VIIDESTOISTA LUKU
Amerikkalainen matkailija
Taloudenhoitaja ja minä katselimme toisiamme. Hän oli vanha ja hyvin uskollinen palvelija, ylimalkaan luotettava ja tunnollinen mies. Hetken aikaan emme osanneet kumpikaan mitään sanoa; sitten hän, todennäköisesti muistaessaan, että minä olin hyvin nuori ja hän itse huomattavasti vanhempi, ryhtyi puhumaan, katsellen salamyhkäisesti ympärilleen.
"Minä ajattelen, että kaikki tämä" — hän viittasi siihen huoneeseen päin, jossa Jifferdene ja Beacher edelleen aikaansa kuluttivat sikaarejaan poltellen, "kaikki tämä, herra Cranage, on tuon Neamoren asian vuoksi. Nuo kaksi — tuolla sisällä — ovat tietenkin salapoliiseja. Huomasin sen paikalla, herra Cranage!"
"Mitä te tiedätte Neamoren asiasta?" kysyin minä.
"Olen nähnyt sanomalehdet tänä aamuna, sir, kuten useimmat ihmiset", hän vastasi, "ja tietysti minä muistan, että tämä Neamore tuli tänne joku päivä sitten — näin hänen käyntikorttinsa, ennenkuin se teille tuotiin ja että hänen armonsa vei hänet pois autollaan. Ja nyt hän on murhattu! — ja heti murhan jälkeen tulevat nämä kaksi miestä tänne! Eikä — hänen armonsa halua tavata heitä!"
"Tunnette lady Renardsmeren kyllin, Burton, tietääksenne, ettei kukaan tai mikään saa häntä tekemään, mitä hän ei tahdo", sanoin minä. "Jos hän sanoo, ettei hänellä ole kerrassaan mitään sanottavaa näille miehille, niin — siinä sitä ollaan! Mutta eikö hän jättänyt mitään muuta sanaa? — minulle esimerkiksi?"
"Ei muuta, paitsi mitä jo olen teille kertonut, herra Cranage", vastasi hän.
"Eikö mitään menettelyohjeita teille?" tiedustelin minä.
Hän pudisti päätään hymyillen itsekseen.
"Sitten hän luultavasti palaa tänä iltana, varsinkin kun hän ei ottanut mukaansa mitään matkatavaroita", sanoin minä. "Pistäytyi vain kaupunkiin muutamaksi tunniksi, eikö niin?"
Taas hän hymyili — arvoituksellisesti.
"Jos olisitte tuntenut lady Renardsmeren yhtä kauan kuin minä olen, herra Cranage", vastasi hän, "niin tietäisitte, ettei mistään hänen teostaan milloinkaan voi päättää mitään. Olen nähnyt hänen lähtevän Amerikkaan kymmenen minuutin kuluttua siitä ilmoitettuaan ja Pariisiin viiden minuutin kuluttua. En pane mitään merkitystä sille seikalle, että hän lähti täältä ilman matkatavaroita — hänen talossaan Park Lanella on aina matka-arkkuja valmiiksi pakattuina mitä hyvänsä matkaa varten, eikä hänen tarvitse muuta tehdä kuin käydä ne noutamassa. Milloinkaan ei tiedä, mihin hän ryhtyy — mutta tässä tapauksessa luulen hänen viipyvän poissa jonkun aikaa, sillä muuten hän ei olisi ottanut neiti Feliciaa mukaansa. Matkatavaroitako? — voi taivahan taatto, herra Cranage! — olen nähnyt hänen lähtevän Italiaan niin kuin seisoi ja kävi ja matkan varrella hankkivan itselleen kaikki, mitä hän ja hänen palvelijattarensa tarvitsivat! — nainen, jolla hänen tavallaan on rajattomasti käytettävinään rahoja, voi tehdä mitä hyvänsä!"
"Ja jättääkö hän sellaisissa tapauksissa teidät pitämään huolta kaikesta, ilman mitään erikoisohjeita?" kysyin minä.
