TIMANTTINEN KAULAKORISTE

Melkein kaksi viikkoa New Scotland Yardin ajokoirat koettivat seurata Mori Yadan jälkiä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa Lontoossa ja lähettivät kyselyltään paljon laajemmallekin. Heidän ei onnistunut löytää häntä. Pienen johtolangan he kyllä saivat varsin helposti. Kun etsintäkuulutukset olivat tulleet tietoon, saapui eräs Edgeware-tien panttilainaaja ilmoittamaan poliisille, että noin kello kahden aikoina samana iltapäivänä, jolloin Yada oli paennut akkunasta, muuan nuori japanilainen, joka mainitsi nimekseen Motonon ja osoitteekseen juuri vieressä olevan hotellin ja joka omasta alotteestaan oli selittänyt olevansa tilapäisessä rahapulassa, kunnes eräs rahalähetys saapuisi, oli lainannut häneltä viisi puntaa kaulanauhastaan ottamaansa helmikoristeista neulaa vastaan. Hän oli epäilemättä Yada, mutta siitä lähtien hänen jälkensä katosivat.

Mutta nälkä on taitavin salapoliisi, ja noin parin viikon kuluttua muutamat Lontoossa olevan Japanin lähetystön virkamiehet saivat kuunnella kummallista tarinaa. Sen esitti heille eräs pakolainen, jonka laina oli loppunut, jolla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä eikä ainoaakaan muuta ihmistä, johon voisi turvautua kuin oman kansansa edustajat. Yada kertoi kummallisen jutun, sitäkin kummallisemman, kun poliisiviranomaiset, jotka oli kutsuttu sitä kuuntelemaan, saattoivat todeta, että siinä luultavasti oli jonkun verran tottakin. Sen lopputarkoitus oli seuraava. Yada oli halukas tunnustamaan olleensa muutamien päivien aikana hyvin menestynyt varas, mutta kielsi jyrkästi olevansa murhaaja.

Näin hän esitti kertomuksensa. — Marrask. 18 päivän iltana hän oli klubissaan Pilmanseyn yläkerroksessa. Siellä hän näki Chang Lin, joka toisten läsnäolevain kertomusten mukaan oli taas joutunut silloin tällöin palaavan ooppiumihimonsa valtaan ja oli jo edellisestä päivästä lähtien majaillut sisemmässä huoneessa itseään huumaten. Yada tiesi, että Chang Lin olisi välttämättä pitänyt lähipäivinä olla saapuvilla yliopistokolleegion sairaalassa, ja koetti herättää häntä tuosta tilasta, mutta turhaan. Seuraavana päivänä, 19:ntenä, hän meni taas Pilmanseylle. Chang Li oli siellä yhä samassa huumauksessaan ja sen näköinen, että saattoi arvata hänen aikovan nauttia siitä kyllikseen. Pariin päivään ei kukaan klubissa eikä sairaalassa ollut nähnyt Chen Litä — ja Chen Li oli ainoa henkilö, joka voi jotakin vaikuttaa Chang Lin. Sen vuoksi Yada lähti myöhään sinä iltana, marraskuun 19 p:nä, Maida Valeen ottaen Chang Lin avaimet mukaansa. Hän avasi ensin puutarhaveräjän ja sitten talon oven ja huomasi joka paikan tyhjäksi. Mutta juuri aikoessaan mennä sisään paraatiovesta hän kuuli Chen Lin äänen puutarhan portilla; niinikään hän saattoi eroittaa erään englantilaisen äänen. Sitä paitsi hän sai jonkin verran selvää siitä, mitä tuo englantilainen puhui. Hän sanoi Chen Lille, että tämän olisi parasta päästää hänet sisäpuolelle ja sopia ehdoista hänen kanssaan — muuten kääntyisivät asiat hyvin hullulle kannalle. Sen kuullessaan Yada oli pujahtanut sisälle rakennukseen, sulkenut rauhallisesti ulko-oven takanaan, mennyt ensimmäiseen huoneeseen, kätkeytynyt verhon taakse ja jäänyt odottamaan.

