KAHDEKSASTOISTA LUKU
Mustasukkaisuutta
Mutta sitten kun Simmons oli piilottanut revolverin sellaiseen paikkaan, mistä sitä ei kukaan voisi löytää, paitsi jos pantaisiin toimeen kotietsintä, jota tuskin tarvitsi pelätä, siirtyi hän toiseen vaiheeseen epävarmuuden tilassa. Hän tiesi ihan varmasti revolverin olevan veljensä oman ja muisti selvästi, kuinka ja miksi John oli sen hankkinut ja missä sitä säilytettiin. Siihen ei liittynyt mitään salaisuutta; revolveria pidettiin tavallisesti Johnin makuuhuoneessa eräässä lipastossa, jossa oli sekalainen kokoelma kaikenlaista tavaraa ja jota ei milloinkaan lukittu. Hän meni tarkastamaan tätä lipastoa ollakseen ihan varma asiasta. Siellä ei ollut revolveria, eikä hän ollut ajatellutkaan että se siellä olisi. Hänellä oli juuri se revolveri, jonka piippuun oli kaiverrettu nimikirjaimet J. H. Niin pitkälle oli siis asia selvillä! Kun sen yksityiskohdat liitettiin yhteen, saatiin tulokseksi: Hän, Simmons, oli löytänyt revolverin rouva Champernownen hedelmätarhasta melkein sen paikan vierestä, mistä James Deanen ruumis oli löydetty pään läpi ammuttuna, ja revolveri oli epäilemättä hänen veljensä, John Hackdalen, omaisuutta. Se oli varmaa — yhtä varmaa kuin sekin, että hän oli Simmons ja että tuo liha tuolla illallispöydällä oli kylmää paistia.
Sepä se, mutta mitä sitten? Hänen ajatuksensa olivat vielä sekaisin, mutta yhdestä seikasta hän oli kuitenkin varma. Hän aikoi kääntää tämän ja kaiken muunkin siihen liittyvän omaksi hyödykseen. Koko ikänsä hän oli väsymättä koettanut painaa mieleensä ohjetta, jota hänen vanhempi veljensä oli teroittanut hänelle lapsuudesta saakka: Pidä silmällä omia etujasi, itse ensin ja hiiteen kaikki muut! Se oli Simmonsin uskonkappale, ja hän uskoi siihen todella hurskaasti. Hän ei välittänyt paljoakaan siitä, oliko hänen veljensä ampunut Deanen vai oliko sen tehnyt rouva Champernowne tai herra Alfred, mutta siitä hän oli varma, että joku heistä oli syypää ja että hänellä nyt oli keinoja, joiden avulla voisi todistaa heidän rikollisuutensa, sillä luultavasti he kaikki kolme olivat syyllisiä, joko murhaajina tai apureina. Mutta viis siitä — se oli mitätön sivuseikka. Hänestä oli samantekevää, vaikka he olisivat ampuneet jonkun Deanen joka päivä, jos se vain olisi heitä miellyttänyt. Hänen harrastuksensa kohdistui siihen, mitä hän voi todistaa näillä tiedoillaan. Rouva Champernownen täytyi maksaa, koska hän oli rikkain koko joukosta. Niin, vihdoinkin hän oli saanut rouvan, Johnin ja kaikki muutkin silmukkaansa ja aikoi kiristää sitä yhä ahtaammaksi, jos vain tarve vaati, kunnes he kaikki ryömisivät hänen jaloissaan. Hänen ei tarvinnut kiinnittää huomiotaan muihin kuin yhteen ainoaan henkilöön — omaan itseensä. Hän luovuttaisi mielellään rouva Champernownen ja herra Alfredin poliisin käsiin, jos hänen olisi pakko — mielellään, jopa Johninkin, sillä hänenhän piti ajatella vain itseään alinomaa. Mutta Simmons tiesi, ettei hänen tarvitsi luovuttaa heistä ketään poliisille, koska rouva Champernowne varmasti maksaisi. Hänellä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin jatkaa varovaisesti, ottaa selko parista pienestä yksityiskohdasta ja sitten valita sopiva sielullinen hetki nopealle, päättäväiselle ja säälimättömälle iskulle.