"Juuri niin, sir! Mitään erikoisohjeita ei koskaan tule kysymykseen", vastasi hän. "Tämä talo, herra Cranage, samaten kuin Park Lanenkin varrella oleva talo, pidetään aina sellaisessa kunnossa ja järjestyksessä, että hänen armonsa voi mennä kumpaan vain niistä mihin aikaan päivällä tai yöllä hyvänsä, ja asiat sujuvat aivan kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Kyllä minä vain tehtäväni tiedän, vaikka hän ei kuuteen kuukauteen palaisi!"
"Mitä siis on tehtävä?" kysyin minä halukkaana omaksumaan hänen menettelytapansa.
"Jatkakaa tavalliseen tapaan!" vastasi hän kylmästi. "Olkaa aina valmiina siihen, että hän astuu sisään — kuten hän tekeekin ennemmin tai myöhemmin, edeltäpäin ilmoittamatta ja aivan kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Teidän sijassanne, herra Cranage, tekisin minä samoin. Siitä hän pitää — ja se on pääasia."
"Niin kai on", sanoin minä. "Mutta tällä hetkellä on minun päästävä irti noista miehistä. He eivät kyllä ole mielissään, Burton!"
"Sen uskon!" myönsi hän ymmärtävän näköisenä. "Mutta — luullakseni ei se haittaa hänen armoansa."
Lähdin vihdoin — hitaasti ja miettivänä — siihen pieneen vierashuoneeseen, jossa molemmat salapoliisit odottivat minua. Näin heti, että Jifferdene alkoi tulla kärsimättömäksi. Kävin siis suoraan asiaan.
"Olen hyvin pahoillani", sanoin minä mutkattomasti, "mutta lady Renardsmere kieltäytyy ottamasta teitä vastaan. Hänellä ei ole mitään sanottavaa."
En tiedä, tunsiko Jifferdene tällä haavaa edustavansa lain majesteettia, jota vastaan tämä lyhyt ilmoitus oli törkeä loukkaus, mutta hän punastui kovasti ja nousi seisomaan.
"Kieltäytyy?" sanoi hän kysyvästi. "Eikö mitään sanottavaa? Mutta — mutta kerroitteko te hänelle, keitä olimme, herra Granage, ja mistä?"
"Kerroin kummankin", vastasin minä. "Hän tietää kaikki aivan hyvin.
Mutta — hänen kanssaan ei pääse mihinkään!"
"Niinkö!" huudahti hän ja vaihtoi silmäyksiä kumppaninsa kanssa. Sitten hän taas kääntyi minuun. "Tulkaa, herra Cranage!" sanoi hän, "hyvä on! Meidän on tavattava häntä."
"Se on mahdotonta", vastasin minä hymyillen. "Lady Renardsmere lähti täältä tunti sitten."
Hänen suunsa aukeni ja hän tuijotti minuun näyttäen tuskin sanojani uskovan.
"Lähtenytkö? Tunti sitten?" huudahti hän vihdoin. "Tiesittekö te?"
"En tiennyt siitä mitään, Jifferdene, ennen kuin juuri äsken", vastasin minä. "Silloin taloudenhoitaja kertoi minulle. Lady Renardsmere oli käskenyt ilmoittaa, että teidän ei kannattanut odottaa häntä kauemmin, hänellä ei ollut kerrassaan mitään sanottavaa."
Jifferdene kääntyi nurkkaan ja otti hattunsa ja sateenvarjonsa. Nähtävästi hän oli hyvin vihoissaan; liian vihoissaan sillä hetkellä puhuakseen. Mutta Beacher puhui. Vieläpä nauroikin — aivan kuin asia olisi häntä huvittanut.
"Jutkautti!" sanoi hän.
"Eikä hyödyttänyt sillä yhtään itseään!" murisi Jifferdene. "Hyvin typerä teko hänen kohdaltaan, herra Cranage, lähteä tuolla lailla karkuun."
"Ei se minun tietääkseni mitään karkaamista ollut", huomautin minä.
"Lady Renardsmere ei ole sellainen nainen, joka lähtee mitään karkuun.
Arvelen, ettei hän vain ollut halukas puhumaan."
