KAHDESKYMMENES LUKU
Yhteenvieviä jälkiä
Tuntia myöhemmin he seisauttivat autonsa Matherfieldin päämajan edustalle ja menivät sisälle kysymään häntä. Kun Matherfield jonkun aikaa kestäneen etsinnän jälkeen oli tuotu heidän luokseen, hykersi hän käsiään heidät nähdessään.
"Tulette ihan parhaiksi!" hän huudahti. "Olen saanut tietoja —
Ambrosesta!"
Matherfield oli ilmeisesti odottanut, että vieraat osoittaisivat syvää mielenkiintoa, jolleivät suorastaan innostusta, kuullessaan hänen ilmoituksensa, ja hän jäi ihmeissään tuijottamaan, kun toisten kasvot pysyivät synkkinä ja huolestuneina.
"Mutta te — tehän näytätte siltä kuin teillä olisi huonoja uutisia!" hän kummasteli. "Onko jotakin hullusti?"
"Ei johtunut mieleeni, että olisimme voineet soittaa teille Riversreade courtista", vastasi Hetherwick äkkiä, oivaltaen, että Matherfieldillä nähtävästi ei ollut aavistustakaan siitä, mitä sinä päivänä oli tapahtunut. "Mutta luulin Dorkingin poliisien tekevän sen. Jotakin hullustiko? Totisesti! Ja siinä saattaa Ambrose olla mukana — saimme tietoja, jotka tuntuvat sopivan häneen. Asia on niin", hän jatkoi, selostaen sitten lyhyesti tapahtuman Matherfieldille. "Sellainen se juttu!" hän päätti esityksensä. "Olen varma siitä, että tämä on Baseverien ja Ambrosen hommaa — ryöstää kaksi naista keskellä kirkasta päivää! Matherfield, teidän on löydettävä heidät!"
Matherfield oli kuunnellut Hetherwickin kertomusta hyvin tarkkaavasti ja siirsi nyt katseensa Penteneyhin ja sitten painettuun kuulutukseen, joka oli hänen kirjoituspöydällään. "Luulenpa suunnilleen käsittäväni koko jutun", hän virkkoi oltuaan hetken vaiti. "Nuo vintiöt luulevat — tai luulivat — saaneensa käsiinsä lady Riversreaden! He haluavat lunnaita tietystikin. He ottivat myöskin neiti Hannafordin, koska hän sattui olemaan siellä. Mutta sensijaan he — ja siinä heitä luonnisti paremmin kuin te, hyvät herrat, uskonettekaan, sen voin vakuuttaa — ryöstivät lady Riversreaden sisaren. Mutta kuinka paljon sisarukset — jopa kaksoissisarukset — muistuttavatkaan toisiaan, niin lopulta täytyy heidän eronsa tulla ilmi. Tällä hetkellä — ehkä jo aikoja sitten — nuo miehet ovat varmaankin huomanneet ryöstäneensä väärän naisen! Ja kysymys on siitä, mitä he sitten tekevät."
"Minusta tuntuu, että tällä hetkellä paljoa tärkeämpi kysymys on, missä naiset ovat", huudahti Hetherwick. "Ajatelkaa, millaisessa vaarassa he ovat!"
"No, no, herra Hetherwick, en usko minkään vaaran uhkaavan heitä henkilökohtaisesti", tyynnytti häntä Mathertield. "He ovat eittämättä roistojen kynsissä, mutta luultavasti heitä ei kohdella millään tavoin huonosti — olkaa aivan rauhallinen siinä suhteessa! Nykyisin ei enää menetellä niin; kaikki käy kohteliaasti ja mahdollisimman hienotuntoisesti. Missä he muka ovat? Kah, jossakin osassa Lontoota! Ja Lontoossa on seitsemän miljoonaa asukasta ja satojatuhansia asuttuja taloja — he ovat kuin neula heinäsuovassa, hyvät herrat!"
"Heidät on löydettävä!" kertasi Hetherwick itsepäisesti. "Teidän on pantava koko koneistonne liikkeelle! Tämä ei saa —"
"Malttakaas hiukan, Hetherwick!" keskeytti Penteney ja kääntyi sitten Matherfieldin puoleen. "Mainitsitte saaneenne tietoja tuosta Ambrosesta. Mitä sitten?"