Hänen veljensä tuli kotiin, ja Simmons käyttäytyi kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän söi illallisensa, jutteli ja istui vielä hetkisen valveilla poltellen savukkeita, Johnin pistäessä piippuunsa, ja meni vihdoin makuulle onnitellen itseään menestymisensä johdosta. Kun otettiin huomioon hänen ehdoton onnistumisensa neiti Prettyn seurassa ja hänen hedelmätarhassa tekemänsä löytö, oli hänellä ollut hyvä päivä, oikeinpa loistava. Hän nukkuikin sikeästi.
Mutta jos Simmons olisi tiennyt, mitä tapahtui eräässä Ashenhurst-huvilan palvelijain puolisessa makuuhuoneessa, olisi painajainen ahdistellut häntä, niin että hän olisi ollut märkänä tuskanhiestä ja vapissut päästä jalkoihin asti, mikä olisi heikontanut hänet nopeasti kuivuvalle rannalle ajautuneen maneetin kaltaiseksi. Hänen suunnitelmaansa heikonnettiin hänen tietämättään, hänen verkkoaan revittiin säpäleiksi, ja maata kaivettiin pois hänen jalkainsa alta.
Kitty Trevice palasi rouva Champernownen huvilaan iltapäivälomaltaan noin kello kymmenen aikaan illalla ja tapasi Jane Prattin ja muut palvelijat illallispöydässä. Myöhemmin hän ja Jane poistuivat siihen huoneeseen, jossa he yhdessä asuivat. Koska Kitty ja Jane olivat jo kauan olleet tuttuja keskenään, olivat he niin hyviä ystäviä, etteivät salanneet toisiltaan lemmenjuttujaan, ja Kitty tiesi vallan hyvin, että Simmons oli Janen uusin mielitietty ja sellainen, jota ei haluttu menettää, että sisäkkö siis oli hyvin halukas rupeamaan rouva Simmons Hackdaleksi. Ja riisuessaan vaatteita yltään yöksi hän äkkiä kääntyi ystävänsä puoleen, luoden katseita, jotka sisälsivät enemmän kuin yhden asian.
"Jennie", kuiskasi hän, "minulla on sinulle jotakin kerrottavaa. Ja sinun pitää ottaa se oikealta kannalta ja olla kiitollinen, kun sinua on ajoissa varoitettu."
"Varoitettuko?" huudahti neiti Pratt kääntäen äkkiä epäilevät kasvonsa
Kittyyn päin. "Mistä sinä puhut? Kenestä? Mitä sinä olet kuullut?"
"En ole kuullut mitään, vaan nähnyt sitä enemmän!" sanoi Kitty. "Kuulehan nyt, älä ryhdy enää mihinkään tekemisiin Simmons Hackdalen kanssa! Hän pettää sinua!"
Neiti Pratt pudotti vaatekappaleen, johon juuri oli aikonut pukeutua, ja huohotti hätääntyneenä.
"Mitä — mitä sinä oikeastaan tarkoitat, Kitty?" kysyi hän. "Joku on…"
"Ei kukaan ole kertonut minulle", vakuutti palvelijatar. "Minä puhun nyt vain siitä, mitä itse tiedän, niin että nyt sen kuulit. Simmons Hackdale kohtelee sinua häpeällisesti — hän pettää sinua. Hän vie sinut kävelemään ulkosalle ja rakastelee sinua ja tekee kaikkea muutakin sellaista, ja kuitenkin hän koko ajan seurustelee Chancellorissa asuvan nuoren neidin kanssa — jos hän onkaan mikään oikea neiti. Siitä", lopetti Kitty keikauttaen päätään, "voi kyllä olla eri mieltä".
"Mitä sinä tarkoitat?" toisti neiti Pratt heikosti.
"Sen kyllä kerron", sanoi Kitty. "Kun olin menossa kotiini tänään iltapäivällä, poikkesin Daneslayn metsän halki, ja sinähän tiedät, kuinka yksinäistä siellä on. No niin, vaikka he eivät nähneetkään minua, näin minä sen neiti Prettyn ja sinun Simisi siellä eräässä kauniissa rauhallisessa sopessa, niin juuri!"
"Etkä nähnyt!" huudahti neiti Pratt. "Hän sanoi minulle olleensa kotonaan tänään iltapäivällä."
"Silloin hän on valehdellut hävyttömästi", sanoi Kitty. "Hyväinen aika, minähän olin ihan heidän vieressään He olisivat kyllä suuttuneet aika lailla — tyttö ainakin, uskallan lyödä siitä vaikka vetoa — jos vain olisivat tienneet, kuinka lähellä minä olin!"
