KUUDES LUKU
Mustenäytteitä
Hollis käveli edelleen korkeiden mustuneiden, ikkunattomien seinien reunustamaa kujaa pitkin, poikkesi sitten äkkiä pienelle pihalle ja pysähtyi vanhan, puolittain vuoratun talon seinään upotetun oven edustalle.
"Tämä on omituinen, vanha paikka", hän huomautti olkansa ylitse.
"Mutta sen isännältä saatte lasin yhtä hyvää portviiniä tai sherryä
kuin mistä hyvänsä muualta Englannista — hän tuntee vieraansa!
Tulkaa sisään!"
Hän meni edellä tarjoiluhuoneeseen, jollaista Hetherwick ei ollut ennen nähnyt — siisti, kodikas sali, jonka seinälaudoitus ja katto olivat vanhaa tammea; avoimessa takassa paloi leiskuva tuli, jonka liekkien hohde karkeloi muinaisilla, kuparisilla ja tinaisilla seinäkoristuksilla. Huoneen yhdellä seinustalla oli pieni tarjoilupöytä; ja sen takana paitahihasillaan seisoi teräväsilmäinen mies, jonka sileiksi ajeltujen, rattoisien huulien toisessa pielessä törrötti sikaari ja joka uutterasti kiilloitti viinilaseja.
"Hyvää huomenta, hyvät herrat!" hän tervehti sydämellisesti. "Kaunis aamu, herra Hollis, vuodenaikaan nähden. Miten voin palvella teitä ja ystäväänne, sir?"
Hollis vilkaisi ympäri huonetta — se oli tyhjä lukuun ottamatta heitä. Hän siirsi tuolin tarjoilupöydän ääreen, ja kehoitti Hetherwickia tekemään samoin.
"Me kai maistamme perin mainiota kuivaa sherryänne, Hudson", hän vastasi, "jos se vain on yhtä hyvää kuin viime kerralla".
"Aina täysikelpoista, herra Hollis, aina täysikelpoista, sir", vakuutti ravintoloitsija. "Tässä talossa ei milloinkaan ole huonoja lajeja, ei lisäkkeitä, eikä myös tarjoilla mitään entisen maineen nojalla, hyvät herrat! Täällä saa lasin yhtä hyvää kuivaa sherryä kuin sieltäkin, mistä sherryviiniä tuodaan, sir, ja sitä ei luullakseni voi väittää useimmista paikoista Englannissa. Täällä on kaikki parasta lajia, herra Hollis — kuten tiedätte!"
Hollis vastasi pienellä, keveällä leikkipuheella, kumartuen sitten äkkiä tarjoilupöydän ylitse.
"Hudson!" hän virkkoi tutunomaisesti. "Tällä ystävälläni on jotakin teille näytettävää." Kun Hetherwick hänen sanojensa johdosta oli ottanut muotokuvan esille, jatkoi hän: "Tunnetteko tuon naisen?"
Isäntä pani silmälasit nenälleen, käänsi kuvan valoon päin ja silmäili sitä tarkoin. Hänen huulensa tiukkenivat, laueten sitten pilkalliseen hymyyn.
"Kas vain!" hän äänsi miltei välinpitämättömästi. "Sama nainen, joka peijasi Malladale-vanhukselta timanttisen kaulaketjun. Niin, varmasti — rouva Whittingham!"
"Tuntisitteko hänet, jos kohtaisitte hänet — nyt?" tiedusti Hollis.
Ravintoloitsija tarttui erääseen lasiin ja alkoi kiilloittaa sitä tarmokkaasti.
"Kyllä!" hän vastasi yksikantaan. "Ja tuntisin hänet muustakin kuin kasvoista!"
Samassa astui sisään kaksi uutta vierasta, ja Hudson keskeytti puhelun tarjoillakseen heille. Pian he veivät lasinsa hauskaan nurkkaukseen lähelle tulta, ja isäntä kääntyi jälleen Hollisin ja Hetherwickin puoleen.
