MAKKARAMITTA JA KISKONKAAVA.
Oottako kuullu makkarammitasta ja kiskonkaavasta puhuttavan?
S’oon sillä lailla, että, ennenku sitä näinkää raavahaksi tuloo ku mä ny oon, on sitä saanu juasta toisenki kerran ihmiste asioolla. Niin mä ku muukki..
Nuarempiansa ja huanompiansa sitä hyppöötethä. Ja siinä se oppi ja ymmärrys kasvaa, jos on kasvaaksensa. Toiset vanhuuttansa viisastuu, toisia hyppöötethä elinikänsä.
Makkarammitta ja kiskonkaava on yks virstantolppa Jaakoon monivaiheesen elämän tiällä.
Asuthin silloon Alahärmäs, Kotoluhran alunamaases taloos, Heikin ja Jussin välis. Ja suuri piilipuu kasvoo pääryllä ja sauna oli kukkivan tuamen alla.
Jaakkoo oli vääräsäärine silloo niinku nykki. Oli hiljan saanu klaffipöksyt, john’oli tinaknapit. Mutta Jaakoon peukalo ei silloo viälä pryhränny knappia aukaasho. Ja sitä varte seisoo Jaakkoo monta kertaa merkillisen vakavana suurella porraskivellä, hyvin käsittään, kuinka voimatoon ihmislapsi on luannonvoimaan eres.
Mutta osas Jaakkoo jo silloo muitaki konstia. Se sanoo kelle vain viirestä pennistä että:
— M’oon kolomen vuaren vanha!
Ja Kotoluhran puarifröökynän, Naiman kans, oli Jaakoolla sellaane sopimus, että Jaakkoo tallusti joka päivä puarin oven taa ja takoo pikkuusella nyrkillänsä ovhe nii kauan, että Naima kuuli ja tuli kysymhä että:
— Kuka tiälä kopittaa?
— Jatka! — sanoon minä.
Silloo aukeni aina ovi, ja ku kynnys oli korkia, ei siitä päässy ylitte muuta ku yhrellä lailla. Mä pirin molemmin käsin kiinni toisesta ovenpualiskosta, nostin toisen jalaan kynnykselle, sitte haararreisin istumha ja ylitte. Ku mä sitte vähä kokotin ja sanoon:
— Notta Jatkaa!
Niin Naima-fröökynä nosti paakalehen tiskille istumha. Sitte se kysyy:
— Mikä on Jatkan nimi?
Ja kun mä sanoon niinku pitiki, että:
— Jatka!
Niin mä sain suuren fiikunan. Ja mitä sille piti tehrä, sen mä tiäsin sanomata.
Ku Naima sitte sai pussata Jatkaa poskhe, nii se maksoo aina yhren fiikunan. Ja ku mull’ei silloo ollu viälä oikee räkninki selvillä, nii se pakkas fuskaamha.
Sellaasia ne naiset sitte ovat! Pettäävät miähiä jo piänestä asti.
Ho-hoi-ja-jaa!
Ei puarifröökynät enää nostele Jaakkoja tiskille, eiväkkä pyyrä fiikunoolla poskelle pussata, vaikka kyllä saisivat.
— — —
Se oli joulun aikoohi.
Ja sitte tehthin meillä yhtenä päivänä lahtia. Tapethin se suuri sika, jota m’olin ollu monta kertaa sianketas luuraamas karsinan raosta, ku äitee antoo sille syämistä.
Se oli sitte isoo sika! Ei stä tohtinu mennä oikee likiltä kattomhankaa. Karsinan raosta vain vähä luurata, ku se seisoo poispäi. Ja siltäki mun pakkas ottoho oikee hengen kiinni. Ja ku se kääntyy, nii silloo ei Jaakoon nenä ollu enää likilläkää karsinan rakua. En totisesti olsi sitä sikaa kattonu silmästä silmhä, vaikk’olis annettu kaks viittäpenniä ja viälä fiikuna kaupanpäällistä.
S’oli suuri ku tuparati. Mutta kualema sillekki tuli ja syäthin piänis paloos.