"Mitä he — mitä he tekivät?" kysyi neiti Pratt vieläkin raukeammin kuin äsken.
"Tekivätkö? He suutelivat ja kuhertelivat kuin hullut tai puolihullut", vastasi Kitty. "Minä voin sanoa sinulle nähneeni koko paljon. Jos nuoret herrasnaiset käyttäytyvät noin rumasti nuorten miesten kanssa, niin voin vain sanoa olevani kiitollinen siitä, että osaan käyttäytyä paremmin. Minä puhun kaikissa tapauksissa totta, Jennie, ja jos olisin sinun sijassasi, antaisin Simmons Hackdalen, kun hän seuraavalla kerralla tulee viheltelemään hedelmätarhaan, vihellellä siellä tarpeekseen tai lähettäisin hänet tiehensä nolaamalla hänet ensin — mokoman hulttiomaisen petkuttajan!"
Neiti Pratt ei vastannut, meni vain vuoteeseensa. Viiden minuutin kuluttua hän kuuli Kitty Trevicen hengittävän sikeään uneen vaipuneen ihmisen säännölliseen tapaan. Mutta neiti Pratt ei saanut unta. Hän tunsi Kittyn; tämä oli rehellinen nuori tyttö. Sen vuoksi olikin Sim ilkeä valehtelija. Ja kuitenkin — hän oli rakastunut Simiin kovasti. Sim oli liehitellyt häntä tulisemmin kuin kukaan sitä ennen, sillä vaikka Sim olikin vielä nuori, tajusi Jane hänen perehtyneen sellaisiin asioihin. Hän oli pitänyt siitä tavasta, kuinka Sim oli suudellut häntä heidän salaisissa kohtauksissaan hedelmätarhassa ja viereisillä kujilla — ja nyt hänelle kerrottiin ehdottomana totuutena, että Sim tuhlaili suutelojaan ja syleilyjään toiselle tytölle. Hän oli nähnyt tuon toisen lemmityn, hänen hienot pukunsa ja kauniit kasvonsa ja kaiken muunkin. Neiti Prattin rinnassa syntyi äkkiä kiihkeä, järjetön ja raivoisa mustasukkaisuuden vimma. Kuta kauemmin hän lepäsi valveillaan, sitä kiihkeämmäksi se kävi. Se kidutti häntä hänen vihdoinkin vaipuessaan uneen, se vaivasi häntä hänen herätessään väsyneenä ja raskassilmäisenä aamulla eikä jättänyt häntä rauhaan päivälläkään. Ja Kitty Trevice kohenteli silloin tällöin sen polttavaa tulta. Sitten kun rouva Champernowne ja herra Alfred olivat syöneet päivällistä iltapuolella maanantaina, pyysi Jane Pratt lomaa voidakseen mennä kaupungille ja saikin lähteä. Hän pukeutui hyvin huolellisesti ja poistui talosta vasta illan pimetessä. Hän meni suoraan Chancellorin takaportille ja sitten keittiön ovelle kysyen Gracie Whiteä. Tämä oli hänen toinen ystävänsä, joka oli jo jonkun aikaa ollut Chancellorin toisena sisäkkönä ja päässyt harhateille joutuneen Mary Sandersin jälkeen ensimmäiseksi. Neiti Pratt piti jokseenkin mahdollisena, että Gracie voi kertoa hänelle jotakin, mitä hän tahtoi tietää. Ja kun Gracie tuli, vei hän tytön pihalle rauhalliseen soppeen.
"Gracie", sanoi hän, "sinähän tunnet sen nuoren neidin, joka asuu täällä ja jolla on jotakin tekemistä murhatun vanhan herran kanssa?"
"Tietysti!" vastasi Gracie. "Se on neiti Pretty. Hän asuu minun kerroksessani — hänellä on siellä yksityinen arkihuone ja makuuhuone."
"Minä haluan tietää jotakin, mutta vain meidän kesken", mutisi neiti Pratt. "Sinähän tunnet Simmons Hackdalen. Käykö hän joskus vierailulla neidin luona?"
"Kyllä!" huudahti Gracie. "Hän on ollut monta kertaa täällä iltaisin.
Hän on neidin luona nytkin."
"Nyt juuri?"
"Niin. Neiti meni kaupungille päivällisen jälkeen ja viipyi poissa noin tunnin. Simmons tuli tänne hänen kanssaan. He ovat nyt neidin arkihuoneessa. He ovat olleet siellä jo jonkun aikaa."
