KOLMAS LUKU
Mahdollinen omaisuus
Molemmat naiset, sekä vanhempi että nuorempi, pysyivät rauhallisina Matherfieldin kertoessa sanomaansa. Rhona ei virkkanut mitään. Mutta rouva Keeley puhkesi puhumaan ponnekkaasti.
"Ei kestään ihmisestä ole milloinkaan pidetty enemmän — joka piirissä!" Hän huudahti. "Kuka olisi halunnut riistää häneltä hengen?"
"Juuri siitä meidän on otettava selkoa, hyvä rouva", selitti Matherfield. "Ja minun on saatava mahdollisimman paljon tietoja — varmastikin voi neiti Hannaford kertoa minulle koko joukon. Katsotaanpa, mitä tiedämme tänä aamuna kertomienne seikkojen nojalla. Herra Hannaford on ollut Sellithwaiten poliisimestarina joitakuita vuosia. Äskettäin hän erosi ja sai eläkkeen. Hän päätti sijoittua asumaan Lontooseen, ja hän ja te, neiti Hannaford, tulitte Lontooseen etsimään asuttavaksenne sopivaa taloa, saavuitte kolme päivää takaperin ja majoituitte tähän hotelliin. Se on kai oikein? No hyvä — selostakaapa sitten minulle, mitä hän puuhaili viimeisten kolmen päivän aikana! Mitä hän teki? Missä hän vietti aikansa?"
"En osaa kertoa teille kovinkaan paljoa", vastasi Rhona. "Hän oli ulkosalla suurimman osan päivästä ja enimmäkseen yksin. Olin hänen seurassaan kaupungilla vain kahdesti — kerran, kun kävimme ostoksilla, ja toisen kerran, kun pistäydyimme herra Kenthwaiten asunnossa Templessä. Minun tietääkseni hän etsi vuokrattavaa taloa — kävi taloasioitsijoiden luona ja niin edelleen. Hän oli kaupungilla aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin."
"Eikö hän koskaan maininnut teille, missä oli ollut ja keitä tavannut?"
"Ei. Hän oli sellainen mies, joka pitää asiansa omina tietoinaan.
Minulla ei ole aavistustakaan, mihin hän meni tai keitä hän tapasi."
"Eikö hän virkkanut mitään siitä, mihin hän aikoi mennä edellisenä iltana?"
"Ei. Hän sanoi vain, että hän lähti kaupungille ja että tapaisin hänet täällä palatessani teatterista, johon aioin mennä rouva Keeleyn kanssa. Me tulimme takaisin tänne kohta yhdentoista jälkeen, mutta hän ei ollut kotona kuten tiedätte."
"Ettekö koskaan kuullut hänen puhuvan, että hänellä oli vihamiehiä?"
"Luullakseni hänellä ei ollut ainoatakaan vihamiestä koko maailmassa. Hän oli oikein hyväntahtoinen mies, ja hänestä pidettiin paljon niissäkin piireissä, joiden kanssa hän joutui tekemisiin poliisimestarina."
"Eikä hänellä otaksuttavasti myöskään ollut raha-asiallisia vaikeuksia? Eikä mitään huolia — mitään sellaista mikä olisi vaivannut häntä?"
"En usko, että hänellä oli minkäänlaisia huolia", vakuutti Rhona varmasti. "Hän ajatteli todella riemumielin Lontooseen asettumista. Mitä taas tulee rahavaikeuksiin, niin niitä hänellä ei ollut. Hän oli hyvissä varoissa."
"Hän oli aina säästäväinen ja tarkka mies", huomautti rouva Keeley.
"Niin kyllä, varsin hyvissä varoissa — lukuun ottamatta eläkettään."
Matherfield vilkaisi Hetherwickiin, joka oli kuunnellut tarkkaavasti kaikkia kysymyksiä ja vastauksia. Edellisen katse tuntui kehoittavan viimemainittua sekaantumaan puheluun.