Matherfield taputti pöydällään olevaa painettua kuulutusta.
"Käskin levittää tätä kaikkialle tänä aamuna", hän vastasi. "Ja tietystikin ovat sanomalehdet myöskin auttaneet. No niin, vähää ennen teidän tuloanne minut kutsuttiin puhelimeen. Puhuja oli muuan Killiner-niminen mies, joka sanoi olevansa Vihreän Jousimiehen majatalon isäntä Wood-kadun varrella Westminsterissä —"
"Taaskin Westminster!" huudahti Hetherwick. "Se näyttää olevan keskipiste!"
"Ja perin hyvä asia on, että on jonkinlainen keskipiste", sanoi Matherfield. "Kun etsintä alkaa supistua rajoihin, niin on jonkun verran mahdollisuuksia. No niin, aioin kertoa, että tämä mies soitti minulle; hän selitti, että jos pistäytyisin hänen luonaan, niin hän luultavasti voisi antaa minulle tietoja kuulutuksessa mainitusta miehestä. Hänen sanottavansa oli muka liian pitkä puhelimessa juteltavaksi. Vastasin olevani hänen luonaan kohtapuoleen ja olin juuri lähdössä, kun te saavuitte. En luonnollisestikaan tiedä, mitä hänellä on kerrottavaa — se saattaa olla tärkeää, mutta voi olla mitätöntäkin. Ehkä te, hyvät herrat, haluatte tulla mukaan ja kuulla, mitä hän tietää?"
"Minä haluaisin, mutta en voi", vastasi Penteney. "Minun on mentävä toimistooni tiedustamaan, ovatko lady Riversreade ja sikäläiset poliisit saaneet lisätietoja. Mutta pysytäänhän kosketuksissa, Matherfield — ilmoittakaa minulle kuulemanne!"
"Minä tulen mukaanne", virkkoi Hetherwick. "Westminster!" hän jupisi taaskin Penteneyn poistuttua. "Näyttää siltä kuin tuo Ambrose olisi tunnettu siinä piirissä."
"Se on todennäköistä!" myönsi Matherfield. "Mutta, kuten tiedätte, herra Hetherwick, siinä piirissä on muutamia hämäriä kohtia! Sellaiset ihmiset, jotka tuntevat Westminsteristä vain loistavat osat, kuten Abbeyn, parlamenttitalon, Victoria-kadun ja niin edelleen, eivät aavistakaan, että niiden takana on joitakuita oikein aikamoisia vanhoja kujia! Mutta näytän teille ne, kun ehdimme sinne. Matkamme varrella sivuutamme pari kelpo näytettä."
Puhuessaan hän veti päällystakkia ylleen valmiina lähtemään, mutta ennenkuin hän ennätti panna nappeja kiinni, astui huoneeseen konstaapeli, tuoden käyntikortin.
"Hän haluaa tavata erikoisesti teitä ja heti paikalla", hän ilmoitti.
"Odottaa ulkopuolella."
"Tuokaa hänet tänne — pian!" komensi Matherfield. Hän työnsi kortin kirjoituspöytänsä ylitse Hetherwickille. "Loordi Morradale!" hän huudahti. "Mikä mies hän on?"
"Hän on kihloissa madame Listorellen kanssa", kuiskasi Hetherwick.
"Hampshirelainen ylimys."
Matherfield silmäili odottavasti avonaiseen oveen. Sisään astui kiireisesti lyhyenläntä, tukevahko mies, joka pikemminkin näytti hyvinvoivalta ja tyytyväiseltä Cityn liikekeskuksen mieheltä; hän loi Hetherwickiin ja tämän kumppaniin terävän, tutkivan katseen, joka lopuksi kiintyi Matherfieldiin.
"Herra Matherfieldko?" hän kysyi. "Juuri niin. Olen loordi Morradale — niin, tietysti, lähetin käyntikorttini, juuri niin! No niin, herra Matherfield, sain tavattoman tiedon lady Riversreadelta. Hän oli soittanut kotiini Hill-kadun varrelle tänä aamuna, mutta olin Cityssä ja sain hänen sanomansa vasta myöhään iltapäivällä. Hän väittää, että hänen sisarensa, madame Listorelle on ryöstetty! Ryöstetty — mieletöntä!"