"Niin!" hän sanoi tutunomaiseen tapaan. "Jos tarvittaisiin, niin voisin tuntea sen olennon muustakin kuin hänen kasvoistaan, vaikka ne ovatkin kännin! Usein mainitsin Hannafordille, kun tämä innokkaasti etsi häntä, että jos varmistautuminen kävisi jollakin tavoin vaikeaksi, niin minä kyllä voisin todistaa hänen henkilöllisyytensä, jollei kukaan muu siihen kykenisi! Minä nähkääs olin paljon tekemisissä hänen kanssaan hänen asuessaan 'Valkoisessa Karhussa', ja sain tietää sellaista, mitä kukaan muu ei tiennyt."
"Mitä niin?" kysyi Hetherwick.
Hudson kumartui syvempään tarjoilupöydän ylitse ja hiljensi ääntään.
"Hän oli kookas, komea nainen, se rouva Whittingham", hän jatkoi. "Hyvin silmäänpistävä, upeasti vaatetettu nainen, joka piti hienoista puvuista, jalokivistä ja muusta sellaisesta, sellainen nainen, ymmärrättehän, joka herättää huomiota missä hyvänsä. Ja ilmeisesti hän oli myöskin tottunut siihen, että häntä palveltiin hyvin ja nopeasti — 'Valkoisessa Karhussa' asuessaan hän vaati, jos maksoikin, vakuutan teille! Tein hänelle koko joukon palveluksia, kaikenlaisia, ja se on sanottava hänen puolestaan, että hän käsitteli rahaa kitsastelematta. Jos hän sattui tahtomaan, että joku asia suoritettiin, niin hän piti miestä liikkeessä, kunnes kaikki oli valmista, mutta hän syytikin ympärilleen viiden shillingin kolikoita ja puolikruunusia, ikäänkuin ne olisivat olleet neljännespennyn lantteja. Hän saattoi lähettää jonkun viemään kuuden pennyn sähkösanomaa ja antaa siitä palkkioksi pari shillingiä. Niinpä niin, kuten äsken sanoin, jouduin palvelemaan häntä monella tavoin; milloin hankin hänelle vaunut, milloin kannoin tavaroita hänen huoneeseensa, milloin tein mitäkin. Ja mennessäni muutamana päivänä äkkiä hänen luokseen, vieden juuri saapuneen sähkösanoman, havaitsin hänestä erään seikan, jonka nojalla, kuten jo mainitsin, olisin voinut tuntea hänet, vaikka hän olisikin muuttanut kasvonsa toisenlaisiksi ja pannut päähänsä tekotukan!"
"Vai niin — ja mikä se oli?" kysyi Hollis.
"Niin", vastasi Hudson tietävän näköisenä. "Kenties on minulla huomiokykyä — joka tapauksessa olin pannut rouva Whittinghamista merkille erään piirteen. Missä hyvänsä hän oli ja miten hyvänsä hän oli puettu, olipa hän kävelypuvussa tai hienossa päivällisasussaan, aina oli hänellä musta samettinauha oikean kyynärvartensa ympärillä, juuri ranteen yläpuolella, siinä kohdassa, jossa naiset käyttävät rannerenkaitaan. Oikeastaan se olikin jonkunlainen rannerengas, musta samettikaistale, kuten sanoin, noin viiden sentimetrin levyinen; etupuolella siinä oli komea koristus, kooltaan shillingin kolikon laajuinen, valmistettu jostakin valkeasta kivilajista, ja siihen oli kaiverrettu joku pakanallinen kuva. Myöskin monet muut hotellissa huomasivat sen mustan samettinauhan — kuten jo mainitsin, hän ei koskaan näyttäytynyt ilman sitä; kamarineidot kertoivat, että se oli hänellä nukkuessaankin. Mutta siinä tilaisuudessa, josta puhun ja jolloin menin viemään hänelle sähkösanomaa, tapasin hänet ilman sitä. Hän avasi ovensa katsoakseen, kuka koputti — hän oli yöpuvussa, luullakseni juuri vaihtamassa vaatteusta päivällistä varten, ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan, mitä hänelle toin. Musta samettinauha ei ollut käsivarressa, ja sekunnin ajan näin, mitä siinä oli!"
"No mitä!?" virkahti Hollis. "Jotakin merkillistäkö?"