"Kahdenko?" kysyi neiti Pratt.
"Tietysti", myönsi Gracie. "Sehän on yksityinen huone. Mitä sinä haluat tietää, Jennie?"
Neiti Pratt pudisti päätään.
"Viis siitä nyt", vastasi hän. "Kerron sen sinulle joskus toiste."
Sitten hän sanoi ystävälleen hyvästi ja poistui. Hän käveli hitaasti katua pitkin pää painuksissa ja katse kohdistettuna kivitykseen kuin syvissä mietteissä. Ja hän ajattelikin — ja miettimisensä tulokseksi hän äkkiä kohotti katseensa, kiiruhti kulkuaan, jätti kaupungin keskustan ja riensi suoraan Shelmoren yksityisasuntoon kaupungin laidalle. Siellä hän soitti ovikelloa ja kysyi, voisiko neiti Pratt tavata herra Shelmorea heti erään yksityisen ja hyvin tärkeän asian vuoksi.
Shelmore, joka juuri pelasi shakkia naimattoman tätinsä neiti Chaunceyn kanssa, katsoi ihmetellen tyttöä, joka ilmoitti hänelle Janen pyynnön.
"Neiti Prattko?" huudahti hän. "Kuka se on?"
"Rouva Champernownen sisäkkö, sir", vastasi tyttö.
Shelmore katsoi tätiinsä, shakkipöytään, uuninreunustalle kelloon ja vihdoin tyttöön.
"Opastakaa hänet työhuoneeseeni", sanoi hän.
Hän meni sinne itsekin hetkisen kuluttua ja näki Jane Prattin istuvan jäykkänä ja kalpeana suoraselustaisen tuolin reunalla. Tyttö nousi seisoalleen hänen tullessaan sisään ja kumarsi kohteliaasti. Shelmore huomasi heti, että tulija oli ilmeisesti kiihkoissaan, mutta kuitenkin päättäväinen ja luja — jossakin asiassa. Hän viittasi tyttöä istuutumaan nojatuoliin pöytänsä viereen.
"Istuutukaa", sanoi hän ystävällisesti. "Haluatteko keskustella kanssani ammattiini kuuluvasta asiasta?"
Jane Pratt istuutui viitattuun tuoliin, nyökäyttäen päätään, jota koristi hänen komein hattunsa.
"Kyllä, herra Shelmore, asia on juuri niin", vastasi hän hieman värähtelevällä äänellä, mutta sellainen kiilto silmissään, joka ilmoitti hänen kuuntelijalleen, että asia otettaisiin puheeksi, olipa se sitten mikä tahansa. "Minä tulin todellakin tänne siinä tarkoituksessa. Tiedän jotakin enkä tahdo salata sitä enää. Te olette lakimies ja tiedätte sen vuoksi, mitä tässä pitäisi tehdä, herra Shelmore. Tiedättekö, että konttoristinne, Simmons Hackdale, pelaa harvinaisen petollista peliä?"
"Millaista peliä?" kysyi Shelmore.
"Ilkeätä, häpeällistä ja petollista peliä!" sanoi Jane Pratt pontevasti "Ja hän on koettanut taivuttaa minuakin siihen — hänellä on sellainen kieli, että hän voi houkutella vaikka kenet puolelleen. Mutta nyt olen päässyt selville hänestä enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen enkä koko jutun kanssa."
Shelmore katsahti ovelle. Se oli tiukasti kiinni, ja hän veti oman tuolinsa hieman lähemmäksi vierastaan.
"Kertokaa minulle kaikki", kehoitti hän. "Älkää hätäilkö."
Eikä Jane Pratt hätäillytkään. Kun hän oli puhunut muutamia minuutteja, otti Shelmore esille paperia ja kynän alkaen tehdä muistiinpanoja. Ja kun hänen vieraansa oli lopettanut selostuksensa, huomasi hän saaneensa kuulla muutamia erityisiä seikkoja, jotka eivät olleet ainoastaan mielenkiintoisia, vaan vakaviakin. Hän tarkasteli niitä vielä ääneti.
1. Samana iltana, jolloin James Deane murhattiin, oli Jane Pratt nähnyt rouva Champernownen juttelevan erään oudon miehen kanssa Ashenhurstin edustalla.