Siihen samaan huoneeseen oli Chen Li pian tuonut erään miehen. Hän oli Yadan kuvauksen mukaan alaluokan englantilainen, oli heti alkanut uhata Chen Litä ja kertoi sitten, mitä tiesi. Hän sanoi olevansa Praed-kadun varrelta herra Daniel Multeniuksen, Chen Lin isännän, lähin naapuri. Hänen nimensä, jos Chen Li halusi sen tietää, oli Parslett, hedelmä- ja vihanneskauppias, ja sen saattoi joko Chen Li tai kuka tahansa lukea hänen myymälänsä oven yläpuolelta selvistä kirjaimista. Hänellä oli asuntoonsa sivuovi, joka oli aivan vastapäätä herra Multeniuksen perähuoneeseen vievää sivuovea. Edellisenä iltana hänelle, Parslettille, oli tullut erittäin hieno sienilähetys — harvinaista tavaraa siihen vuodenaikaan — ja tietäen, että ukko piti niistä kovasti välittämättä niiden kalliista hinnastakaan, hän vei Multeniuksen puolelle vadillisen noita sieniä houkutellakseen häntä ostamaan niitä. Hän tapasi ukon arkihuoneessa laskemassa isoa setelinippua. Niiden täytyi Parslettin käsityksen mukaan vastata hyvin suurta rahasummaa. Ukko käski hänen jättää sienet, sanoi heti lähettävänsä rahat niistä ja viittasi häntä poistumaan. Parslett laski sienivadin kädestään eräälle lipastolle ja lähti pois. Vähän myöhemmin hän sattui seisoskelemaan ulko-ovellaan katsellen kadulle ja näki Chen Lin avaavan Multeniuksen liikkeen oven sekä sitten poistuvan nopeasti. Puolen, tunnin kuluttua hän oli kuullut jotakin tapahtuneen Multeniuksen luona ja myöhemmin illalla kerrottiin ukon kimppuun hyökätyn sellaisten asianhaarain vallitessa, että täytyi otaksua murhan tapahtuneen ryöstämistarkoituksessa. Silloin hän, Parslett, oli sovittanut asiat yhteen ja arvannut Chen Lin syylliseksi. Ja nyt — kuinka paljon aikoi Chen Li maksaa hänelle vaitiolon paikaksi?

Yadan väitteen mukaan ei Chen Lilla ollut paljonkaan sanottavaa — sen hän vain oli välttämättä tahtonut tietää kuinka paljon mies tahtoi. Parslettilla oli se kyllä selvillä. Hän tahtoi saada tuhat puntaa, vieläpä kullassa, ja nyt heti paikalla niin paljon siitä kuin Chen Li vain saattoi saada irti. Hän ei tahtonut laisinkaan uskoa, ettei Chen Lilla olisi ollut kultaa aika paljon jossakin — hän oli Parslettin käsityksen mukaan varmasti vaihtanut jonkin noista suurista rahoista, koska oli varastanut ne edellisenä päivänä. Chen Li väitti vastaan ja sanoi, että hänellä oli vain viisikymmentä tai kuusikymmentä puntaa kullassa, mutta hän lupasi hankkia seuraavaksi illaksi loput lupaamistaan tuhannesta punnasta. Sitten hän antoi Chen Lille viisikymmentä puntaa, sopi Parslettin kanssa siitä, että tämä tulisi seuraavana iltana, ja tarjosi hänelle sitten juomaa. Parslett pani rahat taskuunsa ja lupasi sitten juoda, mitä hänelle tarjottiin. Piilopaikastaan Yada näki Chen Lin menevän sivupöydän luokse, sekoittaen viskyä ja soodavettä sekä tiputtavan siihen muutamia pisaroita povitaskustaan ottamastaan pikku pullosta. Parslett joi lasin sisällyksen ja Chen Li meni häntä saattamaan portille.

Yada seurasi heitä ulko-ovelle ja katseli kapeasta raosta. Puutarhaa valaisi selvästi juuri noussut kuu. Hän näki Chen Lin päästävän miehen ulos. Sitten hän näki hänen kääntyvän portilla ja astelevan hitaasti rakennukseen päin. Sen jälkeen seurasi jotakin aivan toista. Suuren laakeripuun takaa hyppäsi äkkiä esiin lyhytvartinen, solakka mies, joka syöksähti Chen Lin kimppuun notkeasti kuin pantteri. Hän näki veitsen välähtävän kuunvalossa, kuuli tukahdetun huudahduksen ja kauhistuneen voihkaisun. Sitten hän näki Chen Lin lysähtävän maahan ja makaavan siinä ilmeisestikin kuolleena. Hän näki murhaajan kumartuvan alas, tarttuvan uhriaan hartioista ja laahaavan hänet pensaikkoon. Sen jälkeen murhaaja enempää viivyttelemättä kiirehti portille. Hän näytti olevan ihan vakuutettu siitä, ettei ketään muuta ollut lähettyvillä, avasi veräjän ja hävisi. Yada vannoi tämän todeksi kaikkein pyhimmillä valoillaan. Eräästä toisestakin asiasta hän oli varma — murhaaja oli kiinalainen.

