NELJÄS LUKU
Timanttinen kaulaketju
Kuulustelua lähinnä seuranneiden päivien aikana lujittui Hetherwickin mielessä yhä varmemmaksi se vakaumus, että Hannafordin muistikirjan välistä löytyneen kauniin ja huomattavan näköisen naisen muotokuvan leikkaamisella ja talteenpanolla oli suurempi merkitys kuin miltä ensi silmäyksellä näytti. Hän palautti mieleensä kaikki, mitä Hannaford oli siitä puhunut muutamina lyhyinä minuutteina ennen äkillistä kuolemaansa. Miksi hän oli niin innokkaasti tahtonut näyttää sitä toiselle miehelle? Aikoiko hän viedä tämän toisen hotelliinsa nimenomaan saadakseen näyttää sen hänelle — niin myöhään yöllä? Miksi kuvan herättämät muistot kiinnittivät — ilmeisesti — niin suuressa määrin hänen mieltään ja nähtävästi huvittivat häntä? Ja mitä oikeastaan tarkoittivat leikkeleen reunaan lyijykynällä merkityt sanat? — Minun käsittelemäni kymmenen vuotta sitten! Millaisissa oloissa tämä nainen oli ollut Hannafordin käsiteltävänä? Ja kuka hän oli? Kuta enemmän Hetherwick pohti, sitä varmemmaksi hän kävi, että tämä asia oli tärkeämpi kuin minä poliisit sitä pitivät. He eivät olleet välittäneet mitään Hetherwickin selostamasta, junassa tapahtuneesta keskustelusta — se, oli Matherfield sanonut, ei ollut mitään muuta kuin entisen poliisimestarin muistelmapakinaa; vanhat ihmiset muka mielellään puhelevat menneistä tapahtumista. Matherfield pani merkitystä koko seikalle ainoastaan siinä suhteessa, että se tuntui osoittavan Hannafordin jo kymmenen vuotta takaperin tunteneen kadonneen miehen, kuka hän sitten lieneekin ollut.
Viikon kuluttua loppuun eivät poliisit olleet saaneet tästä miehestä mitään tietoja. Ei myöskään oltu saatu vähääkään vihiä siitä henkilöstä, jonka Ledbitter vannoi nähneensä Hannafordin seurassa Victoria-asemalla. Lontoon etsivänosaston, Scotland Yardin, taitavimmat miehet olivat olleet yhtä mittaa uutterassa työssä, mutta eivät olleet saaneet mitään selville. Vain yksi henkilö oli nähnyt edellisen miehen, senjälkeen kun hän kiiti Charing Crossin portaille, huutaen menevänsä noutamaan lääkäriä, nimittäin maanalaisen rautatien aseman edustalla palvelusvuorollaan oleva poliisikonstaapeli. Hän oli huomannut miehen juoksevan asemalta ja rientävän minkä jaloista pääsi Villierskadulle; poliisi oli luullut häntä myöhästyneeksi matkustajaksi, joka ehätti tavoittamaan viimeistä omnibusvaunua Thamesin rantatiellä. Siihen päättyivät hänestä kaikki tiedot ja kaikki jäljet. Kookkaan miehen jäljille, jolla oli isot, siniset silmälasit ja valkea kaulahuivi, ei lainkaan päästy eikä saatu hänestä vihiäkään Ledbitterin kertomuksen lisäksi. Ledbitter oli kuitenkin ehdottomasti luotettava todistaja ja oli epäilemättä nähnyt Hannafordin tämän miehen seurassa. Oli niin ollen varmaa, että Hannaford oli viimeisillä elintunneillaan ollut kahden miehen seurassa, joita kumpaakaan ei löydetty. Hänen kuolemaansa seuranneiden neljänkolmatta tunnin kuluessa oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut useita henkilöitä, jotka olivat olleet asioissa tai puheissa Hannafordin kanssa tämän saavuttua Lontooseen. Mutta kaikkien näiden henkilöiden kertomusten yhteisenä, merkillepantavana piirteenä oli se, ettei kukaan heistä tiennyt mitään Ledbitterin näkemästä pitkästä eikä Hetherwickin näkemästä nukkavieruisesta miehestä eikä myöskään siitä salaisuudesta, joka Hannafordilla oli mukanaan sinetöidyssä kuoressa. Tästä kuoresta oli sanomalehdissä ollut runsaasti selostuksia — mutta ei ilmestynyt ketään, joka olisi tiennyt siitä mitään. Ja kun entisen poliisimestarin hautajaisista oli vierähtänyt viikko, näytti hänen eittämätön murhansa joutuvan niiden monien salaperäisten tapausten joukkoon, joita ei koskaan saada selville.
