VII
VARHAISET AAMUN SÄHKÖSANOMAT
Viimeistellessään seuraavana aamuna pukeutumistaan, kuuli Hextall vuokra-auton pysähtyvän ovensa eteen, ja katsahdettuaan akkunasta, hän näki John Smithin laskeutuvan siitä erään kookkaan, yksinkertaisesti puetun keski-ikäisen naisen seuraamana. Nopeasti hän päätti pukeutumisensa ja kiirehti vastaan, tavaten vieraansa eteisessään.
"Pari sanaa kanssasi", sanoi Smith. "Tämä on sairaanhoitajatar Palliser. Salli hänen istua jossakin odotushuoneessasi muutama minuutti, kunnes me puhelemme. Kuulehan nyt", hän jatkoi heidän päästyään kahden vastaanottohuoneeseen. "Tuo nainen tuolla on täysin koulutettu ja asianmukaisesti laillistettu sairaanhoitajatar. Hän on myös minun arvokkaimpia avustajiani."
"Ja-ha!" myönsi Hextall, joka jo huomasi mitä Smith tarkoitti. "Ja sinä tahdot —"
"Minä tahdon, että sinä viet hänet yhtenä potilaasi hoitajattarena Lynne Courtiin. Sinähän voit helposti päästä vapaaksi yhdestä nykyisestä hoitajattaresta ja ottaa Palliserin hänen tilalleen. Tee se herättämättä mitään epäilyksiä tuossa toisessa hoitajattaressa. Mitä hoitajatar Palliseriin tulee, niin hän kyllä pitää hyvän huolen, ettei herätä kenessäkään epäilyksiä — hän on niin älykäs kuin sillä koulutuksella suinkin voi olla. Minä olen käyttänyt hänen palveluksiaan ennemmin — usean kerran. Sinun on ainoastaan järjestettävä hänen kanssaan — no — milloin hänen on saavuttava sairaan luokse."
"Luullakseni sinä haluat hänet toimeen, että hän voisi antaa sinulle tietoja?" virkkoi Hextall.
"Aivan niin — varsinkin sen jälkeen, mitä Styler kertoi minulle eilen illalla. Hän sai Fowlerilta tietoonsa paljon sellaista, mitä sinä et olisi saanut. Mutta älä välitä siitä nyt. Järjestä sinä tämä asia ja vie neiti Paquita kahden hoitajattaren kanssa Surreyhin — milloin se voi tapahtua?"
"Ylihuomenna", vastasi Hextall arvelematta. "Iltapäivällä."
Hänellä ei ollut vaikeuksia Smithin toivomusten toteuttamisessa.
Paquita, nopeasti toipuen tapaturman ensimmäisestä iskusta, oli ilmeisesti hyvinkin mielissään, kun sai jättää lääkärin ja uuden ystävänsä huoleksi kaikki järjestelytoimet, joita tämä katsoi tarpeellisiksi. Niinpä hän jätti huoneuston hilpein mielin. Hän ja Hextall matkustivat yhdessä autossa, hoitajattaret toisessa. Koko matkan Surreyn maanteillä hän nauroi ja liverteli iloisen vilkkaasti. Mutta kun he olivat tulleet Sussexin rajalla vuoristoseutuun, kävi hän miettiväksi, jopa melkein synkäksi.
"Tuolla on Lynne Court!" huudahti hän äkkiä, viitaten erääseen taloon, joka näkyi taivaan rannalla kaukaisella mäellä. "Tuolla — ylhäällä metsän keskellä. Minä luulin tulevani sen nähdessäni iloiseksi — ja nyt ei niin käynytkään."
"Miksi?" kysyi Hextall.
"Koska minä en tiedä mitä siellä tullessani kohtaan'" hän vastasi. "He saattavat olla siellä — Darrell ja Kesteven. Jos he ovat, niin on siellä heidän seurassaan enemmänkin Kestevenin laisia. Siinä tapauksessa —"
"En luule teidän tapaavan heitä siellä", virkkoi Hextall. "Ja jos he ovat — no, silloin minun on puhuttava heille melko selvästi."
Paquita huokasi.
"Mikä siunattu asia, että Fowler sattui löytämään teidät!" sanoi hän koruttomasti. "Ja mikä lohdutus, että on lähellä mies, johon voi turvautua! Onko teidän todellakin palattava Lontooseen — heti paikalla?"
"Täytyy!" vastasi Hextall pakotetulla päättäväisyydellä. "Mutta minä olen aina tavattavissa, tiedättehän."