"Ikävä kyllä, se ei ole mieletöntä eikä mahdotontakaan, mylord", selitti Hetherwick. "Olen aivan varma, että madame Listorelle ja lady Riversreaden sihteeri, neiti Featherstone, on ryöstetty. Olin Riversreade courtissa suurimman osan päivää, eikä asiassa ole sijaa epäilykselle — naiset vei sieltä kolme miestä nopealla autolla, ajaen Lontooseen päin. Se on tosiseikka!"
"Mutta hyvä Jumala!" huudahti loordi Morradale. "Keskellä selvää päivää! Ja kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Mutta eikö heidän jäljilleen ole päästy?"
"Tähän mennessä ei, mylord. Olemme tietystikin nostaneet tapahtumasta mahdollisimman ankaran hälyn, ja kaikki miehemme ovat liikkeellä. Mutta se on vaikea juttu", jatkoi Matherfield. "Todennäköisesti naiset on viety johonkin Lontoon taloon ja heitä pidetään nyt siellä vankina. Voitaisiin luonnollisesti myöskin otaksua, että ryöstäjät pitivät madame Listorellea hänen sisarenaan. He aikoivat saada käsiinsä lady Riversreaden ja vaatia hänestä lunnaita." Loordi Morradale suipisti huuliaan ja hieroi leukaansa. Sitten hän pudisti päätään. Lopuksi hän loi Hetherwickiin terävän katseen, silmäillen häntä kiireestä kantapäähän. "Hm!" hän äänsi. "Niin! Tämä herrasmies? Hän ei ole kai teidän väkeänne, Matherfield."
"Ei, mylord. Hän on herra Hetherwick, lakimies, jonka mieltä suuresti kiinnittävät eräät tämän jutun yhteydessä olevat seikat. Herra Hetherwick oli kanssani Riversreadessa, ja voitte puhua vapaasti hänen kuultensa."
Loordi Morradale katsahti Hetherwickiin ystävällisesti ja ymmärtävästi. Sitten hän vilkaisi oveen, ja Matherfield ehätti sulkemaan sen.
"Kiitos!" virkkoi loordi Morradale. "On hyvä puhua kenenkään sivullisen kuulematta. Hm! Luullakseni minun on parasta ilmaista teille eräs asia, Matherfield. Totta kyllä, esittämänne olettamus, että roistot luulivat madame Listorellea hänen sisarekseen, on järkeenmenevä. Mutta en usko, että he erehtyivät niin. Luulen heidän varsin hyvin tietäneen, kenet ryöstivät. Saatte olla varma, että he olisivat vieneet myöskin lady Riversreaden, jos hän olisi sattunut olemaan saapuvilla. Mutta madame Listorellea he tavoittivat."
"Jos mylord suvaitsisi selittää —" pyysi Matherfield.
"Teen sen. Juuri senvuoksi tulin tänne. Ajattelin voivani ohjata teidät oikean otuksen jäljille. Olette kenties kuullut, että madame Listorelle ja minä aiomme mennä avioliittoon? No niin, sen mukaisesti tunsin hänen asioitaan koko hyvin. No, tietänettekö, että madame Listorelle on henkilökohtaisesti ostanut ja myynyt jalokiviä toisten laskuun? Se on hänen erikoisalansa."
"Olen kuullut siitä puhuttavan, mylord", vastasi Matherfield.
"No niin. Aivan äskettäin madame Listorelle osti Pariisista upean jalokivikoristeen, joka aikanaan oli ollut erään Venäjän keisariperheen jäsenen omaisuutta. Hän toi sen tänne Lontooseen, aikoen piakkoin joko lähettää tai viedä sen Amerikkaan asiakkaalleen. Tästä kaupasta, ikävä kyllä, mainittiin sanomalehdissä. Minun luuloni on, että nuo vintiöt ovat ryöstäneet madamen saadakseen mainitut jalokivet käsiinsä. Ymmärrättekö?"
"Ahaa!" huudahti Matherfield. "Ymmärrän, mylord! Se saattaa asian toiseen valoon. Mutta eihän madame Listorellella toki ollut jalokiviä mukanaan?"
