tapahtunut mitään. Saapuneita matkustajia, miehiä ja naisia, siviiliväkeä ja sotilaita, merimiehiä, tungeksi sankkana jonona sillalta, hajautuen kukin haaralleen. Vähitellen kävi tungos harvemmaksi. Sitten Rhona taas puristi Hetherwickin käsivartta, ja viimemainittu näki hänen tuijottavan sulkupuomin taakse. "Kas tuolla!" huudahti Rhona. "Tuo mies, jolla on harmaa takki ja vaaleanruskea hattu! Se on sama mies, joka ohjasi autoa! Näetkö! Baseverie huomasi hänet!"
Hetherwick katsoi ja näki Baseverien kohottavan kättään, tervehtien nuorta, terveen näköistä miestä, joka lähestyi matkalippujen kokoojia ja jonka kädessä oli pieni, neliskulmainen käärö. Mutta hän näki muutakin. Tämän nuoren miehen kintereillä seurasi Matherfield toisella ja Quigman toisella puolella. He vetäytyivät likemmäksi miestä, kun tämä lähestyi porttia, ja sen toisella puolen siirtyivät etsivät lähemmäksi Baseverietä. "Siis nyt!" kuiskasi Robmore ja syöksyi nopeasti eteenpäin. Kaikki kävi niin vikkelästi, etteivät Hetherwick ja Rhona oikein tienneet, miten se tapahtui. Ennen kuin he oivalsivat, että roistot olivat joutuneet ansaan, ja ennen kuin töllistelevät sivulliset pääsivät selville, että jotakin oli tekeillä aivan heidän silmiensä edessä, olivat Baseverie ja hänen kumppaninsa lujissa käsiraudoissa ympärillään ryhmä äänettömiä miehiä, jotka hoputtivat heitä pois. Hetkisen kuluttua olivat vangitsijat ja vangit kadonneet aseman ulompiin rakennuksiin. Sitten molemmat tarkkailijat äkkiä huomasivat lähellään Matherfieldin, jolla oli neliskulmainen käärö kädessään ja kasvoillaan tuikea, mutta perin tyytyväinen hymy. Hän näytti kääröä heille.
"Se kävi näppärästi, herra Hetherwick, perin näppärästi todellakin!
Harvinaisen näppärästi, vai kuinka?"
Mutta Hetherwick arvasi, ettei hän puhunut kääröstä.