IX
SAIPPUAKUPPI
Lakimies meni edellä kylän raitille ja kääntyi Lynne Courtin portille päin. Hän oli ilmeisesti syvissä aatoksissa, eikä kumpikaan hänen kumppaneistaan häirinnyt häntä, mutta äkkiä hän pyörähti heidän puoleensa.
"Hextall!" lausui hän. "Kaikkein ensiksi meidän on päästävä varmalle pohjalle. Nyt täytyy nuoren Tressin jo varmasti olla selvinnyt humalastaan. Lähdetään taloon Sinun on mentävä hänen puheilleen ja kerrottava hänelle, että sait tiedon tapahtumasta, ja kun lisäksi olit huolissasi hänen sisarensa terveydentilasta, kiiruhdit tänne ja toit mukanasi erään ystäväsi, josta saattaa olla hyötyä. Sillä välin te, Styler — mutta tulkaahan tänne, annan teille ohjeet."
Hän vei sihteerinsä syrjään ja piti hänen kanssaan lyhyen neuvottelun,
jonka jälkeen Styler kääntyi palaamaan majataloon. Smith tuli takaisin
Hextallin luokse, ja yhdessä he ripeästi astelivat kuusikon lävitse
Lynne Courtille.
Darrell Tress ehätti heitä vastaan pengermälle. Smith silmäili häntä arvostelevasti ja jupisi nopeasti seuralaiselleen:
"Tämän miekkosen kasvoista on helppo lukea. Heikko — hyvänluontoinen — hyvin helposti johdettavissa — luonnollisesti perin riippuvainen muista ihmisistä. Hän on kovin hyvillään tulostamme — arvaa meidän ottavan vastuunalaisuuden hänen hartioiltaan. Tunnen tämänkaltaiset nuorukaiset, ja se, että joku ampui tänä aamuna kuulan Kestevenin kalloon, oli — tekisi mieleni väittää — hänen tähänastisen elämänuransa oivallisin tapaus. Hextall, meidän on koetettava kääntää tämä mies uudelle ladulle ja tehdä hänestä yhteiskunnan kunnollinen jäsen."
Näkyi varsin selvästi, että Darrell oli hyvillään ja että hänen mielensä keventyi, kun hän näki Hextallin. Hän pudisti vieraan kättä tarpeellista lämpimämmin ja lausui hänet tervetulleeksi samalla tavoin kuin haaksirikkoutunut tervehtii pelastajaansa.
"Oi, olenpa totisesti kovin kiitollinen siitä, että tulitte, tohtori!" puhkesi hän muitta mutkitta puhumaan ilmeisesti aavistamattakaan, mikä Hextallin oli sinne tuonut. "On niin lohdullista, kun täällä on joku — lähetin noutamaan asianajajaani ja pyysin häntä tuomaan muassaan etsivän, mutta he eivät voi ehtiä tänne ihan heti. Täkäläiset poliisit ovat tietystikin käyneet käsiksi asiaan, mutta —"
"Tässä on ystäväni herra John Smith Middle Templestä", esitteli Hextall, vetäen Smithiä eteenpäin. "Herra Smithin mieltä kiinnittävät tällaiset jutut, ja hänestä saattaa teille olla hyötyä."
Darrell pudisti Smithin kättä yhtä ylenpalttisen sydämellisesti.
"Olette tavattoman ystävällinen", ylisteli hän. "Olen teille äärettömän kiitollinen. Me talonväki olemme luonnollisesti kaikki ihan sekaisin, mutta poliisit ovat jo sentään lähettäneet eri puolille ympäristöön kuulutuksia siitä Tickell-heittiöstä, joten —"
"Luuletteko Kestevenin ampujaksi Tickelliä?" pisti Smith väliin.
