PETSAMHON VALASKALOJA ONKIMHAN!
Siitä asti ku Suami sai Petsamon on mun miälesnäni pyäriny ajatus, jotta minkhänlaane maalipaikka sekin on? Ku siäl’ on kuulemma valaskalojaki — —- Ja nii jumalattoman kaukana ku se on, jott’ oikee Jäämeren rannalla likillä pohjoosnapaa.
— Olis se mukavaa nährä sekin napa! — tuumasin ittekseni ku menny-kesänä istuun Ahvensaaren rannas Juppe-koirani kans salakoota ongella.
Juppe on hianosti sivistyny koira, silkkikarvaane musta kääpiöpintsheri, ja s’oon yhtä innokas ongella istuja ku mäkin. Ja intua siinä pitääki totisesti olla eri lailla, ku meinaa Vaasan rannasta kalakeiton saara. Marot on tyyrihiä ja salakat syäävät nii räävittömästi, jottei siinä tahro piisata piikivekkää. Paklunnin matopuarista me ostimma uskollisesti joka päivä uusia kastematoja viirellä markalla ja taas lährimmä yrittämhän. Kamppehet meill’ oli kaikki priima sorttia ja ongenkoukun tutkaanta mä fiilalla terootin joka päivä jotta s’oli niin terävä n’ott’oikee ittiäki hirvitti kattella. Mutta vaikka sen tuhat olis ollu ja maron päälle kuinkaki sylkeny ja noitunu, nii yhtäkää oikiaa kalaa m’ei saanu. Ei muuta ku joitaki vihliääsiä sirriääsiä. Kerraasti mä jo luulin, jotta nyt tuli kala, ja verin aivan niska sangalla ja ku rannalle nykääsin, niin oli siinä nii ruakottoman ruma ja vihaasennäkööne rökäs, jotta Juppe painoo peljästyksis häntä koipien välis suaraa kotia, ja oikee muakin yäkötti. Nii pökkine oli, jottei sitä saanu eres irtikää. Mä jo ajattelin, jotta pitääkhän mun päästää se menemhän ongenvapoonensa, mutta onneksi hoksasinkin konstin jotta katkaasin puukoolla siiman poikki, jottei sille jääny ku koukku ja mato. — Jos satutta saamahan sellaasen rökkähän (kiiskin), jolla on koukku leuvvas, niin s’oon se sama saamari, joka tuli munki onkeheni.
Kotia tulles käyyn taas kalahallin kautta ja ostin pari kilua komeeta ahvenia, jokka toin sille frouvalle, jonka tykönä mä ja Juppe asumma. Kyllähän se frouva aina pakkas vähä epäälevästi kattelemhan niitä mun kalojani, mutta täyrestä menivät, ku kovasti kehuu jotta:
— Aina miäs saa, kun ei s’oo kovin noloo — —-, mutta kovasti siinä piti matohon sylkiä, jotta aiva on suu kuivana ja posket litus — — plaasin trossata.
Sitä peliä mä pirin kaiken kevättä, vaikka tyyrihiksi se pakkas tulemhan, ku piti ostaa kalat ja marot eriksensä. Mutta mit’ ei tekisi nainen kauneutensa ja kalamiäs kunniansa tähre?
Yhtenä päivänä sitte ku mä taas tuara kiikutin vaihtehen vuaksi mahtavaa kilon painoosta maresta, ottiki ohraleipä valkian.
Frouvaa nauratti kovasti ja sanoo jotta:
— Jahas, vai siinä se nyt tuloo — —
— Mutta kovasti piti sylkiä maron päälle — — koitin mä.
— Tervhyysiä Penkteskulta! — nauroo se frouva.
— Mitäh? Miltä Penkteskulta? — imehtelin mä.
— No siltä meirän yhteeseltä kalamuijalta hallis — Minä niäleskelin ja haukoon ilmaa kauan aikaa, enkä käsittäny yhtää mitää.
— Mehän ostamma kalaa samalta kalamuijalta, Penkteskulta hallis — — nauraa helisti frouva ja Juppe peijakaski huiskutti häntää jotta: ähäh Jaakkoo, nyt m'oomma kiikis.