2. Jane Pratt oli kertonut sen Simmonsille suurena salaisuutena.
3. Päättäen muutamista myöhemmistä sanoista ja asioista Jane Pratt luuli Simmons Hackdalen koettavan päästä James Deanen murhaajan jäljille ja tietävän enemmän kuin hän oli kertonut.
4 Joku ilta sitten olivat John Hackdale ja James Bartlett käyneet rouva Champernownen luona John Hackdale oli puhutellut rouvaa ensin kahden kesken ja vienyt sitten Bartlettinkin hänen luokseen. Jane Pratt oli vaaninut heitä salongin ikkunasta ja nähnyt rouvan kirjoittavan maksumääräyksen ja antavan sen John Hackdalelle Bartlettin läsnäollessa.
5. Jane Pratt oli kertonut sen Simmons Hackdalelle ja hänen kehoituksestaan ottanut haltuunsa lehden siitä imurista, johon rouva oli kuivannut maksumääräyksen. Sitten Simmons oli käsikuvastimen avulla näyttänyt hänelle, että maksumääräys oli kirjoitettu tuhannelle punnalle.
6. Edellisenä iltana, kun hän oli ollut Simmonsin kanssa rouva Champernownen hedelmätarhassa, oli Simmons löytänyt revolverin heinikosta ja ottanut sen mukaansa.
Shelmore luki nämä muistiinpanot pari kertaa läpi. Sitten hän katsoi
Jane Prattiin vakavasti ja tutkivasti.
"Minä ymmärrän puheistanne, että te ja Simmons olette olleet läheisiä ystäviä keskenänne?" kysyi hän.
"Hän tuppautui kohteliaisuuksineen tielleni", vastasi Jane Pratt. "Minä en keimaillut hänelle."
"Mutta te olette nähtävästi olleet tovereita", sanoi Shelmore. "Ja luullakseni oikein hyviä. Mikä on nyt pakottanut teidät tulemaan luokseni ja kertomaan minulle tämän?"
Jane Pratt epäröi, katsellen maton kuvioita.
"Te voitte uskoa asianajajalle mitä tahansa", sanoi Shelmore. "Tunnustakaa, että teillä on ollut siihen jokin syy — ehkäpä mustasukkaisuus? Onko joku toinen tyttö…"
Jane Prattin viha leimahti liekkiin.
"Tyttökö?" huudahti hän. "Syytän tästä kaikesta Chancellorissa asuvaa nuorta herrasnaista! Simmons seurustelee nyt hänen kanssaan. Hän oli ollut sen ihmisen seurassa — suudellut häntä ja tehnyt vaikka mitä — Danesleyn metsässä eilen iltapäivällä, vaikka oli luvannut mennä naimisiin minun kanssani heti kun saisi tuon palkinnon."
Shelmore malttoi pysyä tyynenä, vaikka mainittiin neiti Pretty.
"Niin kai", sanoi hän. "Hän pelaa nähtävästi petollista peliä. Perin katalaa hänen puoleltaan! Mutta onko vielä jokin muukin syy, miksi olette tullut luokseni?"
"On kyllä", vastasi Jane Pratt vaiettuaan hetkisen, jonka kuluessa hänen vihansa näytti hieman jäähtyvän. "Minä tarkoitan sitä revolverijuttua. Se säikäytti minua ja minusta näytti…"
"Että se oli tuonut murhan liian lähelle?" sanoi Shelmore.
"Niin juuri", myönsi hänen vieraansa. "Kun jutussa tulee esille revolveri, en minä halua olla missään tekemisissä sen kanssa. Enkä Sim Hackdalenkaan! Hän on niin ilkeä, ettei voi avata suutaan valehtelematta. Nyt olen kertonut teille kaikki tietoni, herra Shelmore."
"Hyvä on", sanoi Shelmore. "Kuunnelkaa nyt neuvoani. Älkää puhuko tästä kenellekään, ennenkuin tapaatte minut jälleen. Minä otan tämän asian hoitaakseni. Vaietkaa siitä kuin —"
"Kukaan ei voi olla sen vaiteliaampi kuin minä, jos vain haluan, herra
Shelmore", keskeytti Jane Pratt.
"Silloin vaietkaa", toisti Shelmore. "Pitäkää kaikki ehdottomasti omana tietonanne ja odottakaa."
Hän saattoi tyttöä ulko-ovelle ja katseli hänen poistumistaan. Ja vaikka hän palasikin shakkipöytään, huomasi neiti Chauncey kuitenkin pian hänen ajatustensa suuntautuvan muualle.