Nyt alkoi hänen oma rikollinen uransa. Juuri silloin hän oli kovassa rahapulassa. Hän oli kuluttanut paljon enemmän kuin mihin hänen kuukausirahansa olisivat riittäneet — hän oli velassa sekä asuntoonsa että muualle. Siitä hän oli vakuutettu, että jossakin tuossa rakennuksessa olivat ne rahat, jotka Chen Li oli nähtävästikin varastanut ukko Multeniukselta. Heti paikalla hän alkoi etsiä niitä. Eikä siinä ollutkaan suurta vaikeutta. Pankinsetelit olivat siinä laatikossa, josta hän oli nähnyt Chen Lin ottavan kultarahat tuolle kiristäjälle, Parslettille. Kiireesti hän sijoitti ne omaan taskuunsa ja lähti pois siitä ovesta, joka johti puutarhan perälle. Vasta myöhään samana iltana päästyään rauhaan omaan asuntoonsa hän oli huomannut omistavansa melkein kahdeksankymmentä tuhatta puntaa.

Muutamia päiviä hän oli ollut aivan neuvoton sen suhteen, miten tuota saalista olisi ollut hoidettava. Häntä peloitti lähteä koettamaan vaihtaa edes viidensadan punnan seteliä. Hän kyseli varovasti, kuinka olisi meneteltävä, ja alkoi jo ajatella, että nuo suuret setelit olivat hänelle melkein roskapaperin arvoiset. Silloin Ayscough tuli käymään hänen luokseen, ja niin hän kuuli ensimmäisen kerran kellanpunaisesta timantista.

Silloin hänen aivoissaan syntyi suunnitelma. Hän tunsi hyvin tarkoin kiinalaisten tavat ja erikoisominaisuudet ja oli vakuutettu siitä, että Chen Li oli kätkenyt timantin niskapalmikkoonsa. Sitten hän käytti hyväkseen hallussaan olevaa salapoliisin nimikorttia päästäkseen ruumishuoneeseen, saadakseen olla minuutin pari kahden kesken vainajan kanssa ja voidakseen tunnustella sormillaan ruumiin päätä peittävän silkkilakin alta. Sieltä hän löysikin timantin ja ymmärsi, että jolleivät pankin setelit olisikaan hänelle minkään arvoiset, timantti varmasti olisi, jos hänen vain onnistuisi livahtaa mannermaalle.

Mutta häneltä puuttui kipeästi käteistä rahaa. Silloin hänen mielessään heräsi rohkea ajatus hankkia palkkio tiedoistaan. Hän lähti poliisiasemalle, suunnitellen vaatimuksekseen perin vähäistä summaa — viidelläkymmenellä punnalla hän pääsisi Wieniin, jossa hän kyllä saisi timantin sijoitetuksi ilman että siitä kyseltäisiin mitään. Mutta tavatessaan saapuvilla timantin ja myöskin rahojen omistajat hän päätti siepata suuremman palkkion. Hän saikin mitä pyysi, ja ilman tuota pientä juutalaista, hän sanoi ilkeästi, hän olisi päässyt lähtemään Englannista tuona samana tapauksista rikkaana iltapäivänä. Mutta niin ei ollut sallittu, ja peli oli lopussa. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli totta. Tehkööt nyt hänelle mitä tahtoivat, mutta lähettäkööt myöskin ottamaan selvää Chen Lin murhaajasta.

Ne henkilöt, jotka pääasiassa olivat tunteneet mielenkiintoa kellanpunaista timanttia ja Englannin pankin kahdeksankymmenentuhannen kultapunnan arvoisia seteleitä kohtaan, eivät olleet niin innokkaita todistamaan Yadan kummallista kertomusta oikeaksi kuin hän itse. Tärkeintä heistä oli se, että olivat saaneet omaisuutensa takaisin. Luonnollisestikin he tunsivat suurta kiitollisuutta Melky Rubinsteinia kohtaan siitä neuvokkuudesta, jota hän oli osoittanut vetäessään Yadaa nenästä aivan yhdennellätoista hetkellä.

Eräänä päivänä sellaiseen aikaan, jolloin ruokalassa liike on vähäistä ja jokainen haluaa nauttia rauhasta päivällisen jälkeen, Melky tuli käymään rouva Goldmark'n luona ja asettui hänen kanssaan tuttavallisesti kahden kesken ruokalan perällä olevaan pieneen arkihuoneeseen, jota omistajatar piti yksityishuoneenaan. Rouva Goldmark, jolla oli tarkka huomiokyky, näki Melkyn pukeutuneen parhaimpiinsa, uuteen silkkihattuun ja uusiin hansikkaihin sekä panneen jalkaansa kiiltonahkakengät, jotka hän — säälivin sydämin — huomasi ainakin yhtä numeroa liian pieniksi. Melky huoahti heidän istuessaan vierekkäin sohvalla ja rouva Goldmark vilkaisi häneen myötätuntoisesti.