Ensin se kölläthin, sitte pistethin, kaltattihin ja raamastethin. Pää leikathin poikki korvinensa ja panthin lihatiinun kannen päälle. Jalaat panthin rivihinsä lauranpaloolle ja trenki Juhannes, joka siinä puukkoo käres hääräs, karjaasi mulle jo toiskan kersoolle että:
— Jos’että mee siitä kauemmas, niin mä köllään ja kalttaan teiräkki!
— Et sä Juhannes tohri meitä tappaa! — sanoo Uurentuvan Jussi, jok’oli meistä vanhin ja viisahin.
— Vai en tohri — karjaasi Juhannes ja haverti Jussia niskavilloosta kiinni. Se nosti Jussin ilmaha, riapootti ja toises käres heilutti kauhiaa puukkojansa.
Toiset kersat päästivät haikian mölinän ja juaksivat pakhon. Mä huurin kans, mutt’olin niin peljästyksis, etten päässy juaksemha. Ja housunpelliki oli auki. Ei auttanu muu ku nöyrästi pyytää Juhannekselta että:
— Ethän Juhannet viitti mua tappaa? —
— No jääkhö ny tällä kertaa viälä tappamata — sanoo Juhannes ja päästi
Jussinki tappamata pois.
Jussi hairas mua heti kynkästä kiinni ja viärä hyppöötti niin että
vain silloon tällöön otti toinen jalka maaha. Portahille asti vei.
Kuistin penkiltä rupes sitten koko kakaralauma haukkumha ja huutelho
Juhannekselle. Oikee nuatin jälkhen veisasivat että:
Jussii pussii piikinoukka.
Jussii pussii piikinoukka.
Ja äikittelivät ja näyttivät kiältänsä.
Mäkin seisoon kauan aikaa suu auki, silmät sikkaras ja liputin rumaaselle kiältäni.
Laulun lopetti lyhkääshe piika-Hessa, joka tuli tuvasta uuniluuta sojos ja karhas kakarat kauas maantiälle. Mutta ku m’olin matalajalkaasin ja huanoon juaksemha, jäin tiätysti jälkhen. Mun sauttoo Hessa, sukaasi luuralla housumpelliille että helähti ja jahkaasi:
— Säki vaivaanen kräveli, jok’et saa housujas knapphi, täs leukojas ihmisille flänkyttelet ja kiältäs liputtelet, senki naatiaanen.
Sen tiätää että s’otti kipiää ja käyy kunnian päälle. Mutta minkäs teki? — — —
Illalla oli tuvas kova touhu. Äitee kääntöö isoonpöyrän kannen toisippäin. Hessa krapas sitä taikinapuukoolla ja isä toi suuren vakan krouvia rukhinjauhoja tupha. Leivinuunia oli koko päivän lämmitetty ja äitee käski mua tuan tuastaki käyrä kattomas viäläkö siälä on hiiliä.
Katonrajasta uuniklasin päältä otethin alaha maon viärestä makkarasarviknippu ja trenki-Juhannes vualeskeli hikipääs makkaratikkuja.
Hessa käärii tröijyn hiansa kynnäspäihi, kaatoo viälä vähä lisää jauhoja veritaikinha ja rupes sotkemha että hamhenhännät heilahteli.
— Nyt tehrhänki kerranki siammakkaroota ja kiskoja, että niit’onki! — sanoo äitee.
— Mutta mihnäs on meirän makkatammitta ja kiskonkaava? — kysyy yhtäkkiää isä ja kattoo mun päälleni, niinku m’olsin ne johki vetäny.
— Jaa, mihnäs onkaan makkarammitta ja kiskonkaava? — sanoo Hessaki. —
Ookko sä Jatka vetäny niitä?
Mä seisoon silmät pyäriääsnä ku puusta puronnu ja koitin sanua että:
— Em m’oo nähnykkää, enkä tiäräkkää mik’on makkarammitta ja kiskonkaava.
Silloon seliittivät kaikki mulle että:
— Nyt ei tuu koko makkaraan teosta, eikä kiskoosta mitää, jos ei saara makkarammittaa ja kiskonkaavaa. — Kuinka stä taitaa makkaraa tehrä, jons’ei oo mittaa, että tiätää kuinka pitkä ja väärä se olla pitää! — tutkathin multa.