"Hienolle naiselle — niin!" vastasi Hudson, naurahtaen jurosti. "Hänen käsivartensa oli tatuoitu! Siinä kohdassa, jossa hän aina piti mustaa samettinauhaansa, kiersi hänen käsivarttaan käärmeen kuva, jossa oli punaista, vihreätä, keltaista, ja sinistä ja jonka häntä oli käännetty suuhun! Ihailtavan taidokkaasti se olikin tehty; se ei ollut aloittelijan työtä, sen vakuutan! Ehdin tietysti vain parhaiksi nähdä sen, mutta lähellä paloi voimakas sähkölamppu, ja erotin sen hyvin selvästi. Eikä se nainen, ken hän lieneekin ja minne hän joutuneekin, saa ikinä hierotuksi eikä lääkityksi sitä merkkiä näkymättömäksi! Se pysyy hänen käsivarressaan hänen kuolinpäiväänsä saakka."
Molemmat kuulijat katsahtivat toisiinsa.
"Se on omituista!" äänsi Hollis.
Hetherwick kääntyi ravintoloitsijan puoleen kysyen:
"Huomasiko hän teidän nähneen, että hänen käsivartensa oli tatuoitu?"
"Ei; en usko hänen huomanneen sitä", vastasi Hudson. "Kaikkihan oli luonnollisesti ohi sekunnissa. En pienimmälläkään merkillä ilmaissut havainneeni mitään erikoista, eikä hän virkkanut mitään. Mutta — minä näin!"
Juuri sillä hetkellä tuli sisälle lisää vieraita, ja ravintoloitsija poistui huolehtimaan heidän tarpeistaan. Hollis ja Hetherwick siirtyivät tarjoilupöydän vierestä huoneen toisessa päässä olevaan hauskaan ja mukavaan soppeen.
"Kuka tämä nainen lieneekin ja missä hän lieneekin — kuten Hudson äsken sanoi", puhkesi Hollis puhumaan, "ei häntä pitäisi olla vaikea löytää, jos hän todella on jollakin tavoin sekaantunut Hannafordin salaperäiseen kuolemaan. Sellaisesta naisesta, jolla on sentapainen lähtemätön merkki käsivarressaan ja jonka muotokuva on äskettäin ollut sanomalehdessä, pitäisi olla helppo saada selko."
"Uskon pääseväni hänen jäljilleen kuvan avulla", arveli Hetherwick. "Sanomalehdessä julkaistun kuvan levy on nähtävästi valmistettu valokuvasta, joka selvyydestä ja huolitellusta työstä päättäen on jonkun ensiluokkaisen lontoolaisen liikkeen ottama. Kierrän kaikissa sellaisissa liikkeissä, heti kun ehdin takaisin Lontooseen. Saattaahan luonnollisesti olla niinkin, ettei hänellä ole ollut mitään tekemistä Hannafordin murhassa, mutta sittenkin on sitä jälkeä seurattava loppuun asti, kun sille kerran on lähdetty. No niin! Tehtäväni täällä näyttää olevan päättynyt — häneen nähden. Mutta on vielä eräs toinen asia — kerroin teille, että Hannafordilla Lontooseen saapuessaan oli sinetöity kuori, joka sisälsi selostuksen jostakin keksinnöstä ja joka on kadonnut jollakin selittämättömän kummallisella tavalla. Hänen pojantyttärensä kertoman mukaan hän teki keksintönsä — mikä se sitten lieneekin — puutarhassaan olevassa laboratoriossa. Ennen lähtöäni haluaisin nähdä sen laboratorion. Koska hän poistui sieltä vasta vähän aikaa sitten, on kaikki oletettavasti vielä jotakuinkin samassa kunnossa kuin silloin, kun hän luopui entisestä asunnostaan. Missä hän asui?"
"Hän asui kaupungin laidalla", vastasi Hollis, "vanhassa talossa, jonka hän osti muutamia vuosia sitten. Tunnen sen ulkoapäin varsin hyvin, vaikka en olekaan koskaan käynyt siellä sisällä. En luule, että sitä vielä on vuokrattu, vaikka kyllä tiedän, että siitä on ilmoitettu täkäläisissä sanomalehdissä. Lähdetään ensin murkinalle 'Valkoiseen Karhuun' ja ajetaan sitten sinne katsomaan, mitä saamme aikaan. Haluaisitte kai saada jonkunmoisen aavistuksen Hannafordin keksinnön laadusta?"