Loordi Morradale iski viekkaan näköisesti silmää kummallekin kuulijalleen.
"Ei!" hän virkkoi. "Ei toki! Mutta roistot laskivat, että he saatuaan hänet valtaansa voisivat taivuttaa hänet luovuttamaan ne heille — lyhyesti sanoen, pakottaa hänet ilmaisemaan niiden säilytyspaikan. Jos he ovat epätoivoisia, mistään välittämättömiä konnia, jotka eivät säikähdä mitään, niin luultavasti he saavat madamen alistumaan — ja silloin he tarjoavat teille tilaisuuden napata heidät kiinni!"
"Millä tavoin, mylord?" tiedusti Matherfield kiihkeästi.
Loordi Morradale loi toisiin luottavan katseen.
"Tähän tapaan", hän vastasi. "Madame Listorelle talletti jalokivet varmuuden vuoksi Imperialin kassaholviin. Hän on vuokrannut sieltä lokeron. No, ettekö oivalla, mihin tähtään? Nämä miehet saavat kenties hänet pakotetuksi luovuttamaan heille tarpeellisen avaimen ja allekirjoittamansa, holvien hoitajille osoitetun määräyksen, että sen näyttäjän on sallittava avata madamen holvilokero ja ottaa sieltä määrätty lipas, jonka sisällä jalokivet ovat. Niin luulen käyvän. Ja teidän pitää heti mennä Imperialin kassaholvien virkailijoiden puheille, varoittaa heitä siitä, minkä oletan tapahtuvan, ja ryhtyä itse toimenpiteisiin sellaisen sanantuojan silmälläpitoa ja hänen seuraamistaan varten. Eikö niin?"
"Tai käskeä pidättää hänet heti", sanoi Matherfiled.
"Ei! Sitä minä en tekisi", selitti loordi Morradale. "En tosin ole poliisimies, mutta vihjauksen osaan antaa. Sensijaan, että mies vangittaisiin — hänellä, se on muistettava, on madamen allekirjoittama valtakirja — jos nimittäin kaikki käy luuloni mukaan — käskisin varovasti seurata häntä. Sillä otaksuttavasti hän palaa sinne, missä madame ja nuori neiti — mikä hänen nimensä onkaan — ovat vankeina! Vai mitä?"
Matherfield pudisti päätään.
"Sitä epäilen, mylord", hän vastasi. "Jos asiat kehittyvät teidän arvelemaanne suuntaan — ja teorianne on hyvin todennäköinen — niin sen hän tekisi kaikkein viimeiseksi! Saatuaan jalokivet haltuunsa —"
"Unohdatte yhden seikan", keskeytti loordi Morradale. "He käyttävät otaksuttavasti satunnaista apuria! Vai kuinka?"
"Niin, se on kyllä luultavaa", myönsi Matherfield. "Joka tapauksessa huolehdin siitä, että Imperialin kassaholvin virkailijoita varoitetaan ja että sen ovea pidetään valppaasti huomenaamulla silmällä. Mutta — voihan kaikki jo olla suoritettu! Aikaa on ollut runsaasti naisten ryöstön jälkeen."
"Ei!" sanoi loordi Morradale. "Tähän mennessä ei ole tapahtunut mitään. Pistäydyin Imperialissa tänne tullessani. Siellä ei oltu nähty madame Listorellea, eikä sinne ollut saapunut häneltä mitään sanomaa tänään. Ja nyt ovat holvit suljetut yöksi."
"Varoititteko virkailijoita sitten?" tiedusti Matherfield.
"En. Arvelin parhaaksi tavata teidät ensiksi. Varoituksen antaminen ja kaikki muu sopii paremmin teidän tehtäväksenne."
"Se on hyvä, mylord. Olen teille perin kiitollinen käynnistänne", virkkoi Matherfield. "Ilmoitamme teille kaikesta, mitä tapahtuu — Hill-kadulle. Ja nyt", hän jatkoi loordi Morradalen lähdettyä, "Westminsteriin, herra Hetherwick, 'Vihreään Jousimieheen' sen isännän Killinerin puheille!"
