KARHUNTAPPAJIA JA LAPPALAASIA.
Sorankylästä Inarinjärvelle ja siitä uutta maantiätä Petsamhon asti on valtio rakennuttanu tiän vartehen siistiä majataloja matkustavaasille. N’oon uusia ja kaiken pualesta mukavasti järjestettyjä kolmen huanehen taloja, jotta niis lystiksensä majaaloo vaikka pitemmänkin aikaa. Eik’oo kovin tyyrihiäkää, kun niis on vahvistetut taksat. Kun taipalehet on aiva asumattomia, nii on majatalojen hoitajiksi pitäny erityysesti palkata väkiä. Akka pitää paria lehmää, jotta saa kaffimaittilan ja maitua, ja miäs kalasteloo ja mettästelöö aikansa kuluksi, ku palkka juaksoo kruunulta. Mutta niin on yksinäästä elämä siälä syränmaan kevaritaloos, ja ei taira se palkkakaa nii häävine olla, jottei tahro kruunu saara sellaasia ihmisiä, jokka asettuusivat palkankaan erestä nuahi komeehi kevaritaloohi hoitajiksi. Mekki rookasimma majataloja, jokka seisoovat aivan kylmillä, kun ei ketää oltu asumha saatu.
Kyllä siinä tuli ajatelleheksi, jotta tänne sitä pitääski siirtyä suurehe rauhaha mettästelemhän ja kalastelemhan mailman rähinästä, ku sais niin hyvät huanehekki asuaksensa ja palkkaa kaupanpäälliseksi. Ovet seisoovat nykki paris paikas seljällänsä. Sinne sai mennä ja tulla kukin halunsa mukhan, keittää hyväs hellas omasta pussistansa ja oikaasta laattialle levolle. Eikä poislähties tarvinnu kysyä maksua eikä ketää kiitellä. — Niitä kylmillä olevia majataloja on varsinkin Patsjoen ja Petsamon välillä, johna maantiätä ei viäl oo ku vähä ainoottu.
Se mahtoo olla siinä Suvannon ja Lohijoen kevarien välillä ku asuu se kuuluusa karhuntappaja Torpan-Paavo. Sen uuresta pykätty tupa on justihi maantiän viäres ja satoo ku saavista kaataan, ku tultihin sinne. Meit oli kehootettu pirättöhön siinä Torpan-Paavon tuvan kobralla ja käymhän kattomas oikiaa karhuntappajaa, josta puhuttihin koko Lapis. Se sattuukin olohon kotona, jotta me sen rookasimma. Kovasti oli laatumiäs, hiljaane ja harvapuheene, mutta pituut' oli hyvän joukon neljättä kyynärää, krouviluinen ja rontti miäs. 15 karhua on Paavo jo kaatanu, eik’ oo ku vähä päälle neljänkymmenen. S’oon valtion mettänvartija ja on periny sen viraan isältänsä, jok’ oli kans kuuluusa karhuntappaja. Ja kovastihan se passaa mettänvartijan homma sellaaselle mettän eläjälle ja mettämiähelle, ku se Paavo. Mettästys s’oonkin sen pääelinkeino, vaikka samalla katteloo kruunun mettienkin perähän.
Siälä Lapis on karhu viälä aiva yleene kotoelään. Joka kesä se repii jonkun lehmän eli lampahan. Ja s’oon sellaane peto, jottei sitä vastaha kaikki lökäpöksyt, niinku Luteerus sanoo, meekkää. Mutta Paavolle on karhu tuttu kaveri. On oikee iloonenki, ku sen rookaa, sillä kattokaas siinä tuloo silloon Paavolle raha oikee kahrella jalaaila vastahan.
Kertoo se ollehensa mones kovaski ottelus karhun kans, mutta aina on selvän tehny. Isä-vainaansakki kerkes jo kerran nuarena poikana pelastamhan karhun kynsistä keihästämällä.
Erellistalvena s'oli tianannu aika lailla rahaa, ku myi enklantilaasille loortiille, elikkä mithän misteriä olvat, yhren karhunpesän. Paavolla on tuttuja helsinkilääsiä herroja, jokka käyyvät siälä välistä mettästämäs, ja niille se ilmootti, jotta sill’on kiarrokses suuri naaras-karhu, jonka se myiis.
No siitä tuli eri pouket Helsingis. Enklannin lähetystön kautta osti kaks enkelsmannia sen karhunpesän Paavolta ja maksoovat nii ruakottoman paljo, jottei sitä tavalliset ihmiset ymmärräkkää — kakskymmentätuhatta markkaa! — Kyllä n'oon hulluja ne enklantilaaset, mutta hyvä se vai oli Paavolle, ku sai. Ja mitäs niiren enkelsmannien rahan on sitte väliä?
Kevättalvella oli sitte tullu suuri trusa herroja Helsingistä ja niill'oli ollu paljo passarimiähiä följys, monet turkit ja kaulahittet yllä.