"Hänen on puhuttava joutuessaan haasteen saatuaan todistaja-aitioon!" mutisi Jifferdene. "Tietää enemmän kuin mitä luulettekaan! No niin, meidän on kai palattava takaisin tuonne asemalle — kokonainen päivä mennyt hukkaan! Mihin hän on mennyt?" kysyi hän kääntyen äkkiä minuun, kun oli lähdössä huoneesta. "Hänellä on iso palatsi Park Lanella — tiedän sen. Onko hän mennyt sinne?"
"Siitä ei minulla ole enempää aavistusta kuin teilläkään", vastasin.
"Eikä kellään muullakaan tässä talossa ole, Jifferdene. Lady
Renardsmere ei milloinkaan kerro kellekään, mihin menee."
"Me menemme Park Lanelle tänä iltana", sanoi hän päättävästi. "Ellei hän ole siellä, silloin tiedän aivan hyvin, että hän on livistänyt! — ollakseen poissa ulottuvilta."
"Toivoakseni aamiainen teitä ainakin miellytti!" sanoin minä, saatellessani heitä ulos.
"Tämä on vienyt kaiken suloisen nautinnon siitä, herra Cranage", vastasi hän myrtyneenä. "Mielestäni lady Renardsmere kohteli meitä huonosti! Muutamia kysymyksiä vain… Mutta samapa tuo…"
Hän marssi matkoihinsa Beacherin seuraamana, joka näytti ottavan asiat paljoa keveämmin ja filosoofimaisemmin, ja minä menin takaisin omaan huoneeseeni, miettien, mihin ryhtyisin siinä tapauksessa, että lady Renardsmere viipyisi poissa jonkun aikaa — niinkuin epäilin hänen tekevän. Harkinnan tuloksena oli, että päätin tehdä juuri samalla tavalla kuin Burton aina sanoi tekevänsä — jatkaa entiseen tapaan. Suuren osan kirjeenvaihtoa hoidin aina omin päin, näyttämättä edes lady Renardsmerelle; oli muitakin virkatehtäviä, jotka eivät kaivanneet hänen tarkastustaan. Ja… sitten oli Peggie laakson tuolla puolella. Olin alkanut ihailla Peggieä, olematta silti häneen varsinaisesti rakastunut.
Miettiessäni näitä asioita, muistin äkkiä, että salapoliisien tulo oli keskeyttänyt minut senpäiväisessä työssäni — minulla oli vielä useita kirjeitä kirjoitettavana. Kun iltapäivä nyt oli puolivälissä, ryhdyin niitä lopettelemaan ja olin päässyt noin puolivälille työssäni, kun eräs palvelija tuli tuomaan käyntikorttia.
"Eteishuoneessa on eräs herrasmies, sir, joka haluaa katsella taloa", sanoi hän. "Minä kerroin hänelle, ettei nyt ollut näytepäivä, mutta hän sanoi kulkevansa vain ohimennen seudun läpi, kiertomatkalla ollessaan, eikä milloinkaan enää tulevansa tätä tietä uudelleen, niin että ehkä te ystävällisesti teette poikkeuksen tällä kertaa?"
Renardsmere House oli näytepaikka — eikä kummakaan, sillä se oli todellinen vanhojen ja uusien taideteosten aarreaitta. Sir William Renardsmere-vainaja oli ollut kuuluisa kokoilija aikoinaan, ja jos kohta paljon hänen kokoomiaan tavaroita olikin isossa talossa Park Lanella, oli kuitenkin suurempi ja tärkeämpi osa niistä sijoitettu tänne, nummelle. Ja kolmena päivänä viikossa, maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina, salli lady Renardsmere yleisön käydä katsomassa näitä esineitä, kello kolmen ja kuuden välillä iltapäivällä — yhden shillingin maksusta henkeä kohti, joka shillingi kumppaneineen joutui eräälle ansiokkaalle armeliaisuuslaitokselle. Mutta nyt ei ollut perjantai, keskiviikko eikä maanantai.
Siihen nähden kuitenkin, mitä palvelija oli kertonut, katsahdin edessäni pöydällä olevaan korttiin. Se oli kaunis kortti, sirosti piirretty sekä kokonaan ja ehdottomasti epä-englantilainen.
ELMER C. PEYTON 23. katu 85 Milwaukee, Wis.