"Mieleeni juolahti eräs seikka", virkkoi Hetherwick, kääntyen Rhonaan. "Tiedättekö, oliko isällänne asunnon etsimisen lisäksi mitään muita liikeasioita suoritettavina Lontoossa? Junassa häntä katsellessani hän näytti minusta olevan toimelias, tarmokas mies eikä suinkaan sellainen, joka luovuttuaan toimestaan jää lepäämään tyyten toimettomana. Aikoiko hän tietääksenne ryhtyä yrittämään jotakin, liittyä johonkin liikehommaan?"
Rhona harkitsi jonkun aikaa.
"Ei mihinkään liikeyritykseen", hän vastasi vihdoin. "Mutta eräs seikka saattaa olla yhteydessä sen kanssa, mihin viittasitte. Isoisälläni oli oma mielipuuhansa. Hän teki kokeita vapaa-aikoinaan."
"Minkälaisia kokeita?" kysäisi Hetherwick. Sitten hän äkkiä muisti molempien miesten sormissa olleet tahrat, jotka hän oli pannut merkille edellisenä yönä. "Kemiallisiako?" hän ehätti lisäämään.
"Niin, kemiallisia", myönsi tyttö kummastuneen näköisenä. "Mistä sen tiesitte?"
"Huomasin tahroja hänen käsissään ja sormissaan", selitti Hetherwick. "Samoin oli myöskin hänen seurassaan olleella miehellä. No niin — entä sitten?"
"Hänellä oli pieni laboratorio puutarhassamme Sellithwaitessa", jatkoi Rhona. "Siellä hän vietti kaikki joutohetkensä — niin hän oli tehnyt vuosikausia. Viime aikoina hän koetti keksiä jotakin — en tiedä mitä. Mutta vähää ennen lähtöämme Sellithwaitesta hän kertoi minulle ratkaisseensa tehtävänsä, ja suorittaessaan matkavalmistuksia ja seuloessaan papereitaan hän näytti minulle sinetöidyn kuoren, jonka hän ilmoitti sisältävän suuren keksintönsä yksityiskohtaisen selostuksen — hän väitti, että siinä oli mahdollinen omaisuus ja että hän kuolisi rikkaana miehenä. Näin hänen panevan kuoren taskukirjansa väliin, joka hänellä oli aina muassaan."
"Se oli kai sama taskukirja, jota tarkastin viime yönä", huomautti Matherfield. "Sen välissä ei ollut sinetöityä kuorta eikä sellaistakaan, josta sinetti olisi murrettu. Siellä oli vain kirjeitä, kuitteja ja vähäarvoisia papereita."
"Sitä ei ole myöskään hänen muiden taskukirjojensa välissä", selitti Rhona. "Tarkastin itse kaikki hänen tavaransa varhain tänä aamuna — kaikki täällä olevat tavarat. Eilen se kuori hänellä varmasti oli — hän otti jotakin taskustaan murkinoidessamme herra Kenthwaiten seurassa eräässä ravintolassa Fleet-kadun varrella, ja silloin näin sen. Se oli iso, neliskulmainen kuori; hän oli vetänyt sen etusivulle kaksi paksua, punaista viivaa, ja sen takapuoli oli runsaasti sinetöity mustalla lakalla."
"Tapahtuiko se eilen, niinkö sanoitte?" kysyi Matherfield terävästi. "Eilen keskipäivällä? Juuri niin! Koska se siis oli hänellä eilen puolenpäivän aikaan eikä ollut hänen taskuissaan viime yönä eikä ole hänen tavaroittensa seassa tässä talossa, niin on päivänselvää, että hän menetti sen eilen sanokaamme kello kahden ja puoliyön välillä. Mutta kenelle? Siitä seikasta on meidän otettava selkoa! Mutta oletteko varma, ettei hän laskenut leikkiä sanoessaan, että hänen keksintönsä saattoi olla kokonaisen omaisuuden arvoinen?"
