VIIDES LUKU
Poliisilaitoksen luettelo
Hetherwickille alkoi nyt selvitä eräs seikka, joka oli kummastuttanut häntä aina siitä saakka, kun hän oli kuullut Hannafordin tovereineen keskustelevan junassa. Hän oli silloin pannut merkille, että mitä Hannaford kertoikin, hän esitti sitä kuten ihminen esittää itselleen epäedullista kertomusta; hänen käyttäytymisestään oli kuvastunut huvia, harmia ja hämminkiä. Nyt Hetherwick tiesi, mistä se johtui.
"Ahaa!" hän huudahti. "Nainen oli hänelle ylivoimainen. Entä sitten?"
"Kerrassaan liian ylivoimainen!" vakuutti Hollis nauraen. "Hän puijasi Hannafordin perinpohjin. Viimemainittu ponnisteli ankarasti löytääkseen hänet ja suoritti itse suuren osan suoranaisestakin etsintätyöstä. Ja vihdoin hän tavoitti naisen — eräässä hienossa hotellissa Lontoossa. Hänellä oli mukanaan mies Scotland Yardilta, Lontoon etsivältä osastolta, ja eräs meidän omaan poliisikuntaamme kuuluva etsivä, muuan Gandham-niminen mies, joka on vieläkin palveluksessa — esitän teidät hänelle huomenna. Saatuaan selville, että rouva Whittinghamilla oli huoneusto mainitussa hotellissa, suuressa West Endin kaupunginosan asuntopalatsissa, jätti Hannaford molemmat miehensä portaiden alapäähän tai ulkopuolelle ja meni yksin tapaamaan häntä. Hannafordin oman selostuksen mukaan nainen harmistui suuresti siitä, että häntä oli lainkaan epäilty, ja vieläkin enemmän, kiivastuen äärimmilleen hyveellisestä loukkautumisesta, kun poliisimestari selitti, että hänellä oli vangitsemismääräys ja että rouva Whittinghamin oli lähdettävä hänen mukaansa. Heidän välillään sukeutuneen lyhyen sanavaihdon aikana nainen väitti, että jos hänen manchesterilainen pankkiirinsa oli palauttanut hänen maksuosoituksensa suorittamattomana, niin syynä oli täytynyt olla yksinomaan sen, ettei pankkiiri ollut myynyt eräitä hänen lähettämiään arvokkaita vakuuksia, ja että jos Malladale olisi esittänyt maksuosoituksensa muutamia päiviä myöhemmin, niin se kyllä olisi lunastettu. No, se oli kaikki pötyä! — Hannaford oli tietystikin ollut keskusteluissa pankin kanssa. Siellä ei tiedetty naisesta mitään muuta kuin se, että hän oli avannut tilin pankissa asuessaan eräässä hotellissa Manchesterissa ja antanut maksuosoituksia melkein koko sijoittamansa summan edestä, jättäen vain muutamia puntia samana päivänä, jona hän sai kaulaketjun Malladalelta ja pakeni Sellithwaitesta, vieden sen mukanaan. Hannaford ei luonnollisestikaan maininnut hänelle mitään siitä — toisti vain vaatimuksensa, että rouvan oli lähdettävä hänen mukaansa. Rouva suostui äkkiä, pyytäen vain, ettei nostettaisi hälyä — hän poistuisi hotellista Hannafordin seurassa, ja tämä voisi seuralaisineen palata tarkastamaan hänen tavaroitaan, milloin haluaisi. Silloin Hannaford — joka meidän kesken sanoen, Hetherwick, ihaili kauniita naisia — teki erehdyksensä. Rouvan sänkykamariin vei ovi vastaanottohuoneesta, jossa he olivat keskustelleet keskenään. Hannaford oli kyllin typerä salliakseen naisen mennä sinne yksin suorittamaan lähtövalmistuksiaan. Rouva meni — ja sen jälkeen ei Hannaford nähnyt hänestä vilahdustakaan!"