Kun salassa ihailin amerikkalaisia ja halusin päästä heidän tuttavuuteensa, lähdin eteishuoneeseen. Siellä seisoi panamahattua kädessään heiluttaen ja katsellen ympärilleen suoralla, teeskentelemättömällä uteliaisuudella noin minun ikäiseni nuori mies. Hän oli niin sanottu voimamies — vähän yli keskiko'on, vartalo kuin ammattinyrkkeilijällä, ja koko ulkonäkö todistaen valtavaa ruumiillista voimaa. Hän näytti myös oleskelleen paljon raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa; kasvot olivat pronssinkarvaiset, vivahtaen melkein kupariin, hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin kaksi raikasta vesilähdettä; vilpittömät ne myöskin olivat ja katsoivat suoraan toista silmiin. Ollen sellainen avosydäminen nuorukainen, joka heti paikalla haluaa tulla ystäväksi, ojensi hän esiin ison oikean kätensä, kun menin hänen luokseen, ja kun hänen kesäpukunsa hiha oli tavattoman lyhyt eikä hänellä ollut kalvosimia flanellipaidassaan, huomasin minä hänen ranteessaan monivärisen tatuoidun merkin, jonka myöhemmin näin olevan jonkunlaisen lohikäärmeen.
Hän alkoi pyydellä anteeksi, mutta minä keskeytin hänet kohta.
"Tämä ei ole kyllä määräpäiviä, herra Peyton", sanoin, "mutta luullakseni voimme tehdä poikkeuksen teihin nähden. Oletteko juuri kulkemassa tästä ohi?"
"Minä olen pyöräilemässä Winchesteristä Chichesteriin" vastasi hän, eikä hänen puheessaan ollut havaittavissa jälkeäkään siitä, mitä Englannin kansa lapsellisesti uskoo erikoiseksi amerikkalaiseksi murteellisuudeksi, "ja poikkesin tuolla alhaalla kylässä olevaan majataloon saadakseni vähän aamiaista. Isäntä kertoi minulle tauluista ja muista esineistä, joita täällä sai nähdä, ja sanoi olevansa varma siitä, että vaikka ei ollutkaan matkaoppaassa ilmoitettu määräpäivä, niin —"
"Aivan niin!" sanoin minä. "Koska te olette tullut sellaisen pitkän matkan — vaikkapa ei tietenkään Renardsmere ainoana silmämääränä —"
"En ole siitä milloinkaan kuullut puhuttavan, ennenkuin tunti sitten", keskeytti hän ilmeisellä vilpittömyydellä. "Olen par'aikaa kiertomatkalla Englannissa — lähdin Liverpoolista kulkien Chesterin, Shrewsburyn, Warwickin, Stratfordin, Oxfordin, Readingin ja Winchesterin kautta, poiketen aina siellä täällä jonnekin — haluan tarkata kaikkea, mitä voin. Rakennuksia, maalauksia ja kaikkia sen tapaisia —"
"Taiteellisia makupaloja, eikö niin?" sanoin minä. "No niin — minäpä lähden teitä opastamaan."
Hän kiitti minua hyvin kohteliaasti — hän oli kaiken kaikkiaan hyvin kohtelias, hyvin sivistynyt henkilö — ja kun johdin häntä ylös isoja portaita eri gallerioihin ja juhlasaleihin, huomautti hän, että kaikki tällaiset asiat olivat jotakin aivan uutta hänelle ja ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, miten hän niistä nautti.
"Mutta luullakseni teillä on omassa maassanne joitakuita miljoonanomistajia, jotka myöskin ovat suurkokoilijoita, eikö olekin?" sanoin minä, viekkaasti naurahtaen. "Vieläpä ovat toiset niistä kovin kiihkeitä kulettamaan meidän rakkaimpia muistotavaroitamme sinne Atlannin poikki!"
"Rakkaitako!" vastasi hän kulmakarvat kohollaan. "Ette voi nimittää niitä rakkaiksi mielestäni, kun annatte niiden mennä. Jos te niitä rakastatte niin paljon, niin miksette tarjoo yli noiden miekkosten, jotka tulevat tuolta poikki niitä ostamaan!"