Lynne Courtissa ei ollut Darrellia eikä Kesteveniä. Ja itse Lynne Court, vanha, harmaaseinäinen ja puolittain hirsistä rakennettu aateliskartano, joka sijaitsi kuusipuiden keskellä Sussexin tasangon yläpuolelle kohoavan mäki jonon rinteellä, näytti Hextallista ainoastaan rauhanajatuksia herättävältä.
Rakennus itsessään oli vanhanaikainen ja kuvankaunis; sen puutarhat ja leikkikentät olivat ihanat: eteläiseltä parvekkeelta vilahti silmiin Englannin kanaali; koko paikka oli sellainen, missä saattoi elää unelmoiden elämänsä. Nähtävästi Paquita huomasi mitä hänen seuralaisensa ajatteli, joten hän, heidän saavuttuaan taloon, kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä:
"Se on ihana ja kaikki olisi hyvin — ellei olisi — te tiedätte mitä.
— Tässä on minun pieni veljeni, Ronnie."
Kuuliaisena John Smithille antamalleen lupaukselle, katsoi Hextall mielenkiintoisesti poikaan, joka saapui juosten tervehtimään sisartaan. Hän oli sievä, terveennäköinen seitsemän vanha, valpas ja vilkasluontoinen poikanen. Hextall kuvitteli, että espanjalaisen rodun merkit ilmenivät hänessä selvempinä kuin sisaressa ja veljessä. Silminnähtävästi hänessä ei ollut mitään vikaa ruumiillisesti tahi henkisesti, joten Hextall kohdisti huomionsa poikaa seuranneeseen nuoreen naiseen, solakkaan, sievännäköiseen, päättävän vakavaan ja kunnolliseen, jonka Paquita hänelle esitti neiti Brockiksi, kotiopettajattareksi. Näiden kahden taakse, oven lähettyville, oli kerääntynyt muutamia ylimpiä palvelijoita, kuten arvokas taloudenhoitajatar, vakavakasvoinen isännöitsijä, lakeija tahi pari, kaikki ilmeisesti iloissaan nuoren emäntänsä näkemisestä. Muutamassa minuutissa sai Hextall vaikutuksen suuresta mukavuudesta ja yltäkylläisyydestä — suuri talo, joukottain palvelijoita, kaikki nykyajan mukavuudet mitä vain sydän saattoi vaatia, hyvin rasvattu perhekoneisto, josta, ulkonaisesti, ei puuttunut mitään. Ja tämän nuori isäntä oli poissa, reuhaamassa ja mässäämässä — missä?
Paquita, pontevana huolimatta äskeisestä tapaturmasta, tahtoi itse saattaa hoitajattaret heille kuuluviin huoneisiin. Hextall jäi hetkeksi yksinään kirjastoon, joka sijaitsi rakennuksen eteläisessä sivussa. Hän oli miettimässä miten tämä kaikki tulisi päättymään, kun Paquita palasi hänen luokseen koko lailla huolissaan. Hän sulki oven perässään ja vei Hextallin erääseen akkunasyvennykseen.
"Ronnie kertoi minulle jotakin kummallista", hän sanoi. "Hän kertoi toissailtana nähneensä Kestevenin!"
"Kestevenin! Missä?" huudahti Hextall.
Paquita katsahti oveen ja alensi äänensä kuiskaukseksi.
"Minä kerron mitä hän sanoi minulle", virkkoi Paquita. "Hän on näppärä poika ja hänellä on ikäisekseen kyllin älyä säilyttämään asiat omana tietonaan. Hän sanoo, että toissailtana — joku ilta sitten — hän ei vuoteeseen käytyään voinut nukkua, joten hän nousi ylös ihailemaan akkunasta kuutamoa. Ja parvekkeella, lähellä marjakuusta, hän näki Kestevenin — neiti Brockin seurassa."
"Kotiopettajattaren!"
"Niin. Hän johtui kertomaan tämän minulle kuullessaan minun kysyvän taloudenhoitajattarelta tokko herra Tress tahi herra Kesteven ovat tahi ovat olleet täällä senjälkeen kun minä poistuin. Kun hän vastasi kielteisesti, niin Ronnie veti minut syrjään ja kertoi tuon. Ja nyt se tuottaa minulle huolta, koska juuri Kesteven hankki neiti Brockin meille. Minä tarvitsin kotiopettajatarta Ronnielle, ja hän toi neiti Brockin."
"Ettekö arvele pojan erehtyneen?" kysyi Hextall äänettömyyden jälkeen.