— Kyllä s'oli eri touhua se karhun tappo — sanoo Paavo — kun mun piti olla siinä aina varoolla, jottei se karhu vai käy niiren herraan kimppuhu. Mutta sattuu se yks pihtikinttu ja isoonoukkaane herra osaamhan kumminkin nii, jotta karhu kuali, ku lähti pesästä. Suuret pivot ja kovat puheenplotinat oli sitte päälle piretty ja viäl’ oli pyyretty, jotta kun vain löytää uuren tappamattoaman karhun makooksen, nii heti pitää ilmoottaa Helsinkihi ja siältä tuloo karhun tappajia vaikka kuinka pitkältä ja maksaavat hyvin. Ja hyvinhän se niin passaaki, jotta antaa herraan vai hurrata ja maksaa, minä pistän rahat plakkarihi — tuumas Paavo.
Torpan Paavon huushollist’ on 30—40 kilometriä Vuotson lappalaaskylähän, johna majataloa hoitaa yks lappalaasperhe. Majataloo on rakennettu lappalaastuvan viärehe aiva tian vartehen. Pyssynhollin pääs on kolme neljä muuta lappalaasasumusta. Näill’ on oikiat puusta tehryt suamalaasmalliset tuvat, mutta muotoonhan lappalaaset asustaavat vain seipähistä pystyttään kokhonpannus koras, john’ on kivi keskellä hynttyä ja taivas paistaa katon reijästä sisälle.
Lappalaaset on pikkuusia äijänkänttyröötä, joll' on heikot sääret ku hyttyysillä. Niiren miälest’ on komiaa, ku miähell’ on ohkaaset ja väärät fletkusääret ku piipunvarret. Ääni on lappalaasilla ku lampahilla lauhkia ja inisevä. Ne kävellä flessukoovat ku olis vahinko aina housuus. — Lappalaasakat on piäniä vääräsäärisiä tylleröötä, kaikki samannäköösiä, eikä korjaksi voi sanua yhtäkää. Verhat niill’ on kovasti räikiänfärisiä, nii miähillä ku akoolla. Pääfärit on sininen, punaane ja keltaane, jokk’ on Lapin kansallisfärit. Miähill’ on pääs niin sanottu »neljän tuulen lakki», jok’ on ku lapsen tyyny neliskanttinen ja paksusti topattu. Se on tavallisesti sinistä verkaa ja joka nurkkahan menöö keskeltä päätä keltaane eli punaane rantu. Ja keskipääs on korja tupsu. Akooll’on kans komia ja tairokkahasti neulottu myssy. Miähill’ on päällä jonkillaane möhliä mekkoo, siinä vyä ja suuri poronluusta tehty tuppihoito vyällä. Kaulas on pyhääsehe aikaha jonkillaane hilkku kiaroottu niinku merimiähillä. Ja kintut on pauloottu aiva ihomyätääsiksi. Jaloos on poronkoivista kursitut karvakengät eli kallokkahat, niinku siälä sanothan.
Huanosti on lappalaasten asiat. Ennen n’oli rikkahia ja hyvin toimhentulevia; nyt n’oon köyhiä ja surkeeta ihmisiä. Ennen oli niillä tuhansia poroja, joita söivät ja möivät. Soran aikana ovat lappalaaset huushollannehet nii, jotta nyt on porot hävinnehet aiva olemattomiin. Kuuluu olevan enää koko Lapis vain 15 lappalaasperhettä, jokka viättäävät entistä kiärtävää elämää. Toiset ovat asettunhet asumhan puuhuanehisihi niinku muukki »lantalaaset» (suomalaiset), ja siin’ on syy lappalaasten kurjuutehe ja perikatohon. Se on tämän »siunatun» sivistyksen ansio, jotta se viää perikathon luannonkansat. Se viaroottaa ne pois vuasisataasista esi-isiltä perityystä elintavoosta.
Lappalaaset yrittäävät nyt siirtyä tupaihmisiksi ja koittaavat hankkia toimhentulonsa samalla lailla ku sinne asettunhet suamalaaset. Mutta siinä ne pahoon pettyvät. Ei oo lappalaasen kruppi kovas tyäs harjaantunu kestämhän siinä ku tavallinen tukkijätkä. Eikä oo lappalaane knuppinsakkaa pualesta suamalaasen tasalla. Lappalaasista saa sanua, jotta ei jaksa kruppi, eikä kestä knuppi.
Viälä kaiken kurjuuren lisäksi ovat lappalaaset miähet ruti laiskoja. Akat on ahkeroota ja hoitaavat koko huushollia, passaavat äijänkänttyräänsä n’otta häjyä teköö kattua. Ku lappalaasell’ on suinki rahaa, nii trengin se ottaa ittellensä suamalaasesta jätkästä, vaikkei olsi mitää tekemistäkää. Trenki narraa ja jutkuttaa lappalaasta aikansa ja nylköö siltä kovaa palkkaa. Ei kelpaa lappalaane rakentamhan omaa mökkiänsäkkää. Suamaiaasen pitää palkata timpermanniksi. Viinahan on Lapin äijä persoo. Juara lillittää vaikka viimmeesen killinkinsä. Tupakkia polttaavat nii miähet ku naiset ja kaffia trönätähän yhtämittaa.
Lappalaaset on kualeva suku. Uusia ei tahro tulla ja vanahat konttii maan rakohon.