"No sanokaas muuta!" vastasin minä. "Nähkääs, tavallinen brittiläinen pitää paremmassa arvossa lohta, joka maksaa seitsemän shillingiä naula, kuin runokirjaa, joka maksaa puolet siitä, ja hän uhraa mieluummin kolmekymmentä tuhatta puntaa vesi- ja likajohtoihin kuin säilyttää Velasquezin tai Rembrandtin teoksia kotimaassaan. Luullakseni ei kuitenkaan näitä täällä olevia tavaroita viedä pois, niin kauan kuin lady Renardsmere elää." "Hyvin rikas nainen, arvatenkin?" kysyi hän. Kun jokainen tiesi, että lady Renardsmere oli suunnattoman varakas, en rikkonut mielestäni mitään luottamusta, kun myönsin, että niin oli laita. Mutta lisäsin, että tavarat, joita nyt olimme alkaneet katsella, olivat hänen miehensä, sir William Renardsmeren, kokoomat.
"Lady Renardsmere", huomautin minä, "oli aikoinaan hyvin tunnettu, vieläpä kuuluisa näyttelijätär. Hän oli tunnettu teidänkin kotimaassanne — luullakseni hänellä siellä oli loistava menestys."
"Sepä mielenkiintoista!" huudahti hän. "Mikä oli hänen näyttelijänimensä?"
Mainitsin sen, ja hän nyökkäsi aivan kuin vakuuttaakseen, että nimi oli hänelle tuttu kylläkin.
"Siitä on kuitenkin pitkä aika", huomautti hän. "Se oli kai kahdeksankymmenluvulla. Ja hän on hengissä vielä, ja tämäkö on hänen talonsa? No, nythän minulla on jotakin kertomista! Enkö mitenkään saattaisi tavata häntä?"
"Ikävä kyllä, en luule", sanoin minä, nauraen hänen innostukselleen.
"Lady Renardsmere ei ole kotona."
"Viipyykö hän kauankin poissa?" kysyi hän. "Minä saattaisin oleskella tuolla kylässä päivän tai pari, voidakseni sanoa, että olen nähnyt hänet!"
"Sitä en kehoittaisi teitä tekemään", sanoin minä. "Ehkä hän viipyy poissa jonkun aikaa. Mutta saatan näyttää teille erään hänen muotokuvansa, Millaisin maalaaman silloin kun hän oli kunniansa ja kauneutensa kukkuloilla; kohta tulemme sen luo."
Hän näytti olevan hyvin ihastunut muotokuvaan, jopa siinä määrin, että minä kiiruhdin kertomaan hänelle, että se oli maalattu neljäkymmentä vuotta sitten ja että lady Renardsmere oli muuttunut niin suuresti sillä aikaa, että hänen entisestä kauneudestaan oli vain rippeet jälellä.
"Ja tultuaan kaiken tämän omistajaksi", sanoi hän, viitaten tatuoidulla kädellään ympäri taulugalleriaa, jossa me seisoimme, "kaikkien näiden arvaamattomien aarteiden, näiden harvinaisuuksia täynnä olevien huoneitten ja kaiken muun, lisäileekö hän niitä — onko hänkin kokoilija?"
Minä olin niin varma vieraani luotettavuudesta ja niin ihastunut hänen nuorekkaan viattomaan olentoonsa ja avomieliseen käytökseensä, että vastasin ajattelematta.
"Lady Renardsmere kokoo jalokiviä", sanoin. "Luulen hänen omistamansa kokoelman olevan maailman ihmeellisimpiä."
"Näytetäänkö niitä?" kysyi hän yksinkertaisesti.
"Ei, ei!" vastasin minä. "Se ei kävisi. Hän pitää ne lukkojen ja telkien takana. Muuten —"
"Niin tietenkin!" sanoi hän. "Tunnen erään miehen, jonka poika oli lukiokumppanini, Cyrus P. Warrillin, rikkaan miehen Chicagosta — hän harrastaa sellaisia asioita. Hänellä on kaulaketju, joka kuului Katariina Suurelle, ja eräs helmikoriste, joka kerran oli erään Ranskan kuningattaren oma — en tiedä, minkä. Sentapaisia esineitä kai tuo teidän lady Renardsmerennekin mielellään kokoilee — esineitä, joilla on historiallinen mielenkiinto?"