"En! Minä olen varma, ettei hän ole erehtynyt. Ronnie on hyvin tarkkanäköinen. Mitä minun on tehtävä? Onko minun kysyttävä neiti Brockilta, mitä Kesteven täällä teki?"
Hextall pohti nopeasti asiaa.
"Ei!" hän vastasi. "Älkää! Odottakaa. Katsokaahan!" hän jatkoi vakuuttavasti. "Minä tahdon, että te tunnette itsenne täysin levolliseksi niin kauvan kuin nuo kaksi hoitajatarta ovat luonanne. Olkaa hyvä ja totelkaa heitä — minun mielikseni. Jos milloin hyvänsä tarvitsette minua, niin on teidän ainoastaan sähkötettävä, jolloin minä ilmestyn tänne niin pian kuin auto vain kuljettaa. Kaikissa tapauksissa minä tulen tänne teitä katsomaan ylihuomenna — lääkärinä, tiedättehän."
"Minä en pelkää omasta puolestani", vastasi Paquita. "Minä ihmettelen, missä minun onneton veljeni on. Tietenkin minä tiedän, mitä tapahtuu. Hän ilmestyy takaisin päivän tahi parin kuluttua katuvana ja onnettomana, koska jätti minut Lontoossa, ja hän tulee lupaamaan parannusta, ja sitten Kesteven tulee uudelleen näyttämölle, jolloin — mutta mitäpä hyödyttää puhua? Tulkaa ottamaan hieman teetä."
Hextall viipyi Lynne Courtissa illansuuhun, ja sitten keskusteltuaan luottamuksellisesti kahden hoitajattaren kanssa ja luvattuaan Paquitalle palata seuraavana päivänä, hän ohjasi autonsa Lontoota kohden. Tuntia myöhemmin, hiljaa ajaessaan Epsomin esikaupunkikatua pitkin ja silmäillessään äsken ostamaansa iltalehteä, kuuli hän itseään huudettavan nimeltä ja, silmätessään ylös, näki Fowlerin, joka ajoi autossaan vastakkaiseen suuntaan. Palvelija selitti merkeillä haluavansa puhua ja seisauttaen autonsa astui ulos, jolloin Hextall kiiruhti liittymään häneen. He kävelivät tien sivuun.
"Minä olen matkalla Lynne Courtiin, sir", sanoi Fowler. "Minä sain tämän sähkösanoman pari tuntia sitten."
Hän veti esille sähkösanoman ja antoi sen Hextallille, joka heti huomasi, että se oli lähetetty Folkestonesta. Se oli osoitettu Fowlerille Queen-Anne-kadun asuntoon ja sisälsi:
"Ottakaa heti Rolls-Royce vajasta, ajakaa Lynne Courtiin ja odottakaa siellä kunnes tulen.
DARRELL TRESS."
"Näettekö mistä se on lähetetty, sir?" sanoi Fowler osoittaen postimerkkiin. "Minä oletan heidän olleen merimatkalla Boulognessa, koettaen sikäläistä kasinoa. He tulevat Lynne Courtiin jolloinkin tänä iltana."
Hextall tuijotti sähkösanomaan näkemättä sen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Hän harkitsi tokko hänen olisi kerrottava Fowlerille, mitä Ronnie Tress oli ilmoittanut sisarelleen. Hän toivoi, että Smith tahi edes Styler olisi ollut saapuvilla.
"Kuulkaahan nyt, Fowler", sanoi hän äkkiä. "Teihin on luotettu melkoisesti ja teihin tullaan luottamaan enemmän. Minä en tiedä, mitä herra Smithin sihteeri järjesteli teidän kanssanne eilen illalla —"
"Ankarasti meidän välinen asia — toistaiseksi, sir", sanoi Fowler.
"Aivan niin. Aikomukseni oli jatkaa — mutta minä uskon teidän olevan tietoisen, että tämä on tahi tulee olemaan vakava tehtävä, joten jokaisen tähän kuuluvan on pidettävä silmänsä auki — nuoren väen hyväksi, jota te palvelette. Ymmärrättehän?"
"Oivallisesti, sir — ei kukaan paremmin. Minä teen parhaani, tohtori
Hextall. Luottakaa minuun."
"Hyvä! Lynne Courtissa minä äsken kuulin jotakin, joka tekee levottomaksi", jatkoi Hextall. "Mahdollisesti se ei merkitse mitään — mutta saattaa myös merkitä paljonkin. Minä uskon sen teille." Hän kertoi palvelijalle, mitä poika oli nähnyt. Ja kuullessaan mainittavan neiti Brockin nimen, Fowler väläytti silmiään ja hymyili ymmärtävästi.