"Juuri niin", myönsi Hetherwick. "Jos salaisuus oli niin arvokas kuin hän sanoi pojantyttärelleen, niin silloin hänet on voinut murhata joku, joka tahtoi saada sen yksinomaan omaksi omaisuudekseen. Joka tapauksessa se on toinen jälki, jota on noudatettava."
"En ole milloinkaan kuullut puhuttavan, että Hannaford oli keksijä tai kokeilija", huomautti Hollis. "Mutta minähän tunsinkin häntä hyvin vähän muutoin paitsi virka-asioissa: hän, hänen pojantyttärensä ja vanhahko nainen, joka heillä oli taloudenhoitajattarena, olivat hiljaista väkeä. Tiedän, että hän kasvatti pojantyttärensä lapsesta saakka ja antoi hänelle koko lailla hyvän kasvatuksen tyttöopistossa, mutta muutoin supistuvat tietoni heidän yksityisistä asioistaan hyvin vähiin. Otaksuttavasti hän työskenteli mainitsemassanne laboratoriossa huvikseen joutohetkinään."
"Hän harrasteli kemiaa, mikäli minä olen saanut selville", selitti Hetherwick. "Ja jollei laboratoriota ole repostettu, niin kenties löydämme sieltä jotakin, mikä antaa meille vihjauksen."
Hollis näytti miettivän minuutin tai pari.
"Sain mielijohteen!" hän sanoi äkkiä. "'Valkoisessa Karhussa' syö joka päivä puolista muuan Collison-niminen mies, erään täkäläisen suuren värjäysliikkeen analyyttinen kemisti. Silloin tällöin näin hänen keskustelevan Hannafordin kanssa. Ehkäpä hän tietäisi kertoa meille jotakin tästä asiasta. Lähdetään sinne! Nyt on juuri hänen ruokailuaikansa."
Muutamia minuutteja myöhemmin vei Hollis Hetherwickin hotellin kahvilahuoneessa parrakkaan miehen luokse, jolla oli silmälasit nenällään ja joka juuri oli aloittanut puolisensa, esitteli hänet ja selitti lyhyesti, mitä varten hän oli tullut Sellithwaiteen. Collison nyökkäsi hymyillen.
"Kyllä ymmärrän", hän virkkoi toisten istuutuessa hänen pöytäänsä. "Hannaford teki hiukan kemiallisia kokeita — pelkästään harrastelijan tavoin. Mutta että hän olisi keksinyt jotakin niin arvokasta — jopa nyt!"
"Hän oli kuitenkin älykäs mies harrastelijaksi, ja kenties hän on keksinyt jotakin, millä on melkoinen arvo."
"Eikö teillä ole aavistustakaan, mihin hän pyrki?" tiedusti
Hetherwick.
"Viime aikoina, ei! Mutta joku aika takaperin hän oli suunnattoman innostunut aniliiniväreihin", vastasi Collison. "Hän puheli usein kanssani niistä. Se on tällä alalla rajattoman suurimerkityksinen haara. Saksalaisethan, kuten kai tiedätte, ovat aniliiniväreihin nähden olleet tavattoman paljon edellä meistä, ja me olemme saaneet Saksasta niitä suurimman osan tarvitsemastamme määrästä, jollemme kaikkea. Hannaford harmitteli usein, miksi emme voi itse valmistaa aniliinivärejämme, ja luullakseni hän kokeili niillä. Mutta katsoen hänen mahdollisuuksiinsa — hän kun oli vain harrastelija — se oli tietystikin toivotonta."
"Näin hänen joskus keskustelevan teidän kanssanne", huomautti Hollis.
"Eikö teillä ole vihiäkään siitä, mihin hän tähtäsi viime aikoina?"
"Ei. Hänellä oli tapana kysellä minulta teknillisiä neuvoja", vastasi Collison. "Minä nähkääs pidin häntä vain miehenä, jolla oli luontainen kokeiluhalu. Se oli ilmeisesti hänen mielihaaveensa. Laskin siitä usein hänelle leikkiä. Mutta hän oli mies, joka tiesi, mihin pyrki, ja lukemalla ja kokeilemalla hän oli kerännyt itselleen koko joukon tietoja."
"Ja on kai mahdollisuuden rajoissa, että hän on keksinyt jotakin, millä on käytännöllistä arvoa?" lausui Hetherwick.