"Aivan päinvastoin, hän oli perin tosissaan", vastasi Rhona. "Harvinaisen tosissaan. Hän ei suostunut kertomaan minulle, mitä se oli, eikä ilmaisemaan minulle mitään ykstyiskohtaisia tietoja — ilmoitti vain ratkaisseensa tehtävän ja tehneensä keksinnön, jota varten hän oli työskennellyt vuosikausia, ja sanoi, että salaisuus oli kuoressa ja rajattoman rahasumman arvoinen. Kysyin häneltä, mitä hän tarkoitti rajattomalla rahasummalla, ja hän vastasi: 'No niin, ainakin satatuhatta puntaa — ajan mittaan'."
Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa; koko seurue vaikeni.
"Ah!" äänsi Matherfield vihdoin. "Salaisuus, joka on sadantuhannen punnan arvoinen — ajan mittaan. Siihen on syvennyttävä — perin pohjin. Mitä arvelette, herra Hetherwick?"
"Niin", vastasi Hetherwick. "Teillä kai ei ole aavistustakaan siitä, oliko isoisänne ryhtynyt toimenpiteisiin esittääkseen keksintönsä tarjolle — tai aloittanut keskusteluja sen myymisestä? Eikö! No, voitteko sanoa, minkälaisen talon isoisänne olisi halunnut vuokrata Lontoosta? Tarkoitan, kuinka suuren vuokran hän olisi ollut valmis maksamaan."
"Siihen voin minä vastata", puuttui rouva Keeley puheeseen. "Hän mainitsi minulle tahtovansa hyvän talon — todella hyvän — sopivassa esikaupungissa, ja hän oli valmis maksamaan vuosivuokraa aina kolmeensataan puntaan saakka."
"Aina kolmeensataan puntaan vuodessa", kertasi Hetherwick. Hän ja Matherfield vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi. "Näyttää siltä kuin hän olisi ollut varma melkoisista tuloista tai kuin hän jo olisi muuttanut keksintönsä rahaksi tai olisi ollut varma voivansa tehdä sen."
"Juuri niin", myönsi Matherfield. "En tietystikään tunne vainajan varallisuussuhteita, mutta hänen eläkkeensä suuruuden tiedän — ja kolme sataa puntaa vuodessa on — aika paljon! Hm! Meidän on koetettava saada selko siitä sinetöidystä kirjekuoresta."
"Minusta tuntuu, Matherfield", huomautti Hetherwick, "että meidän on ennen kaikkea saatava selville, missä Hannaford liikkui viime yönä sen jälkeen, kun hän lähti tästä hotellista, siihen saakka, kun hän kuoli junassa."
"Siihen työhön on jo käyty käsiksi", vastasi Matherfield. "Meillä on kokonainen pieni armeija liikkeellä. Mutta koska tarvitsemme kaiken sen avun, jonka voimme saada, aion hälyttää myöskin sanomalehtimiehet, herra Hetherwick, sillä sanomisto on aina suuriarvoinen tällaisissa seikoissa, ja jos neiti Hannafordilla on viime aikoina otettu valokuva isoisästään, niin pyydän sitä häneltä lainaksi, jotta se voitaisiin julkaista lehdissä. Saattaahan sen tuntea joku sellainen, joka viime yönä näki vainajan jonkun muun seurassa."