"Millainen tämä viime aika onkaan ollut teille, herra Rubinstein", hän sanoi tunteellisesti, "sellaista vaivaa ja sellaisia huolia! Ja mihin vaaraan te antauduittekaan ottaessanne ypö yksin kiinni tuon pahan nuoren miehen! Kuinka urhoollisesti menettelittekään! Teidän pitäisi saada tuollainen muistomitali, joita ihmisille annetaan!"

"Niinkö arvelette", vastasi Melky ilahtuen arveluttavasti. "Voi, rouva Goldmark, teidän sananne ovat kuin viiniä. Koko elämäni olen toivonut, että joku kaunis nainen sanoisi minulle tuon tapaista! Nyt minusta tuntuu kuin olisin kaksi jalkaa kookkaampi, rouva Goldmark! Mutta minä en tahdo mitään muistomitaleja. Herra Levendale ja herra Purvis tulivat minun luokseni ja sanoivat tahtovansa antaa minulle palkkion, oikein tuntuvan palkkion siitä, että olin hankkinut heille takaisin heidän omaisuutensa. Silloin minä sanoin ei — minä en tahtonut mitään itselleni. Mutta sitten lisäsin, että erään henkilön pitäisi saada palkkio. Rouva Goldmark, tiedättekö mitä! Minä ajattelin teitä, kun sanoin niin!"

Rouva Goldmark huudahti hiljaa, liitti kätensä yhteen ja tuijotti
Melkyyn melkein vesissä silmin.

"Minuako!" hän huudahti. "Mutta enhän minä ole tehnyt mitään, herra
Rubinstein!"

"Kuunnelkaa minua", jatkoi Melky lujasti. "Näin minä sanoin herra Levendalelle. Jollei rouva Goldmarkilla olisi ollut ruokalaansa ja jollei herra Purvis olisi mennyt sinne syömään kyljystä ja pudottanut platinanappiaan pöydälle ja jollei rouva Goldmark olisi ottanut talteen tuota nappia ja jolleivät asiat olisi lähteneet kehittymään siitä, niin mitä luulisitte minun tietäneen? Rouva Goldmarkilla siis on oikeus pieneen lahjaan, jos sellaista ajattelette. Niin minä sanoin, rouva Goldmark. Ja herra Levendale ja herra Purvis olivat yhtä mieltä minun kanssani. Ja, rouva Goldmark, ettekö te salli minun nyt kiinnittää tätä kauniin kaulanne ympärille?"

Rouva Goldmark kirkaisi taas, kun Melky veti näkyviin timanttisen kaulakoristeen, joka oli sinisellä sametilla sisustetussa sahviaanilaatikossa. Timanttien kimmellys muutti molempain katselijain äänet aivan käheiksi mielenliikutuksesta.

"Tiedättekö mitä, rouva Goldmark?" kuiskasi Melky. "Se on varmasti maksanut tuhat puntaa! Taivuttakaa nyt kaunista päätänne, niin panen sen kaulaanne. Voi, tehän olette kauniimpi kuin Saban kuningatar! Ja ettekö olekin Melkynne kuningatar, rouva Goldmark, sanokaa, että olette!"

"Voi taivas, herra Rubinstein", sanoi rouva Goldmark ujosti. "Aivanhan tuntuu siltä kuin te kosisitte minua!"

"Niinhän minä kosinkin!" huudahti Melky rohkaisten luontonsa. "Ettekö näe, että olen parhaissa vaatteissani? Kuuluuko nykyään mistään muusta kuin kihlauksista? Herra Lauriston menee naimisiin Zillahin kanssa ja herra Purdie on saanut omakseen Levendalen kotiopettajattaren, ja — voi rouva Goldmark, enkö minä ihaillut teitä rajattomasti joka kerta, kun tulin päivälliselle teidän ruokalaanne? Ettekö ole suloisin olento koko Paddingtonissa? Vastatkaa nyt minulle, rouva Goldmark, ettekö näe minun olevan niin nälkäisen, että voisin ihan syödä teidät?"

Sitten rouva Goldmark antoi vastauksensa ja pakeni heti Melkyn kiihkeästä syleilystä katsellakseen itseään ja kaulakoristustaan kuvastimesta.