Mutta Hetherwick alkoi syventyä koko sieluineen tähän juttuun, johon hän oli niin omituisesti päistikkaa sekaantunut. Hänellä oli silloin joutoaikaa; hänellä oli myöskin riittävästi maallista omaisuutta, ja hän halusi paljoa enemmän tutkia alaansa sielutieteelliseltä kannalta kuin ansaita rahaa harjoittamalla ammattiaan. Siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli kuullut lääkärien selvittäneen, että Hannaford oli myrkytetty, hän tunsi, että tässä oli murhajuttu, joka hänen oli pengottava pohjia myöten — se kiehtoi häntä. Ja koko ajan, kun hän mietti sitä ja sommitteli siitä olettamuksia, pyöri hänen mielessään kuva, joka oli hänen taskussaan. Kuka oli se nainen — ja mitä vainaja muisti hänestä?
Eräänä aamuna Matherfieldin ohimennen pistäydyttyä Hetherwickin asunnossa ilmoittamassa, etteivät poliisit olleet saaneet mitään selville, pani viimemainittu äkkiä hatun päähänsä ja lähti Surrey-kadulle. Hän tapasi Rhona Hannafordin täydessä touhussa valmistautumassa poistumaan Matlerin hotellista. Tyttö aikoi ainakin jonkun aikaa asua rouva Keeleyn luona. Hetherwick kävi suoraan käsiksi asiaan, jonka tähden oli tullut.
"Haluaisin puhua siitä naisen kuvasta, joka oli isoisänne muistikirjan välissä", hän alkoi, "ja joka nyt on minulla. Minkälaisesta julkaisusta hän sen leikkasi? Ilmeisestikin sanomalehdestä."
"Niin, mutta en tiedä, mistä lehdestä", vastasi Rhona. "Sen vain tiedän, että hän sai sen postissa samana aamuna, jona tulimme tänne. Posti saapui juuri silloin, kun olimme lähdössä asemalle. Hän työnsi kirjeensä ja sanomalehtensä — niitä oli monta — päällystakkinsa taskuun ja avasi ne junassa. Kuvan hän leikkasi matkalla Lontooseen. Lehden hän heitti pois muiden muassa. Hänellä oli tapana ostaa paljon sanomalehtiä ja leikata niistä muotokuvia."
"No niin — luultavasti siitä voidaan saada selko", jupisi Hetherwick, ajatellen ääneen. Hän vilkaisi ympäri huonetta, joka osoitti, että Rhona oli lähtöpuuhissa. "Te aiotte siis mennä asumaan tätinne luo?" hän huomautti.
"Jonkun aikaa — kyllä", vastasi tyttö.
"Toivoakseni sallitte käydä teitä katsomassa", pyysi Hetherwick. "Tämä juttu kiinnittää mieltäni peräti, ja kenties on minulla joskus kerrottavana siitä teille jotakin."
"Se olisi meistä hyvin mieluista", sanoi Rhona. "Annan teille osoitteen. En kuitenkaan aio olla joutilaana — jollette tule iltaisin, niin olen otaksuttavasti poissa kotoa."
"Minkälaista työskentelyä suunnittelette?" tiedusti Hetherwick.
"Arvelen ryhtyä kanslia- tai konttoritöihin", selitti Rhona.
"Asia on siten, että harjaannuin sellaisiin jo Sellithwaitessa.
Osaan konekirjoitusta, kirjeenvaihtoa, kirjanpitoa, ranskan- ja
saksankieltä — minulla on varsin hyvät tiedot ja taidot."
"Älkää pitäkö minua uteliaana", virkkoi Hetherwick äkkiä. "Isoisänne ei toivottavasti unohtanut teitä jälkisäädöksessään — olen kuullut, että hän oli tehnyt sellaisen."
"Kiitos!" vastasi Rhona. "Hän ei unohtanut. Hän määräsi kaikki minulle. Nyt minulla on noin kolmesataa puntaa vuodessa — pikemminkin enemmän. Mutta eihän minun silti pidä istua joutilaana homehtumassa, eikö niin?"
"Hyvä!" kehui Hetherwick. "Mutta — jospa se sinetöity kuori löydettäisiin! Jos se kerran oli sadantuhannen punnan arvoinen hänelle, on se sadantuhannen arvoinen hänen ainoalle perilliselleenkin. Sitä kannattaa etsiä!"