Rhonalla oli vähää ennen Sellithwaitesta lähtöä otettu valokuva, jossa vainaja oli siviilipuvussa, ja hän antoi Matherfieldille sitä muutamia kappaleita. Se ilmestyi samana iltana Meteorissa ja muissa iltalehdissä ja seuraavana aamuna eräissä päivälehdissä. Senjohdosta saapui muutamia tunteja myöhemmin kuulusteluun muuan mies, joka varmasti vakuutti nähneensä Hannafordin aikaisin murhailtana. Hänen ilmestymisensä oli ainoa huomattava piirre näissä tutkintotuomarin suorittamissa välttämättömissä alkuvalmistuksissa; ennen hänen esiintymistään ei ollut käynyt ilmi mitään, mitä Hetherwick ei jo olisi tietänyt. Hän oli itse ollut todistamassa; häntä kummastutti jonkun verran, ettei tutkintotuomari eivätkä poliisit kiinnittäneet kovinkaan suurta huomiota hänen naisen muotokuvaa koskevaan selostukseensa; he näkyivät pitävän Hannafordin huomautuksia pelkkinä puheliaina muisteloina jostakin rikollisesta. Myöskin Rhona oli esiintynyt, toistaen kaikki, mitä oli kertonut Matherfieldille ja Hetherwickille Malterin hotellissa: poliisien ja tutkintotuomarin mielestä olivat kadonnut sinetöity kuori ja sen sisältämä salaisuus hyvin tärkeä tekijä jutussa. Sitten olivat molemmat lääkärit asiantuntijoina antaneet lausuntonsa kuoleman syystä — se oli supistunut varmaksi selitykseksi, että Hannaford oli kuollut jostakin hienosta myrkystä, mutta täsmällisten yksityiskohtien esittäminen siirrettiin seuraaviin kuulusteluihin, jolloin asiantuntijat voisivat selostaa lähemmin tutkimuksensa tuloksia, ja kuulustelunpitäjä oli julistamaisillaan, että jatkokuulustelu tapahtuisi kahden viikon kuluttua, kun todistaja-aitioon opastettiin mies, joka oli tullut saliin ja keskustellut viranomaisten kanssa; hänen kertomuksensa sisälsi paljon valaisevia tietoja, mutta oli samalla omiaan tekemään tapauksen yhä salaperäisemmäksi.
Tämä mies oli hyvin kunnioitettavan näköinen, keski-ikäinen henkilö, joka ilmoitti nimekseen Martin Charles Ledbitter, olevansa vakuutuskonttorin johtaja Westminsterissä ja asuvansa Suttonissa, Surreyssa. Hänen tapansa oli, hän kertoi, matkustaa joka ilta Victoria-asemalta Suttoniin seitsemän ja kahdenkymmenen junassa. Tavallisesti hän saapui Victoria-asemalle vähää ennen seitsemää ja nautti lasin teetä ravintolassa. Niin hän teki myöskin toissa iltana. Hänen juodessaan teetään tarjoilupöydän ääressä astui saliin vanhahko mies, asettuen seisomaan lähelle häntä; hän uskoi, että tämä mies oli epäilemättä juuri sama, jonka kuva oli ollut joissakuissa edellisen illan ja sen aamun lehdissä. Hän oli siitä ehdottoman varma. Hän oli ensinnäkin pannut merkille miehen tahraiset sormet, kun tämä otti käsiinsä tilaamansa lasin wiskyä ja soodaa; samalla häntä oli ihmetyttänyt ristiriita miehen sormien ja hienon yleisvaikutelman ja tamineiden komeuden välillä. Samoin hän oli huomannut miehen kultanuppisen kävelykepin, jonka nuppi oli kruununmuotoinen. He olivat seisoneet vierekkäin muutamia minuutteja; sitten oli mies poistunut. Minuutin tai parin perästä hän oli nähnyt miehen uudelleen — tällä kertaa kirjamyymälän oikealla sivustalla, ilmeisesti odottamassa jotakuta henkilöä.
Tässä kohdassa alkoi kertomus todella käydä mielenkiintoiseksi; kaikki salissaolijat jännittivät silmiään ja korviaan, kun kuulustelija teki suoran kysymyksen:
"Odottamassa jotakuta? Näittekö hänen kohtaavan jonkun henkilön?"
"Näin!"
"Kertokaa näkemänne!"