"Ah, aivan niin, sir!" hän huudahti. "Minua ei tuo tieto hämmästytä. Olen nähnyt ennenkin Kestevenin ja tuon kotiopettajattaren keskustelevan kaikessa rauhassa. Tuollaisessa suuressa talossa, sir, jossa on viljalti soppia ja nurkkia ja jossa kuljeskellaan kaikkina aikoina — asioilla ja muuten — joutuu tutustumaan kummallisiin asioihin. Oh, niin — minä en ole hämmästynyt! Mutta se osoittaa, että Kesteven on käynyt siellä salaisesti senjälkeen kun hän ja isäntä jättivät Queen-Anne-kadun."
"Nähtävästi", myönsi Hextall. Hän ei voinut keksiä mitään asiallista sanottavaa, mutta joku vaisto sai hänet pidättämään Fowleria. "No", jatkoi hän lyhyen äänettömyyden kuluttua, "en voi muistaa mitään sanottavaa, Fowler. Pitäkää silmät auki — tutkikaa kaikkea mitä voitte — ja sähköttäkää heti kun minua tarvitaan. Minä katson, mitä sillä aikaa voimme tehdä."
"Hyvä on, sir; luottakaa minuun", vastasi Fowler. "Jos ilmenee jotakin epäilyttävää, niin kyllä lähetän tiedon heti."
Hextall tervehti, palasi vaunulleen ja jatkoi matkaansa. Ennenkuin hän pääsi Lontooseen, halusi hän useamman kerran käskeä ohjaajaa kääntämään takaisin Lynne Courtiin. Hän olisi voinut helposti selittää takaisintulonsa, ja silloin hän olisi ollut paikalla Darrell Tressin ja tämän seuralaisen palatessa illalla, kuten he varmasti tekisivät. Mutta hän pelkäsi herättävänsä liikaa hälinää ja Kestevenin epäluuloja; sitäpaitsi, olihan Paquitalla kykenevät henkivartijat. Hän siis lopultakin päätyi kotiinsa aprikoiden, mikä tulisi olemaan seuraava kehitysaste tässä omituisessa salaisuudessa, johon hänet oli vedetty niin äkkiä ja ihmeellisellä tavalla. Hän olisi mielellään vaihtanut ajatuksia John Smithin kanssa, ja pari kertaa soittikin tälle puhelimella — kerran Smithin huoneustoon Adelphi-rakennusryhmässä ja kerran hänen kerhoonsa. Mutta Smith ei ollut kotona eikä kerhossakaan, eikä hän saanut mitään tietoja.
Sinä yönä erään potilaan tilan paheneminen sai Hextallin valvomaan kello kolmeen asti; tästä johtuen hän seuraavana aamuna heräsi tavallista myöhemmin. Hän heräsi makuuhuoneensa oven ulkopuolelta kuuluviin ääniin; hetkistä myöhemmin, kovan koputuksen jälkeen, ovi aukeni ja sisään astui John Smith. Ja kädessään kantoi Smith kahta sähkösanomaa.
"Sinun palvelijattaresi otti tämän vastaan minun saapuessani ovellesi", sanoi hän lyhyellä tavallaan, samalla ojentaen vaaleankeltaisen kirjekuoren Hextallille. "Niinpä minä toin sen sinulle. Luehan — minulla on verrattain hyvä aavistus sen sisällöstä."
Puolinukuksissa repäisi Hextall kuoren auki ja luki. Sähkösanoma oli lähetetty kylän toimistosta kello kahdeksan. Ja se sisälsi:
"Kesteven löydettiin varhain tänä aamuna täältä kuoliaaksi
ammuttuna. FOWLER."
Mutisten hämmästyksestä lykkäsi Hextall sähkösanoman Smithille. Mutta
Smith silmäsi siihen miltei välinpitämättömästi.
"Fowlerilta — tietenkin", hän sanoi. "Aivan niin! Ammuttu kuoliaaksi?
Aivan niin — mutta kuinka? Mutta katso nyt minun sähkösanomaani,
Hextall. Tämä on hoitajatar Palliserilta. Hän, kuten huomaat, on
täsmällisempi tiedonannoissaan. Katso!"
Smith ojensi toisen sähkösanoman, ja Hextall, joka nyt oli täydellisesti valveilla, luki sen sisällön yhdellä silmäyksellä.
"Kesteven murhattiin viime yön kuluessa Lynne Courtin kuusistossa."