"Löydettäneenköhän mitään?" arveli tyttö. "Koko juttu on verhottu salaperäisyyteen, eikä minulla ole aavistustakaan sen ratkaisusta."
"Aika!" lohdutti Hetherwick. "Ja — kärsivällisyys."
Pian hän poistui ja poikkesi Brick Courtille, jossa Kenthwaiten asunto sijaitsi.
"Onko sinulla tärkeätä tekemistä?" hän kysyi astuessaan sisään.
"Ei mitään", vastasi Kenthwaite. "Antaa tulla vain!"
Hetherwick istuutui ja sytytti piippunsa.
"Tunnet Sellithwaiten, eikö niin?" hän virkkoi saatuaan tupakan suitsuamaan. "Olethan samasta kaupungista?"
"Syntynyt ja kasvanut siellä ja kihloissa erään sikäläisen tytön kanssa", vastasi Kenthwaite. "Pitäisipä tuntea! Mitä siitä?"
"Olitko siellä kymmenen vuotta sitten?" tiedusti Hetherwick.
"Kymmenen vuotta sitten. En — paitsi loma-aikoinani. Kymmenen vuotta sitten olin koulussa. Miksi kysyt?"
"Muistatko niiltä ajoilta mitään Sellithwaitessa tapahtunutta rikosjuttua, johon oli sekaantunut hyvin kaunis nainen — otaksuttavasti vastaajana?"
"En! Mutta niihin aikoihin olin enemmän kiintynyt krikettiin kuin rikoksiin. Ajatteletko sitä naista, josta Hannaford puhui junassa tietymättömissä olevalle vekkulille?"
"Juuri niin! Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi seikka kuin poliisit luulevat."
"Se ei minua ihmetyttäisi. Katsokaammepa! Hannaford puhui tästä naisesta — mitä hän puhuikaan?"
"Että nainen oli käynyt hänen käsiensä lävitse kymmenen vuotta sitten."
"No niin, sehän on selvää! Jos hän kävi Hannafordin käsien lävitse kymmenen vuotta sitten, kun viimemainittu oli poliisimestarina, niin sen täytyi tapahtua Sellithwaitessa. Ja Sellithwaitessa täytyy olla selostuksia, erikoistietoja ja niin edelleen."
Hetherwick nyökkäsi ja poltti äänettömänä piippuaan jonkun aikaa.
"Taidanpa lähteä käymään siellä", hän virkkoi vihdoin.
Kenthwaite tuijotti hänen ihmeissään.
"Niin kiintynytkö juttuun!" hän huudahti.
"Se on omituinen tapaus", vastasi Hetherwick. "Tahtoisin saada sen selvitetyksi."
"No niin, sinnehän on vain neljän tunnin matka King's Crossilta", huomautti Kenthwaite. "Ja lisäksi se on mielenkiintoinen kaupunki. Vanha kuin vuoret ja niin uudenaikainen kuin suinkin saattaa. Erinomainen hotelli — 'Valkoinen karhu'. Ja sanonpa sinulle erään seikan, tulevaiseni veli, Michael Hollis, on siellä asianajajana. Annan sinulle hänelle osoitetun suosituskirjeen, ja hän opastaa sinua siellä ja auttaa sinua kaikessa, missä tarvitset."
"Olet kelpo mies!" kiitti Hetherwick. "Kirjoita se!"
Kenthwaite istuutui kirjoittamaan ja ojensi sitten kirjeen
Hetherwickille.
"Mitä sinä oikeastaan koetat ottaa selville?" hän kysyi, kun
Hetherwick oli kiittänyt häntä ja nousi seisomaan poistuakseen.
"Kaikki mitä voin siitä naisesta ja sen, miksi Hannaford leikkasi hänen kuvansa sanomalehdestä", vastasi Hetherwick. "Näkemiin! Käyn luonasi palattuani."