'Vihreä Jousimies' oli hyvä majatalo, jossa oli tarjoilutiski. Tämän lasiseinämien takana seisoi keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka heti tulijat nähtyään avasi vierashuoneeseen vievän oven ja opasti heidät yksityisasuntoonsa. Mitään virkkamatta hän osoitti kuulutusta, jossa tiedustettiin Ambrosea.
"Niin", sanoi Matherfield. "Juuri niin. Sain ilmoituksenne.
Luuletteko tuntevanne tämän miehen?"
"Tuossa kuulutuksessa olevan kuvauksen mukaan kyllä", vastasi isäntä. "Luullakseni hän on eräs mies — kaikesta päättäen herrasmies — joka viimeisten kuuden kuukauden aikana jokseenkin säännöllisesti kävi ravintolassani. Näin häntä vähäväliä viime kesän loppupuolelta asti — mutta viimeksi noin kolme viikkoa sitten."
"Ette sen jälkeen, niinkö?" kysyi Matherfield. "Kolme viikkoa sitten?"
"Suunnilleen. Niin — hän ei ole käynyt täällä senjälkeen. Mutta siihen saakka hän pistäytyi luonani aina neljä tai viisi kertaa viikossa. Komea, hieno mies — olette tuossa kuulutuksessa kuvaillut häntä tosiaankin sattuvasti. En tiedä hänen nimeään — vaihdoin kyllä tervehdyksen hänen kanssaan, mutta siihen tuttavuutemme supistuikin. Hän saapui aina samaan aikaan — yhden ja puolikahden välillä. Joskus hän otti lasin karvasta olutta ja leikkelevoileivän tai kaksi, joskus taas wiskyä ja soodaa sekä pari tai kolme korppua. Nautti kaikki seisoalta ja poistui. Ei puhunut koskaan paljoa. Pidin häntä jonakin herrasmiehenä, jolla oli toimi läheisyydessä ja joka halusi keskellä päivää haukata palasen ja juoda ryypyn ja siksi tuli tänne. Mutta minulla ei ole aavistustakaan, minkälainen liike hänellä saattoi olla lähiympäristössä. Hän ei tehnyt kauppamiehen vaikutusta, ymmärrättehän? Tekisi mieleni väittää, että hän oli jonkun vapaan ammatin harjoittaja. Aina perin hyvästi puettu — muodikkaasti. Mutta yhden omituisen seikan panin hänestä merkille."
"Minkä sitten?" tiedusti Matherfield. "Kaikesta on apua!"
"Niin", vastasi isäntä. "Huomasin, että hänen käsissään ja sormissaan oli tahroja — kaiken värisiä. Joskus ne olivat selvempiä kuin muulloin. Mutta aina niitä oli."
"Hm!" äänsi Matherfield. Hän ja Hetherwick vilkaisivat toisiinsa ymmärtävästi. Ja kun he muutamia minuutteja myöhemmin poistuivat majatalosta, kääntyi Matherfield Hetherwickiin päin varman näköisenä. "Alan tuntea, että loppu on lähellä! Tunnen sen, vaikkakaan en näe. Tahroja sormissa, kas siinä! Olemme ennenkin kuulleet niistä mainittavan, herra Hetherwick. Ja sanonpa teille, mitä se merkitsee. Jossakin täällä lähistöllä on paikka, jossa käsitellään kemikalioita — salaisesti, luulisin. Yksi siellä puuhailevista miehistä on Ambrose ja kenties Baseverie toinen. Ja juuri siellä Hannaford ja Granett olivat olleet sinä iltana, ja siellä he olivat saaneet myrkkyä — ja siellä epäilemättä ovat myöskin ryöstetyt naiset tällä hetkellä! No niin, tulkaa minua tapaamaan, heti kun lähdette liikkeelle huomenaamulla!"
Hetherwick ei osannut keksiä itselleen enää mitään muuta tekemistä sinä iltana. Hän käväisi senvuoksi syömässä päivällistä ja käveli sitten verkkaisesti asuntoonsa. Hänen vierashuoneessaan oli valoa, ja oven avattuaan hän tapasi siellä Mapperleyn, ilmeisesti häntä odottamassa, ja Mapperleyn seurassa kiharapäisen, isonenäisen, mutasilmäisen, nuoren juutalaisen.