"Kaikki kävi näin. Kun lähestyin kirjamyymälää ostaakseni iltalehden, seisoi ravintolassa näkemäni mies lähistöllä. Hän katseli ympärilleen, mutta piti etupäässä silmällä asematoimistojen ja junasiltojen väliselle laajalle aukeamalle vieviä käytäviä. Kerran tai pari hän vilkaisi kelloonsa. Asemakello oli silloin noin kymmenen minuuttia yli seitsemän. Mies näytti kärsimättömältä ja liikkui rauhattomasti sinne tänne. Menin hänen ohitseen kirjamyymälälle. Kun käännyin palaamaan takaisin, seisoi hän muutaman metrin päässä minusta pudistaen erään toisen miehen kättä. Heidän kättelytavastaan päättelin, että he olivat vanhoja ystävyksiä, jotka eivät kenties olleet tavanneet toisiaan vähään aikaan."
"Oliko heidän tervehdyksensä sydämellinen?"
"Minä nimittäisin sitä sydämellisyyden tuhlaamiseksi."
"Osaatteko kuvata toista miestä?"
"Voin kuvata, minkälaisen yleisvaikutuksen he molemmat tekivät. Vastatullut oli pitkä mies, pitempi kuin Hannaford, mutta ei niin vankkarakenteinen. Hänellä oli ulsterikankainen päällystakki, jossa oli vyö takana ja jonka väri oli joko hyvin tumman sininen tahi musta. Päässä hänellä oli silkkihattu, uusi ja kiiltävä. Minusta hän näytti komeasti puetulta — hienot kengät ja käsineet ja niin poispäin — ymmärrättehän, nopealla silmäyksellä saatu yleisvaikutelma. Mutta hänen kasvonpiirteistään en osaa sanoa mitään."
"Miksi ette?" tiedusti kuulustelija.
"Koska hänellä ensiksikin oli tavattoman isot, siniset silmälasit, jotka täydelleen verhosivat hänen silmänsä, ja koska toiseksi hänen kaulansa ja leukansa ympärille oli kiedottu paksu, valkea kaulaliina, joka samalla peitti hänen kasvojensa alaosan. Hänen hattunsa lierin ja takkinsa kauluksen välin täyttivät kaulahuivi ja silmälasit kokonaan!"
Kuulustelija oli pettyneen näköinen. Hänen mielenkiintonsa todistajaa kohtaan tuntui haihtuvan.
"Huomasitteko mitään muuta?" kysyi hän.
"Vain sen, että vastatullut tarttui Hannafordin käsivarteen ja että he lähtivät astelemaan vasemman puoliseen eteissaliin päin, ilmeisesti keskustellen vakavasti keskenään. Sen jälkeen en heitä enää nähnyt."
"Lopuksi haluaisin tehdä teille vielä yhden kysymyksen", virkkoi kuulustelija. "Sanoitte olevanne varma siitä, että sanomalehdissä julkaistu kuva oli Victoria-asemalla näkemänne miehen. Oletteko nähnyt vainajan ruumiin?"
"Olen. Poliisit veivät minut sitä katsomaan, kun ilmoittauduin todistajaksi."
"Ja tunsitte sen näkemänne miehen ruumiiksi?"
"Aivan varmasti! Siitä ei mielessäni ole pienintäkään epäilystä."
Viittä minuuttia myöhemmin oli jutun jatkokäsittelyn päivä määrätty, ja ne, joita asia lähimmin koski, keräytyivät ryhmäksi tyhjentyvässä salissa, keskustellen äskeisen todistajan kertomuksen johdosta. Matherfield oli miltei riemastuneen toiveikas.
"Tämä on jo parempaa, paljon parempaa!" hän selitti, hykerrellen käsiään, ikäänkuin odottaen voivansa kouraista niillä jotakuta. "Nyt tiedämme, että Hannaford sinä iltana kohtasi ainakin kaksi miestä. On helpompi löytää kaksi kuin yksi!"
Rhona, joka oli saapunut kuulusteluun Hetherwickin saattamana, näytti kummastuneelta ja kysyi: "Kuinka niin?"
"Herra Hetherwick käsittää sen", vastasi Matherfield nauraen. "Hän selittää sen teille."
Mutta Hetherwick ei virkkanut mitään. Hän vain aprikoi — yhäti aprikoi — kukahan oli se nainen, jonka muotokuva oli hänen taskussaan.