Hän meni omaan asuntoonsa, sulloi matkalaukun ja ajoi King's Crossille pohjoiseen päin lähtevälle, aikaiselle iltapäivä-junalle. Puoli kahdeksan samana iltana hän oli Sellithwaitessa, tuulten ja sateiden pieksämien, rosoisten kukkuloiden keskellä sijaitsevassa kaupungissa, jossa väestö — jos rautatien palveluskunnasta saattoi päätellä — puhui Hetherwickin eteläenglantilaisesta korvasta joltakin raakalaiskieleltä kuulostavaa murretta. Mutta "Valkoinen Karhu", johon hän pian majoittui, tarjosi kaikki ensimmäisen luokan hotellin ylelliset mukavuudet: ruokasali, johon Hetherwick meni heti tilattuaan itselleen huoneen, näytti olevan tungokseen asti täynnä yleismaailmallisiin piireihin kuuluvia henkilöitä; hän kuuli puhuttavan Euroopan useimpia pääkieliä — myöhemmin hän huomasi, että hänen vierastoverinsa olivat etupäässä mannermaan liikemiehiä, ostajia, jotka aikoivat täydentää tyhjentyneitä varastojaan Sellithwaiten suurista tavarataloista ja tehtaista. Kaikki se oli mielenkiintoista, eikä hänen tarvinnut viettää loppuiltaa tarkkailemalla ympäristöään yksinäisestä nurkasta, sillä tuskin hän oli ehtinyt syödä päivällistään, kun muuan eteisvartija tuli ilmoittamaan hänelle, että herra Hollis oli kysymässä herra Hetherwickiä.
Hetherwick kiiruhti seurustelusaliin ja tapasi siellä noin nelikymmenvuotiaan, hienokasvoisen miehen, jolla oli ystävälliset silmät ja joka tuli käsi ojossa häntä vastaan.
"Kenthwaite sähkötti minulle tänään iltapäivällä, että te olitte tulossa kaupunkiimme, ja kehoitti minua tulemaan tänne teitä tapaamaan", sanoi vieras. "Olisin pyytänyt teitä syömään päivällistä kanssani, mutta en päässyt pois toimistostani ennen kuin vasta nyt ja asunkin monen kilometrin päässä kaupungin ulkopuolella. Mutta huomenillalla —"
"Olette kovin ystävällinen", vastasi Hetherwick. "En aavistanutkaan Kenthwaiten sähköttäneen. Hän antoi minulle teille osoitetun suosituskirjeen, mutta sitten hän kai arveli, ettei minun pitäisi menettää vähääkään aikaa hukkaan. Enkä menetäkään, sillä olenpa varma, että te osaatte kertoa minulle jotakin siitä asiasta, jonka tähden tulin tänne. Etsitään sopiva nurkkaus ja pannaan tupakaksi."
Heidän sijoituttuaan avaran tupakkasalin komeroon luki Hollis
Kenthwaiten kirjeen.
"Mistä asiasta haluaisitte tietoja?" hän kysyi. "Kenthwaite mainitsee, että minä tunnen Sellithwaiten paremmin kuin hän — kuten luonnollisesti tunnenkin, olenhan monta vuotta vanhempi."
"No niin", vastasi Hetherwick. "Koetan puhua lyhyesti. Tietystikin tunnette, mitä entiselle poliisimestarillenne Lontoossa tapahtui — hänen äkillisen kuolemansa?"
"Kyllähän toki — olen ainakin lukenut kaikki sanomalehdet", myönsi Hollis. "Te olette sama mies, joka oli silloin saapuvilla maanalaisella rautatiellä, eikö niin?"
"Kyllä olen. Ja siinä yksi syy, miksi niin kiihkeästi haluan saada tämän salaisuuden selvitetyksi. Ei ole vähääkään epäilystä siitä, että Hannaford myrkytettiin — että se oli harkittu murha. Ja jutussa on yksi piirre, jolle poliisit eivät tunnu antavan mitään merkitystä. Mutta minä pidän sitä hyvin tärkeänä. Se koskee sitä naista, johon Hannaford viittasi puhuessaan — minun kuulteni — niin salaperäisesti kadonneelle miehelle. Hannaford mainitsi tämän naisen käyneen hänen käsiensä välitse kymmenen vuotta sitten. Se oli siis kai joku tässä kaupungissa sattunut tapaus. Tiedättekö siitä mitään? Herättääkö se mielessänne mitään muistoja?"
Hollis, joka poltti sikaaria, karisti miettivänä sen pitkän tuhan kahvikuppinsa lautasen reunalle. Äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat.
"Se on otaksuttavasti Whittinghamin juttu", hän virkkoi. "Se sattui noin kymmenen vuotta sitten."
"Mikä juttu se oli?" kysyi Hetherwick. "Oliko siinä nainen mukana?"