"Livisti kuin salama?" huomautti Hetherwick.
"Hänen oli täytynyt poistua heti", vakuutti Hollis. "Makuuhuoneesta avautui ovi käytävään — hän oli varmaankin ottanut hattunsa ja vaippansa ja astellut suoraa päätä tiehensä, jättäen jälkeensä kaikki, mitä hänellä oli siellä. Joka tapauksessa, kun Hannaford kyllästyneenä odotukseen koputti ovelle ja aukaisi sen, oli hänen lintunsa lentänyt pois. Sitten luonnollisestikin nousi hälinä, ja tapahtui yllättävä paljastus. Mutta nainen oli päässyt pujahtamaan, otaksuttavasti jostakin sivuovesta tai muusta käytävästä, ja vaikka Hannaford oman selostuksensa mukaan nuuski Lontoon jokaisen sopen etsiessään häntä, ei häntä löydetty. Hän oli kadonnut!"
"Entä kaulaketju?" tiedusti Hetherwick.
"Se oli myöskin kadonnut", vastasi Hollis. "Hänen matkalaukkunsa ja muut tavaransa pengottiin, mutta ei löydetty muuta kuin vaatteita. Kaikki rahat ja arvoesineet, mitä hänellä lienee ollut, hän oli vienyt mennessään. Ja niin sai Hannaford palata kotiin melkoisen nurpeana ja kestää paljon ivaa. Jos hän nyt näki tämän naisen kuvan jossakin tuoreessa lehdessä, niin eipä ihmekään, että hän leikkasi sen irti! Luulisinpa, että hän aikoi mennä Scotland Yardiin opastaakseen etsivät rouvan jäljille, sillä eiväthän rikosasiat vanhene!"
"Hänen leikkaamansa kuva on tässä", virkkoi Hetherwick, ottaen sen esille muistikirjansa välistä. "Mutta sanoittehan, ettette nähnyt naista kertaakaan?"
"Niin, en nähnyt häntä", myönsi Hollis, silmäillen kuvaa tarkkaavan uteliaasti. "En niin ollen tietystikään voi tuntea tätä. Kaunis nainen! Mutta tulkaa luokseni toimistooni — se on tässä lähellä — kello kymmenen huomenaamulla! Vien teidät sitten poliisilaitokseemme. Gandham hänet kyllä tuntee!"
Gandham, vanhanpuoleinen mies, jolla oli sfinksimäiset kasvoi ja valppaat silmät, naurahti ivallisesti, kun Hollis selitti hänelle Hetherwickin asian. Hetherwickin näytettyä hänelle muotokuvan hän nauroi taaskin.
"Totisesti, sama rouva!" hän huudahti. "Eikä hän olekaan paljoa muuttunut! Olipa hän todellakin sukkela nainen, herra Hollis! Minua naurattaa usein, kun muistan, miten hän veti Hannafordia nenästä! Mutta, kuten tiedätte, Hannaford oli ventosydäminen mies. Tällaisissa pikku jutuissa hän aina tahtoi säästää ihmisten tunteita. Hyvähän se on — mutta hän sai itse kärsiä koettaessaan säästää tuon naisen tunteita! Niin, hän se on! Meillä on täällä valokuva hänestä, kuten tiedätte."
"Niinkö?" huudahti Hetherwick. "Haluaisin nähdä sen."
"Näytän sen teille mielihyvin, sir", vastasi etsivä, "ja katselkaa sitä niin kauan kuin tahdotte!" Hän otti läheiseltä pöydältä paksun albumin; se oli täynnä valokuvia, joiden alle oli kirjoitettu selostuksia. "Tämä ei, täsmällisesti puhuen, ole poliisilaitoksen valokuva", hän jatkoi. "Se ei ole meidän oma ottamamme, ymmärrättehän — emme saaneet tilaisuutta! Ei! Mutta asuessaan Valkoisessa Karhussa mylady kävi valokuvauttamassa itsensä Silver-kadun varrella olevassa Wintringin liikkeessä, ja Wintring oli niin mieltynyt kuvaan, että pani sen näyte-ikkunaansa. Kun sitten mylady livisti mukanaan Malladalen kaulaketju, me tietystikin hankimme Wintringilta hänen valokuvansa ja lisäsimme sillä pikku kokoelmaamme. Tässä se on! Ettekä huomaa paljoakaan eroa sen ja teillä olevan kuvan välillä, sir."