"Niin, varsin hyvin! Ja ehkä hän on keksinytkin", myönsi Collison. "Olen tuntenut paljoa kehittymättömämpiä harrastelijoita, jotka ovat äkkiä keksineet jotakin. Sitten on kysymys siitä, onko heillä kylliksi tietoja sovelluttaakseen keksintönsä mihinkään käytännölliseen tarkoitukseen ja hyötyäkseen siitä."
"Siitä päättäen, mitä Hannaford puhui pojantyttärelleen, hän ilmeisesti luuli tietävänsä kylliksi sitä varten", huomautti Hetherwick. "Aion pistäytyä hänen entisessä laboratoriossaan saadakseni selville juuri sen, mitä hän on keksinyt."
"Mutta koska ette ole kemisti, ette edes harrastelija", sanoi Hollis nauraen, "se ei ole suinkaan helppoa! Olisi parasta, jos te lähtisitte puolisen jälkeen mukaamme, Collison."
"Voin luovuttaa teille pari tuntia", myöntyi Collison. "Olen jo utelias ja tulen mielelläni — erittäinkin jos joku havainto, jonka siellä mahdollisesti teemme, on omiaan luomaan valoa Hannafordin salaperäiseen kuolemaan. Ikävä, etteivät poliisit ole saaneet pidätetyksi miestä, joka oli hänen seurassaan", lisäsi hän, katsahtaen Hetherwickiin. "Te kai tuntisitte hänet?"
"Kyllä, jollei hän ole kerrassaan erinomainen taituri naamioimaan itseään — varmasti!" vakuutti Hetherwick. "Hän oli huomiota herättävä mies."
Tuntia myöhemmin pysäyttivät nämä kolme miestä ajoneuvonsa vähän matkan päässä kaupungista olevan talon edustalle, lännessä kohoavan, pitkän kukkulajonon juurelle ulottuvan nummen reunaan. Talo, vanhanaikainen, yksinäinen rakennus, oli tyhjänä paitsi vahtia, joka oli majoitettu sen pihanpuolisiin huoneisiin tuulettamaan taloa ja näyttämään sitä mahdollisille vuokraajille. Laboratoriota, joka oli kiviseinäinen, puukattoinen hökkeli puutarhan perällä, ei oltu aukaistu kertaakaan, senjälkeen kun Hannaford oli poistuessaan lukinnut sen. Mutta avain löytyi pian, ja vieraat astuivat sisälle ja silmäilivät ympärilleen, kukin arvostellen näkemäänsä eri tavalla.
Koko huone oli täynnä kaikenlaista rojua ja roskaa. Kaikki Hannafordin laboratoriokoneet ja -tarvekalut oli viety pois, eikä siellä nyt ollut nähtävänä juuri muuta kuin romua — laseja, sekä eheitä että särkyneitä, paperia, kelvottomia rasioita ja lippaita, yleensä kaikenlaista hylkytavaraa. Mutta analyyttinen kemisti katseli ympärilleen tuntijan silmällä, tutki pulloja ja lippaita, nosti esineen sieltä, toisen täältä, ja ennen pitkää hän kääntyi toisten puoleen, nauraen ja osoittaen samalla sormellaan nurkassa seisovaa pöytää, jolla oli maljakoita ja pölyttyneitä kupposia.
"On perin helppo nähdä, mitä Hannaford tavoitteli!" hän sanoi. "Hän on koettanut kehittää uutta mustetta!"
"Mustetta!" huudahti Hollis epäillen. "Eikö nyt jo ole kaupassa yllin kyllin mustelajeja?"
"Loputtomasti!" myönsi Collison naurahtaen taaskin ja osoittaen uudelleen pöytää. "Tässä on näytteitä kaikista parhaiten tunnetuista — mutta paraskaan tähän asti keksitty muste ei ole täydellinen. Harrastelijana Hannaford ehkä ajatteli kykenevänsä valmistamaan parempaa kuin paras nykyisin tunnettu on. Mustetta! Juuri sitä hän on tavoitellut. Ehdottomasti hyvä, täysin juokseva, läpitunkeva, kestävä, syövyttämätön kirjoitusmuste — se on ollut hänen haaveensa! Siitä lyön vetoa tuhannen yhtä vastaan. Täällä on jälkiä monista hänen käyttämistään aineista."