"Oli — ilmeisesti seikkailijatar, joka saapui Sellithwaiteen noin kymmenen vuotta takaperin ja viipyi täällä vähän aikaa, asuen tässä samassa hotellissa", selitti Hollis. "Onpa omituista, etten nähnyt häntä kertaakaan! Mutta hänestä puhuttiin kylläkin paljon — joskus. Hän tuli tänne 'Valkeaan Karhuun' yksin mukanaan runsaasti matkatavaraa ja ilmeisesti hyvissä rahavaroissa. Hän kuuluu olleen hyvin kaunis, kahdeksankolmatta tai kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen, ja häntä pidettiin jonkun verran huomattavaan asemaan kuuluvana; hän täisikin itse esittäytyä aatelisena rouvana. Hän suoritti hotellilaskunsa ehdottoman täsmällisesti joka lauantaiaamu. Hän kulutti hyvän joukon rahaa, tehden ostoksia kaupunkimme parhailta kauppiailta, ja maksoi aina käteisellä. Lyhyesti sanoen hän hankki itselleen varsin hyvän luoton. Eikä kukaan luottanut häneen enemmän kuin etevin täkäläinen jalokivikauppias Malladales. Hän osti tältä paljon jalokiviä, mutta ne hän aina suoritti maksuosoituksilla. Ja lopuksi hän joutui selkkauksiin erään Malladalen kanssa tekemänsä kaupan johdosta."
"Ja Hannafordin käsiin!" tokaisi Hetherwick.
"Hannafordin käsiin, joutui kuin joutuikin", vahvisti Hollis. "Se kävi tähän tapaan. Hän oli, kuten äsken mainitsin, tehnyt koko joukon ostoksia Malladalelta, jolla, sen voin vakuuttaa, on ensiluokkainen liike tämän seudun rikkaiden kauppasuuruuksien joukossa. Heidän kauppansa eivät kuitenkaan aluksi koskaan nousseet suuremmiksi kuin sataan tai pariin sataan puntaan. Maksuosoitukset kelpoitettiin pankeissa kylläkin. Hänen tapanaan oli suorittaa erään manchesterilaisen pankin kaavakkeille kirjoitetuilla maksuosoituksilla — Manchester, kuten tiedätte, on vain viidenkymmenenviiden kilometrin päässä täältä. Kun hänen ensimmäiset maksuosoituksensa aina suoritettiin, ei Malladale välittänyt ottaa selkoa hänen vakavaraisuudestaan; häneen kuten kaikkiin muihinkin oli nainen tehnyt perin edullisen vaikutuksen. No niin, lopuksi nainen teki Malladalen kanssa suuren kaupan. Malladalella oli varastossaan hyvin kaunis timanttinen kaulaketju. He hieroivat kauppaa kauan; Malladalen mukaan he tinkivät hinnasta kelpo tavalla. Vihdoin he sopivat siitä — hän luovutti sen naiselle kolmestatuhannestayhdeksästäsadasta punnasta. Nainen antoi hänelle maksuosoituksen mainitulle rahamäärälle ja poistui, vieden kaulaketjun mukanaan."
"Ohoo!" huudahti Hetherwick.
"Juuri niin!" myönsi Hollis. "Mutta niin se kävi. Jostakin syystä Malladale kuitenkin toimitti sen maksuosoituksen erityisen kiireellisesti perille. Nainen antoi sen hänelle erään maanantain iltapäivällä; seuraavan keskiviikon aamuna Malladale ensi töikseen huomasi saaneensa sen takaisin, ja siihen oli kirjoitettu kohtalokas huomautus sen antajan tilin ehtymisestä! Luonnollisestikin hän riensi juoksujalkaa Valkoiseen Karhuun. Mutta arvoisa rouva Whittingham oli kadonnut. Hän oli maksanut laskunsa, ottanut tavaransa ja poistunut sekä hotellista että koko kaupungista myöhään maanantai-iltana. Asemalla saatiin selville vain se, että hän oli matkustanut viimeisessä junassa Leedsiin, josta kuten tunnettua vie useita suuria pääratoja Englannin kaikkiin osiin. Eikä hän ollut ilmoittanut mitään osoitetta; hän oli täällä sanonut palaavansa ennen pitkää ja käskenyt säilyttää kirjeensä, jos niitä saapuisi, hänen palaamiseensa saakka. Niin ollen turvautui Malladale sitten poliisiin, ja Hannaford kävi käsiksi asiaan."
"Hän kai pääsi naisen jäljille?" virkkoi Hetherwick.
Hollis naurahti pilkallisesti.
"Hannaford pääsi hänen jäljilleen — ja sai hänet kiinni", hän vastasi. "Mutta hän sai täydellä syyllä käyttää äsken mainitsemaanne sanontatapaa. Nainen meni hänen käsiensä välitse — aivan kuten erikoisen liukas ankerias olisi luiskahtanut — ja pujahti tiehensä."