"Johan toki! Varmasti luulen!" vastasi Darrell. "Kukapa muu sitten? Nähkääs, en tiedä Tickellistä tuskin mitään — olen tavannut hänet vain kilpa-ajoissa ja muissa sentapaisissa tilaisuuksissa — Kesteven esitteli hänet minulle — ja joitakuita kertoja hän on ollut asunnossani pelaamassa korttia. Olenpa taitanut olla suunnaton aasi, ymmärrättehän, tällaisissa asioissa mutta nyt sain järkyttävän läksytyksen, jumaliste! ja nyt teen käännöksen, totisesti teen, lempo soikoon! ja parannan tapani ja muuta semmoista, ymmärrättehän. Ja kuulkaahan, en ole vielä kertonut sitä poliisille, mutta tiedättekö, Kestevenillä oli eilen illalla taskussaan koko joukko rahaa — tukuittain! — ja minulle mainittiin, että kun hänen taskunsa tänä aamuna tutkittiin, olivat ne tyhjät, hitto vieköön — tyhjät! Nähkääs, Hextall, olimme Boulognessa päivän tai pari, Kesteven ja minä, ja meillä oli vietävänmoinen onni — tavaton! — ja toimme sieltä aika lailla rahaa, ja eilen illalla olivat sekä minun että hänen omat voittonsa Kestevenillä — totisesti! — hänellä lienee ollut viisi- tai kuusituhatta puntaa seteleinä, Ranskan ja Englannin. Ja Tickelliin yhdyimme Brightonissa, jonne jäimme syömään päivällistä, ja hän lähti mukaamme tänne, ja hitto soikoon, se lurjus tappoi kunnon Kesteven-poloisen niiden rahojen tähden, sen voisin vannoa! Mutta hän ei ole voinut ennättää varsin pitkälle, vai mitä? Ja varmasti joku nappaa hänet kiinni. Mutta ettekö halua lähteä katsomaan sitä paikkaa, missä hän teki tekonsa, hiisi vieköön! — senkin kunnoton koira!"
Hextall jätti Smithin Lynne Courtin nuoren isännän seuraan ja meni itse sisälle taloon ja sitten suoraa päätä Paquitan huoneeseen. Sen oven ulkopuolella hän kohtasi hoitajatar Palliserin.
"Onko teillä mitään ilmoitettavaa?" tiedusti hän vietyään hoitajattaren syrjemmälle.
"Ei mitään, sir", vastasi nainen kerkeästi. "Neiti Tressillä oli oikein rauhallinen yö, ja hän voi varsin hyvin tänä aamuna. Hänellä ei luonnollisesti ollut aavistustakaan koko tapahtumasta, ennenkuin kerroimme hänelle siitä. Aluksi hän säikähti, mutta tuntuu nyt olevan koko hyvällä tuulella."
Kun Hextall kuuli sen, keventyi hänen mielensä äärettömästi, ja hän viivytteli hetkisen.
"Kuulitteko mitään, mikä olisi tämän tapahtuman yhteydessä?" tiedusti hän. "Esimerkiksi laukauksen?"
"En mitään", vakuutti hoitajatar. "Yö oli hyvin rauhallinen. Neiti Tress häiriytyi kuullessaan herrojen saapuneen, mutta hän rauhoittui Fowlerin ilmoitettua, että herra Tress oli sikeässä unessa vuoteessaan. Hoitajatar Hicks nukkui neiti Tressin makuukamarin viereisessä pienessä vierashuoneessa, ja hänen sanojensa mukaan kului yö erittäin hyvin — neiti Tress nukkui heräämättä aamuun saakka."
"Sepä hyvä!" sanoi Hextall. "Kehoitan häntä pysymään tänään omissa huoneissaan; hänen ei pidä lainkaan mennä alakertaan. Pitäkää siitä huoli!"
Sittenhän meni Paquitan arkihuoneeseen. Tyttö istui avonaisen ikkunan ääressä uutterasti ommellen jotakin koruompelusta. Tohtorin astuessa sisään hän ponnahti iloisesti huudahtaen pystyyn ja riensi häntä vastaan. Hextall ei malttanut olla pitämättä hänen kättään omassaan hieman kauemmin kuin lääkärin velvollisuus olisi vaatinut.
"Jo täällä!" kummasteli Paquita. "Mutta vasta juuri äskenhän teille sähkötin."
"Kuulin uutisen ensimmäiseksi herättyäni tänä aamuna ja lähdin heti", selitti Hextall, saattaen tytön takaisin tuoliinsa. "Olin peloissani — teidän tähtenne."
Paquita pani kätensä ristiin helmaansa ja pudisti päätään.
"En — en oikein tiedä, mitä ajattelin", hän virkkoi miettivästi. "En juuri voi väittää surevani. Mutta luultavasti olen pahoillani — tavallani — mies-rukka. Mutta — oliko se hyvin väärin? Kun minulle ilmoitettiin, että hän oli kuollut — tunsin sydämeni niin äärettömästi keventyvän. Ette tiedä — ette tekään, vaikka olenkin kertonut teille niin paljon — minkälainen painajainen se mies on ollut. Olen varma, että hän olisi sananmukaisesti syössyt Darrellin turmioon, sekä ruumiillisesti että sielullisesti! Ja Darrell kävi täällä tänä aamuna; hän katuu niin hirveästi kaikkea, vakuuttaa saaneensa järkyttävän opetuksen ja hartaasti vannoo parantavansa elämänsä ja olevansa — niin, vaikka kuinka hyvä — ja neuvottehan minua tukemaan häntä, teettehän sen?" lopetti hän puheensa, luoden toiseen vetoavan katseen, joka sai Hextallin rakastumaan häneen entistä kiivaammin. "Uskon varmasti hänen tarkoittavan totta — tällä kertaa."