Hän näytti heille useita aineita, selittäen niiden ominaisuuksia ja esittäen muutamia huomautuksia mustelajien valmistamisen historiasta viimeisten sadan vuoden aikana.
"Lyhyesti sanoen", lopetti hän puheensa, "ei tehtailijoiden ilmoituksista ja kehuskeluista huolimatta ole olemassa ehdottomasti täysikelpoista kirjoitusmustetta kaupassa — siitä olen joka tapauksessa varma. Jos Hannaford luuli osaavansa valmistaa sellaista ja jos se hänelle onnistui, niin olisin hyvilläni, jos saisin hänen ohjeensa! Se olisi rahaa!"
"Olisiko se sadantuhannen punnan arvoinen?" kysäisi Hetherwick, joka muisti Rhonan sanat. "Niinkö paljon?"
"No, no!" äänsi Collison nauraen. "On muistettava, että keksijät ovat aina kovin herkkiä, aina taipuvaisia näkemään kaikki ruusuisten silmälasien lävitse ja liioittelemaan keksintöjensä ansioita. Mutta jos Hannaford kokeilemalla on todellakin keksinyt sellaisen musteen valmistustavan, joka kaikissa tarpeellisissa suhteissa on parempaa kuin sen kilpailijat — niin se kyllä on melkoisen rahasumman arvoinen. Siitä ei ole epäilystäkään!"
"Hänen olisi kai ollut hankittava patentti keksinnölleen?" arveli
Hetherwick.
"Ihan varmasti! Yhtenä syynä hänen Lontoon-matkaansa luulisin olleen juuri sen — hän tahtoi huolehtia siitä", vakuutti Collison. Hän katsahti taaskin ympärilleen ja purskahti jälleen nauramaan. "Niin", hän sanoi, "nyt sen tiedätte, nyt voitte sen nojalla, mitä olen täällä nähnyt, olla varmat siitä, mihin Hannaford tähtäsi! Musteeseen — juuri musteeseen!"
Hetherwick piti Collisonin päätelmää oikeana, ja lähdettyään myöhemmin iltapäivällä Sellithwaitesta paluumatkalle Lontooseen hän arvioi matkansa tuloksia. Hän oli saavuttanut kaksi seikkaa. Ensinnäkin hän oli saanut selville, että se nainen, josta Hannaford oli puhunut junassa, oli kymmenen vuotta takaperin tunnettu rouva Whittinghamina, näytti olevan jonkunlainen seikkailijatar ja voitiin hänet, vaikka hän olikin korvannut pettämänsä jalokivikauppiaan vahingon, vieläkin vangita, tuomita ja rangaista, jos hänet tavattaisiin. Toiseksi hän oli saanut tietää, että keksintö, josta Hannaford oli puhunut pojantyttärelleen niin luottavan riemuisesti ja jonka selostus oli niin salaperäisesti kadonnut, koski sellaisen uuden kirjoitusmusteen valmistamista, josta saattaisi kehkeytyä varsin arvokas kauppatavara. Hyvä jo näinkin; asiat alkoivat hänelle selvetä. Syödessään päivällistä ravintolavaunussa hän suunnitteli vastaisia toimenpiteitään. Mutta niistä päättäminen vaati vain vähän miettimistä. Hänen oli hankittava tarkat tiedot naisesta, jonka kuva oli hänen muistikirjansa välissä — mikä hänen nykyinen nimensä oli, missä hän asusti, miksi hänen kuvansa oli julkaistu sanomalehdessä, ja viimeksi, mutta ei suinkaan vähäisimpänä seikkana, oliko Hannaford nähtyään hänen muotokuvansa ollut kosketuksissa hänen kanssaan tai antanut hänestä tietoja. Seurassaan olleelle miehelle Hannaford oli junassa sanonut, ettei hän ollut maininnut kellekään mitään naisesta ennen kuin sinä iltana — niin, mutta eikö hän ollut puhunut kellekään muulle kuin sille miehelle? Se siitä — ja sitten hänen oli koetettava jollakin tavoin ottaa selkoa, miten oli käynyt sinetöidylle kuorelle, joka epäilemättä oli Hannafordin taskussa hänen poistuessaan Malterin hotellista kuoliniltanaan.