Ja mä käsitin sen selevästi, että siit’ei tuu mitää, jos ei jostaki saara makkarammittaa ja kiskonkaavaa.
— Mee ny jouthu Jatka pyythön Uurentuvan emännältä laihnaksi makkarammittaa ja kiskonkaavaa — pyyti äitee.
Ja mä tiätysti heti lährin. Meninki aika hamppua, aukaasin oven ja pyyrin hengästyksis emännältä, joka justhi puhalti valkiaa viriämhä hauretvesiparan ala että:
— Äitee kätki pyytää makkarammittaa ja kitkonkaavaa!
— Jahah, vai tehrähä teillä makkaroota — sanoo emäntä ja rupes ettimhä jotakin pöytäloorasta. Ettii ja ettii ja sanoo lopuksi että:
— Em mä tiärä, mihkä ne meirän makkarammitat ja kiskonkaavat ny on oikee joutunhet, kun ei niitä näy mihnää. — Meestä koittaa Jatka kysymhä Heikin tuvasta. Eikhä niill’oo tallella.
Mä lährin Heikin tupha, mutta pimiäs porstuas hapuullesnani ovenkripaa, kaatoon korennon sellaasella kolinalla, että ku emäntä aukaasi oven ja mä pääsin pualikuallehena tupha, niin en muistanukkaa enää, mitä mun piti pyytää.
Piti lähtiä kotia ja kysyä äireeltä mitä se olikaa.
— Jaa, niin! Makkarammitta ja kiskonkaava — lährin iloosisnani takaasi Heikin tupha hokien: makkaramitta ja kitkonkaava, mattaramitta ja kitkonkaava, kitkonmitta ja mattarantaava.
Mutta Heikin emäntäkään ei löytäny makkarammittaa eikä kiskonkaavaa! Ei mistään, vaikka se ettii ylisängyt ja klaffipiironginki. Aukaasi kellarinluukunki ja mun piti konttia kellarihi kattomha, jos n’olis puronhet sinne. Mutt’ei niitä ollu siäläkää.
— Jaa mutta, nyppä mä muistanki, että meirän makkarammitta ja kiskonkaava on Antin tuvas laihnalla. Ne haki täs menhellä viikolla Antin tuvan pikku-Antti, eik’oo viälä tuanu takaasi. Lähre ny Jatka nopiaa Anttihi ja sano, että s’oot tullu hakho Heikin makkarammittaa ja kiskonkaavaa, ku teillä tehrhä siammakkaroota. Siältä sä ne saat.
Ja minä poika lährin. Tulin Antin tupha ja ajoon asiani ku miäs.
Emäntä käsitti heti ja sanoo että:
— Joo, kyllä meill’on makkarammitta ja kiskonkaava. Käys Fiikee hakemas ne tualta maitokonttuurista. Jos Jatka olis hyvä ja tulis istumha tänne lavittalle niin kauan kun Fiikee ettii.
Mua piretthi Antis kovasti viarasna. Emäntä antoo sokurinpalan ja kysyy, joko meirän harmaa kana on poikinu.
Mä sanoon, ettem mä tiärä. Niinku tosi oliki.
Sitten tuli Fiikee porstuasta. Sill’oli fiilipunkin vannes ja kakspiikkine mäntäkrapa kouras.
— Jahah, siinähä ne ny onki makkarammitta ja kiskonkaava — sanoo emäntä ja antoo ne mulle. — Katto vain ettet Jatka kaaru ja särje näitä.
Mä lährin vähä taitavaa ja varovaasta kotiappäi. Kannoon toises käres makkarammittaa ja toises kiskonkaavaa ja huurin porstuas että:
— Aukaatkaa ovi, etten mä tärje näitä mattarammittaa ja kitkonkaavaa.
— On se aika kelvos poika tua meirän Jatka kun se nuan kovasti hukaa asioolla kulkia — sanoo äitee.
— Kyllä Jatkan pitää ny saara ittellensä oman pikkuuse kyrsän ja kaksinkertaase makkaran kaulahan — nauroo isäki.
Ja ne mä sainki.
Mutt’en sen erän perähä oo enää juassu makkarammittaa enkä kiskonkaavaa laihnaamas.
Enkä makkara kaulas kulkenu!