Molemmat muotokuvat erosivat toisistaan hyvin vähän, ja Hetherwick sanoikin sen. Pian hän poistui poliisilaitoksesta, entistäkin enemmän aprikoiden, kuka oli se nainen, jonka aikaisempia seikkailuja hän oli ryhtynyt kaivelemaan.
"Kun kerran olette asiassa kiinni, voittehan yhtä hyvin suorittaa sen perinpohjin", huomautti Hollis heidän saavuttuaan kadulle; "tulkaa tapaamaan Malladalea — hänen myymälänsä on tuolla kadunkulman takana. Eipä silti, että hän voisi kertoa teille paljoakaan enempää kuin minä olen jo teille puhunut."
Mutta Malladale osoittautuikin kykenevänsä kertomaan koko joukon enemmän. Hän oli vakava, vanhahko mies; Lontoon ulkopuolella sijaitsevana hänen liikkeensä hämmästytti Hetherwickia, joka ei ollut tottunut maaseudun tehdaskaupunkien äveriääseen ylellisyyteen. Isäntä opasti vieraansa yksityiseen huoneeseen ja kuunteli siellä, kun he selittivät käyntinsä syyn. Silmäiltyään tarkoin ja huolellisesti Hetherwickin hänen eteensä työntämää kuvaa hän ojensi sen takaisin, nyökäten varmasti.
"Mielestäni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että tämä on painojäljennös sen naisen valokuvasta, jonka tunsin rouva Whittinghamina", hän virkkoi. "Ja jos se on äskettäin otettu, niin hän on muuttunut tuiki vähän niinä kymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hän oli täällä kaupungissamme."
"Olisitteko iloinen nähdessänne hänet jälleen, herra Malladale — elävänä?" kysyi Hollis nauraen.
Jalokivi-kauppias pudisti päätään.
"En luullakseni", hän vastasi. "Niin, luultavasti en, herra Hollis. Sen tapauksen olin tyyten haihduttanut mielestäni — kunnes te muistutitte siitä minulle."
"Entä — kärsimänne tappio?" sanoi Hollis. "Sehän oli lähes neljätuhatta puntaa, eikö ollutkin?"
Malladale hiveli valkealla kädellään harmaata partaansa ja yskäisi. Siitä rykäisystä tuulahti vaiteliaisuutta, luottamusta, salaperäisyyttä. Hän hymyili partansa takaa, ja hänen silmälasien peittämät silmänsä näyttivät tuikahtavan.
"Taidanpa rohjeta olla hieman avosuinen — kahden lakiasioissa taitavan herrasmiehen seurassa", hän alkoi. "Asianajajalle, jonka tunnen hyvin, ja lakimiehelle, jonka hän on minulle esitellyt, saattanen paljastaa pienen salaisuuden — näin meidän kesken — pelkäämättä, että se leviää. Asianlaita on siten, hyvät herrat, etten kärsinyt lainkaan vahinkoa!"
"Mitä?" huudahti Hollis. "Ette — lainkaan vahinkoa?"
"Lopulta en", vastasi jalokivikauppias. "Lopulta en! Oikein totta puhuakseni sain omani ja — hm, jonkun verran enemmänkin."
Hollis näytti ällistyneeltä.
"Tarkoitatteko, että — lopulta — teille suoritettiin?" hän tiedusti.