— Ei ikänä, eikä koskaa! Kuinka frouva voi sellaasta ajatellakaa! Itte oon tämänki kalan Ahvensaarelta onkinu, mutta kovasti siinä piti sylkiä n’otta aiva on — —
— Älä koitakkaa Jaakkoo narrata — kiusas se frouva.
— No tuasta saa heti panna poikki! — vannoon mä ja näytin kurkkuani, mutta s’ei ottanu uskuaksensa. Nauraa pihisti vai jotta:
— No pian se nährähän. — Aukaasesta nyt tuan mathen suu ja katto sen kitahan — sanoo frouva.
No mä aukaasin ja kattoon. Nii siäl oli rullalle kääritty paperinpala!
Verin sen pois, otin auki ja — — siin’ oli kirjootusta!
— Mitä siinä seisoo? — kysyy frouva ja nauroo aiva katketaksensa.
Min’olin ku puulla päähän lyöty. Siinä seisoo jotta: »Päivää Jaakkoo»!
— — Perhana viä, nii siinä seisoo!!
— Ooohohohoh — hohotti se frouva ja piteli hyllyviä lonkkiansa. — Jopas nyt jouruut satimhen, ähäh, mitäs nyt sanot? — — Ku mä eileen ollu hallis, nii Penkteska kysyy multa jotta, joko ne Jaakoon eileen ostamat ahvenet nyt on syäty?
— Vai täältä se Jaakkoo niitä kaloja kulkooki onkimas, sanoon mä. No min’ oonkin imehrelly, jotta kuinka kumminki jee se niitä kaloja nii kovasti saa, vaikkei sill’oo ollu koukkuakaa onges enää pitkähän aikahan — —
— Häh, mitäh, eikö mull’ oo koukkua — —
— Silloo mä sanoon Penkteskalle jotta: tehrähän nyt sille Jaakoolle sellaane jutku, jotta se sen muistaaki kauan aikaa. Ja me soviimma sitte sen Penkteskan kans nii jotta mä kirjootin tuan paperinlapon ja se lupas pistää sen salaa sen kalan suuhun, jonka sä ensi kerralla ostat. Ja eikös ollukki! — äikitteli frouva.
Hyi tuhannen riivattua ku siin’ oli ilkiä olla! Ei tiänny mit’ olis sanonu ja mihkä kattellu.
Mutta sitte mä hoksasinkin antaa takaasi samalla mitalla. Lyärä sitä yhtä arkahan paikkahan, ku se mua kalamiäskunniahani. Mä sanoon jotta:
— Jutkua se frouvaki harjoottaa ja koittaa mua joka päivä narrata — —
Silloo ei se enää nauranukkaa. Oikee säikähti ja kalpiaksi valahti.
Kysyy jotta:
— Hyi sua, mitäh, kuinka mä koitan narrata?
— Jaa, jaa, kyllä mä tiärän! Nua frouvan korjat kiharat — — Teill’ on piippirauta!
Silloo se meni! Paiskas oven kiinni ja huuti jotta:
— Hyi ku t'ootta ilkiä!
Lopuksi me soviimma asian sillä lailla, jotta jos ei se puhu kellekkää siitä mun mathestani, nii en mäkää kerro sen piippiraurasta. Ja yhren silkkipuseron mun piti viälä ostaa varmemmaksi vakuureksi.
Mutta tua riivatun juttu harmitti mua ja toi aina miälehen ne Petsamon kalarikkauret. Sinne sitä pitääs päästä, ku siäl ei oo kuulemma pikkukaloja ollenkaa. Kun koukun merhen paiskaa, nii ei muuta ku sen ku vetää kalaa ku karvaköyttä rannalle. Vaikka kuinka paljo! Ja valaskaloja — — saamari sentähre!
Mä sain suaraa sanojen kuumehen. Makasin toista voorokautta sängyn-omana ja horniin. Yks ainua ajatus jyskytti päässäni: Petsamhon valaskaloja onkiinhan!