"Kyllä minä autan", lupasi Hextall. "Suurin este on joka tapauksessa poissa."
"Niin", vahvisti tyttö. "Se — se tuntuu melkein kuin kaitselmuksen huolenpidolta, eikö tunnukin? Muistatteko, mitä sanoin teille silloin yöllä käydessäni kotonanne? Minusta oli useammin kuin kerran tuntunut, että olisin voinut ampua hänet. No niin, eikö ole kummallista — viime yönä näin sellaista unta, että ammuin hänet — jossakin metsikössä — kaikki oli niin sekavaa ja omituista — mutta elävästi muistan ampuneeni hänet ja nähneeni hänen kaatuvan, ja kaatumisen jälkeen hänen kasvonsa —"
"Älkää muistelko sitä!" kielsi Hextall jyrkästi. "Se johtui siitä, että olette niin paljon pohtinut näitä asioita. Heittäkää ne nyt pois mielestänne!"
"Kyllä", lupasi Paquita, "kyllä koetan. Mutta eikö ole kummallista, että näin sellaista unta juuri sinä yönä, jona hänet ammuttiin? Otaksuttavasti uneen vaipuessani ajattelin hänen olevan talossamme. Luuletteko, että se kauhea mies, joka hänet murhasi, joutuu kiinni? Oi, ette usko, kuinka iloinen olen! Darrell lupasi juhlallisesti — hyvin juhlallisesti, ettei hän enää milloinkaan tuo tänne sentapaista väkeä. Hän aikoo jyrkästi luopua kaikesta sellaisesta ja tuumii sensijaan käydä käsiksi politiikkaan ja mennä parlamenttiin."
Hextall antoi Paquitan haastella, kunnes arveli hänen puhuneen kylliksi. Lausuttuaan tiukat ohjeet siitä, mitä tytön oli sinä päivänä tehtävä, ja ilahdutettuaan häntä ilmoittamalla, ettei hän aikonut palata kaupunkiin ennenkuin iltamyöhällä tahi mahdollisesti vasta seuraavana päivänä, hän jätti potilaan sairaanhoitajattarien huomaan. Mennessään talon lävitse etsimään Smithiä hän kohtasi Ronnie-pojan ja tämän opettajattaren ja pysähtyi puhuttelemaan heitä. Mutta lapseen hän kiinnitti huomiota vain näennäisesti; hän halusi silmäillä neiti Brockia tarkoin sen vuoksi, mitä Paquita oli kertonut hänelle edellisenä päivänä. Mutta neiti Brockia ei viivytteleminen huvittanut, ja pian hän vetäytyi synkänpuoleisen käytävän pimentoon. Mutta Hextallin terävä lääkärin silmä pani merkille, että neiti Brockin silmien alukset olivat mustat, suun ympärillä oli pingoittunut piirre ja hänen poskensa olivat hämärästä huolimatta silmäänpistävän kalpeat, ja hän veti omat johtopäätöksensä.
"Tuo tyttö tietää jotakin", ajatteli hän poistuessaan talosta ja kävellessään Smithiä etsimään. "Ja hän myöskin näyttää sellaiselta naiselta, joka osaa pitää salaisuudet omina tietoinaan. Omituista! Jos kerran Kesteven oli Tressin seurassa Boulognessa, niin miten saattoi poika sinä iltana nähdä hänet täällä puhelemassa kotiopettajattaren kanssa? Pojan on täytynyt erehtyä — mutta sittenkin, Paquita tuntui epäilemättä uskovan, että hän oli nähnyt heidät yhdessä. Se seikka voidaan kuitenkin pian selvittää — kun se on tarpeellista."
Hän tapasi Darrellin ja Smithin kuusikosta, murhanäyttämöltä. Mikään ei osoittanut, että tällä paikalla — se oli pieni aukeama kuusimetsikön sydämessä, ja sen keskellä oli puistopenkki — oli tapahtunut murhenäytelmä. Ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä taistelusta, ruohoa ei ollut tallattu, eikä sinne ollut jäänyt mitään. Mutta aukeaman ympärille olivat poliisit pingoittaneet köyden ja asettaneet vahdiksi konstaapelin pitämään tungettelijoita loitolla. Hextallin lähestyessä Smith pudisti päätään.