"Juuri niin! Lopulta — melkoisen väliajan jälkeen - sain suorituksen", selitti Malladale. "Kerron teille, miten se tapahtui. Luullakseni on yleisesti tunnettua, että möin timanttisen kaulaketjun rouva Whittinghamille kolmestatuhannesta yhdeksästäsadasta punnasta, ettei hänen minulle antamaansa maksuosoitusta pankissa lunastettu, että hän katosi, vieden ketjun mennessään ja ettei hänestä kuultu mitään sen jälkeen, kun hän pääsi karkuun Hannafordilta. Mutta kaksi vuotta sitten, siis kahdeksan vuotta hänen katoamisensa jälkeen, sain eräänä päivänä New Yorkin leimalla varustetun kirjeen. Se sisälsi postipaperi-arkin, johon oli kirjoitettu joitakuita sanoja ja muutamia numeroita. Se on minulla tallella vieläkin, ja näytän sen teille." Jalokivikauppias meni vierashuoneensa nurkassa olevalle kassakaapille ja jonkun aikaa haeskeltuaan otti sieltä esiin paperin ja laski sen pöydälle vieraittensa eteen. Hetherwick tarkasti sitä uteliaana. Siinä ei ollut nimeä, ei osoitetta, ei päiväystä; ei näkynyt muuta kuin, kuten Malladale oli maininnut, joitakuita koneella kirjoitettuja sanoja ja numeroita: —
Pääoma ………………….. 3,900 p.
8 vuoden korko 5 % mukaan …. 3,560 p.
Yhteensä 5,460 p.
Mukana seuraa postilähetysvekseli 5,460 punnalle, ilmoittanette
hyväntahtoisesti vastaanotosta Lontoon Timesissä. —
"Kirjeessä oli, kuten siinä on sanottu, erään lontoolaisen pankin maksettavaksi asetettu vekseli mainitulle summalle", jatkoi Malladale. "5,460 puntaa! Teidän lienee helppo uskoa, etten aluksi oikein kyennyt sitä käsittämään: en tuntenut ketään New Yorkissa asuvaa henkilöä, joka olisi ollut minulle velkaa. Mutta ensimmäiset numerot — 3,900 puntaa — loivat asiaan valoa, ja äkkiä muistin rouva Whittinghamin ja menettämäni kaulaketjun. Sitten oivalsin koko jutun — ilmeisesti oli rouva Whittinghamia luonnistanut, hänestä oli tullut varakas, ja hän oli kyllin rehellinen korvatakseen vahinkoni; siinähän oli alkuperäinen saatavani ja sille kahdeksan vuoden korko. Mutta minua hieman epäilytti ottaa rahoja vastaan — en oikein tiennyt, enkö siten turvaisi konnankujeen tekijää. Te, hyvät herrat, tietystikin ymmärrätte pulmallisen asemani."
"Hm!" äänsi Hollis myöntämättä tai inttämättä vastaan. "Mielenkiintoisempaa on, mitä teitte. Vaikka sen kai jo arvaamme", lisäsi hän hymyillen.
"No niin, menin tapaamaan Hannafordia ja kerroin hänelle, mitä olin saanut", vastasi jalokivikauppias. "Ja Hannaford puhui juuri niin kuin olin arvannutkin hänen puhuvan. Hän kehoitti: 'Pistäkää rahat taskuunne, Malladale, älkääkä hiiskuko mitään kenellekään!' Ja niin tein!"
"Kumpikin teistä oli tietenkin varma, ettei rouva Whittingham todennäköisesti enää näyttäisi kasvojaan Sellithwaitessa!" huomautti Hollis. "Perin mielenkiintoista, herra Malladale. Mutta minua kummastuttaa se, että rouva Whittingham, tai mikä hänen nimensä nykyisin lieneekin, on Englannissa, tulkoonpa hän enää Sellithwaiteen tai olkoon tulematta."
"Luuletteko niin?" kysyi jalokivikauppias.
"Hänen muotokuvansa on joka tapauksessa äskettäin ollut eräässä englantilaisessa sanomalehdessä", sanoi Hollis.