"En tiedä", vastasin, "en ole milloinkaan nähnyt mitään hänen jalokiviään".
"No, täälläkin on paljon katselemista", huomautti hän. "Ja mitä hyvänsä sanottekin meidän maahamme viedyistä tavaroista, hämmästyttää minua tänne teille tultuani, että näissä vanhoissa englantilaisissa hoveissa, linnoissa ja kartanoissa on kokoelmia, joita ei missään muualla maailmassa tapaa. Teillä on pitkä etumatka!"
Tällä tavalla keveästi keskustellen minä kuljin hänen kanssaan pari tuntia ja ollakseni kohtelias talossamme olevaa vierasta kohtaan tarjosin sitten hänelle teetä ennen lähtöä. Lopuksi näin hänen lähtevän pyörällään — hänen viimeinen toivomuksensa oli, että hän olisi voinut nähdä lady Renardsmeren ja kertoa, että oli kuullut äitinsä puhuvan hänen näyttelemisestään. Erosimme oikein hyvinä ystävinä, ja hän viittasi tatuoidulla kädellään kiitäessään pois tietä pitkin.
Walker palasi samana iltana autoineen aika myöhään. Hän tuli tapaamaan minua — ja tuomaan terveisiä. Mutta ne eivät olleet ensinkään sellaiset terveiset, joita olin odottanut. Oikeammin ne vain sisälsivät kehoituksen lady Renardsmeren poissa ollessa käyttämään Walkeria ja mitä autoa hyvänsä autotallista, milloin vain mieleni teki. Siinä kaikki. Kysyin Walkerilta muutamia asioita — hän oli vienyt lady Renardsmeren ja hänen kamarineitonsa, Felician, Park Lanella olevaan taloon ja jättänyt heidät sinne; muuta hän ei tiennyt. Ihmettelin sitten, olivatko Jifferdene ja Beacher saaneet käsiinsä lady Renardsmeren illalla palattuaan Lontooseen. Mutta heti seuraavana aamuna sain tietää, ettei hän ollut jäänyt Lontooseen! Hän oli nähtävästi mennyt Park Lanelle ottamaan, mitä tarvitsi, ja sitten jatkanut matkaansa. Sillä juuri kun istuin aamiaispöytään, sain häneltä sähkösanoman, joka oli lähetetty edellisenä yönä Doverista. Se ei ollut tärkeä. Siinä vain lausuttiin toivomus, että pitäisin huolta koko kirjeenvaihdosta hänen poissa ollessaan — mutta se ilmaisi minulle, koska se oli lähetetty Doverista, että lady Renardsmere oli matkalla mannermaalle.
Minulla oli asiaa kylään sinä aamuna, ja siellä tapasin Holroydin, ravintoloitsijan, ravintolansa lähellä ja pysähdyin häntä puhuttelemaan.
"Sepä oli hyvin miellyttävä nuori mies, jonka lähetitte sinne meidän luo eilen, Holroyd", sanoin minä. "Päivä ei ollut meidän näytepäiviämme, niin kuin tiedätte, mutta minä kuljetin häntä ympäri."
Holroyd tuijotti minuun.
"Minäkö olisin lähettänyt jonkun sinne, herra Cranage?" huudahti hän.
"En ole milloinkaan lähettänyt ketään!"
"Erään nuoren amerikkalaisen pyöräilijän", sanoin minä. "Ettekö muista?
Hän tilasi puolista teiltä."
"Ei kukaan tilannut meiltä puolista eilen!" selitti hän yhä tuijottaen. "Amerikkalainenko? Täällä ei ole käynyt mitään amerikkalaisia! — tunnen amerikkalaiset heti näöltä — olen käynyt siellä kolmasti. Eikä täällä myöskään käynyt mitään pyöräilijää eilen. Joku on pitänyt teitä pilkkanaan, herra Cranage! En ole milloinkaan lähettänyt ketään Renardsmere Houseen!"
Lähdin pois hiljaisena ja miettivänä. Mitä oli vieraani tahtonut — mitä etsinyt?