"Täällä ei ole mitään nähtävää", sanoi hän. "Ei mitään! Ei merkkiäkään — paitsi vähän verta muutamilla ruohonlehdillä. Mutta kun tämä paikka on näin lähellä taloa, on omituista, ettei kukaan kuullut laukausta. Arvioin matkan täältä läntiselle siipirakennukselle vajaaksi kahdeksisadaksi metriksi — ja yön hiljaisuudessa laukaistun revolverin pamahdus kajahtaisi paljon kauemmaksi. Ja se panee minut aprikoimaan, tokkohan Kesteven todella ammuttiin täällä vai tuotiinko hänet tänne murhan jälkeen. Tuo mies", jatkoi hän, osoittaen konstaapelia, "kuvasi, missä asennossa ruumis löydettäessä oli, ja minun teoriani mukaan, joka perustuu silminnäkijäin lausuntoihin, se asento ei sovi yhteen äkillisen, silmänräpäyksellisen kuoleman kanssa. Mies, joka on saanut kuulan aivoihinsa, kaatuu määrätyllä tavalla, jonka selitän myöhemmin — mutta tämä ruumis ei ollut kaatunut siten. Mutta kaikkeen siihen syvennymme myöhemmin; poliisikomisarius näkyy tulevan tuolla, ja haluaisin saada häneltä sen huoneen avaimen, johon Tickell jätti tavaransa, vilkaistakseni sinne."
Komisarius oli perin valmis opastamaan heidät makuukamariin, jonka oven Fowler oli visusti lukinnut, mutta vaati, ettei mihinkään saisi koskea, ennenkuin hänen omat esimiehensä maaseutukaupungista ja Lontoosta odotettu etsivä olisivat suorittaneet tutkimuksensa.
"Kaikki on samassa kunnossa kuin meidän ensiksi tullessamme tänne, hyvät herrat", virkkoi hän kehoittaessaan Hextallia ja Smithiä astumaan huoneeseen. "Ja herra Fowler vakuutti, ettei mitään ollut liikutettu sitä ennenkään — kaikki on miehen omilta jäljiltä. Mutta paljon hän ei ole jättänyt, kuten saatte nähdä."
Hextall ei tosiaankaan nähnyt paljoa. Vuoteen jalkopäähän sijoitetulla pikku pöydällä oli pieni, avattu matkalaukku. Siinä näkyi olevan vain liinavaatteita ja pukeutumis- ja siistiytymisvehkeitä. Pukeutumispöydällä virui partaveitsi, jota ei oltu puhdistettu käyttämisen jälkeen; sen likellä oli posliininen saippuakuppi. Siihen Smith tirkisti uteliaasti, nostaen sitten äkkiä pyöreäkasvoisen päänsä pystyyn ja hymyillen.
"Juuri tuon tahdoin tietää!" riemuitsi hän. "Se on hyvin valaiseva seikka. Se herrasmies jätti viiksensä tänne. Katsokaahan!"
"Ette saa koskea mihinkään, sir!" varoitti komisarius. "Ei ainoatakaan esinettä saa siirtää tai —"
"Emme hipaise neulaankaan", tyynnytti Smith häntä. "Sellaisten ihmisten, jotka osaavat käyttää silmiään, ei tarvitse hypistellä mitään. Näetkö, Hextall? Tickell ilmeisesti ajoi pois viiksensä — ne olivat pienet ja mustat — ja huuhteli karvat partaveitsestä tähän saippuakuppiin. Nähnet myös, että häneltä on jäänyt niitä muutamia veitseenkin — ja joitakuita näkyy tarttuneen myöskin tuohon pyyhinliinaan. No, mitä päättelette siitä, komisarius?" hän jatkoi, kääntyen poliisiupseeriin päin ja hymyillen veitikkamaisesti. "Olitte tietysti huomannut sen, vai mitä?"
"En; en ollut erikoisesti pannut sitä merkille", tunnusti komisarius. "Mutta järkeni sanoi minulle, että jos joku mies tehtyään murhan tulee tänne ja ajaa partansa, hän poistuu täältä parrattomana ja viiksettömänä. Ja kuulutuksissamme tiedustelemmekin sileäksi ajeltua miestä. Heiltä jää aina joku yksityiskohta huomaamatta, näiltä tällaisilta veitikoilta — tämä miekkonen paljasti itsensä jättämällä nuo parranajokojeet tuolla tavoin levälleen."
"Arveletteko hänen ajaneen partansa, sitten kun oli ampunut uhrinsa?" kysyi Smith viattoman näköisenä.
Komisarius ei vaivautunut vastaamaan siihen kysymykseen muutoin kuin katseella. Hän kyyditsi kävijät ulos huoneesta, pani oven jälleen lukkoon ja meni tiehensä. Hänen edettyään pois näkyvistä Smith veti Hextallin syvään ikkunakomeroon.
"Hypistelin sittenkin jotakin, vaikka kumpikaan teistä ei havainnut sitä", virkkoi hän. "Katsohan!"
Hän ojensi kumppaninsa nähtäväksi ohutta, valkeata kangaskaistaletta, joka Hextallista näytti pelkältä rievunpalaselta.