"Mutta kuuluisien amerikkalaisten naisten kuvia julkaistaan Englannin lehdissä", väitti Malladale vastaan. "Muistan useita sellaisia. Minä arvelen, että rouva Whittingham, joka oli hyvin kaunis ja hyvin viehättävä nainen, on lopulta matkustanut Atlantin tuolle puolen ja mennyt naimisiin jonkun amerikkalaisen miljoonamiehen kansa! Niin minä kuvittelin käyneen. Ja usein olen mielessäni tuuminut, mikä hänen nimensä nyt lienee."
"Juuri sen tahdon minäkin saada selville", virkkoi Hetherwick. "Yksi asia on varma — Hannaford tiesi sen! Jos hän olisi elossa, niin hän voisi ilmoittaa sen meille. Sillä olipa tuo muotokuva missä lehdessä hyvänsä, sen ohessa oli myöskin jonkun verran tekstiä, jossa mainittiin nimi ja julkaisemisen syy."
"Siitä voitte ottaa selkoa", huomautti Hollis.
"Juuri niin", myönsi Hetherwick, "ja siksi on minun parasta palata Lontooseen ja käydä heti työhön käsiksi. Mutta minä olen samaa mieltä kuin herra Hollis", hän jatkoi kääntyen jalokivikauppiaan puoleen. "Uskon, että tämä nainen on nyt Englannissa, ja mahdollisesti Hannaford tunsi hänen olinpaikkansa. Enkä pidä mahdottomana sitäkään, että hän leikattuaan tämän kuvan ennen äkillistä kuolemaansa oli kosketuksissa naisen kanssa."
"Onko teistä otaksuttavaa, että rouva Whittinghamilla oli jonkunlainen osuus hänen murhaansa — jos se oli murha?" kysyi Malladale.
"Minusta se on mahdollista", selitti Hetherwick. "Tämä juttu on monessa suhteessa omituinen. Yksi sen omituisimpia piirteitä on seuraava. Hannaford leikkasi kuvan omia tarkoituksiaan varten ilmeisestikään aikomatta näyttää sitä kenellekään muulle; miksi hän jätti pois nimen ja tekstin, jotka varmastikin ovat olleet kuvan ylä- ja alapuolella?"
"Kummallista todellakin!" vahvisti Hollis. "Mutta pianhan voitte saada selon nimestä. Teidän on vain hankittava toinen kappale samaa sanomalehteä."
"Kovaksi onneksi Hannafordin pojantytär ei tiedä, mikä sanomalehti se oli", pahoitteli Hetherwick. "Hän muistaa vain sen, että Hannaford sai lehden postitse samana aamuna, jolloin he matkustivat Lontooseen."
"Sittenkin se voidaan saada selville", intti Hollis. "Se oli jossakin sanomalehdessä, ja siitä täytyy olla muitakin kappaleita."
Pian hän ja Hetherwick poistuivat jalokivikauppiaan myymälästä. Hollis opasti kumppaninsa kadun poikki ja kääntyi sitten kapeaan kujaan.
"Näytän teille miehen, joka muistaa rouva Whittinghamin paremmin kuin kukaan muu koko Sellithwaitessa", hän selitti nauraen. "Paremmin kuin Malladalekaan. Mainitsinhan teille, että hän ollessaan täällä asui 'Valkoisessa Karhussa'? Senjälkeen on tämän mainion hotellin koko henkilökunta muuttunut johtajasta kengänkiilloittajaan saakka — en usko, että siellä on ainoatakaan sellaista miestä tai naista, joka oli siellä kymmenen vuotta takaperin. Mutta tämän kujan toisessa päässä on mies, joka aikoinaan oli 'Valkoisen Karhun' eteisvahtina — Amblet Hudson on hänen nimensä — ja jolla nykyisin on täällä perin kodikas pikku ravintola; pistäydymme hänen luonaan. Hän on hieman omalaatuinen mies, ja jos hänet saadaan puhelemaan niin tavallisesti häntä kannattaa kuunnella."