ÄLKÄÄ OTTAKO VANHAAPIIKAA KÄRRYYLLE.
Oottako kuullu sitä nurmoolaasen isännän kyyttiretuuttia?
Sitä ku se isäntä vanhaapiikaa reisuusti hyvänhyvyyrellä kuskas porvarihi?
Ja mitä siitä sitte tuli?
No siitä tuli totisesti sellaane tomina, n’otta se isänt’ei ota toista kertaa enää vanhaapiikaa kärryyllensä. Eik’olsi sillookaa ottanu, jos s’oiis arvannu akkaväen oikian luannon.
Se isänt’oli yhtenä sateesena päivänä menos seittemän kilomeeterin päähä porvarihi poukkolavalla, kun se näki tiällä rapakos mennä flossottavan erellänsä yhren vaimonpualohoosen.
Satoo kovasti, n’otta sillä akall’oli nostettu päällyshames korvihi, niinku täälä puales pruukathan. Ja punaruutuune tikuttu alushames, john oli kovasti leviäkairaane krepu hännäs ja sammalvehriääset rairat, loisti ja väläji ku salasmaa.
Isäntää huikaasi jo kaukaa ja sen salaviahevoonenki rupes pritakoomhan.
Eikä menny sivuutte, vaikka isäntä olis kuinka nykiny ja jukittanu. Salavia nosteli vain päätänsä ku ainaki hevoone, irvisteli taivahalle ja höristeli jotta:
— Iiiha-haha, iiih —!
— Ookko hullaalemata siinä senki pöllöö! Täs ihmisellen huutelet ku pareeki hevoone, vanha rutimuljus! — jahkuu isäntä ja flätkääsi suittenperillä salaviaa hännälle. — No meekkös siinä!
— Iiiha-ha-ha, iiha-ha-ha — huuti salavia ja rupes oikee lyämähä kaviua tiähä.
— No kyllä mä sen näjen! Ei sun trenkää sitä siinä höristellä, — puheli äijä kärryyllä, eikä saanu salaviaansa sen punaasen hamhen sivuu. Viimmee kysyy jotta:
— Kuka se krepuhäntä siäl’ on?
Silloo kääntyy se punahamehine akka, eikä se ollukkaa akka, kun flikka, vaikka jo vanhanpualohoone ja vähä krussahtanu.
— Minä täälä vaa — sanoo se vanhapiika. — Pitääs täs porvarihi mennä, mutt’on niin lipoone tiä, n’ottei taharo oikee piaksuulla päästä.
— No tulla tänne kärryylle, niin pääsöö samas kyytis, kun tua hevoonenki niin pelekää sun punaasta alushamestas, n’ottei sivuu pääse.
Ja niin teki isäntä miälestänsä hyvän tyän, kun otti sen vanhanpiijan kärryyllensä.
Reirusti ja rehellisesti siinä mennä körötettihin. Ei puhuttu, ei pukahrettu. Isännän hatun partahasta vai silloo tällöö nokahteli vesipiskoja piippunysähä, jotta se vähä kuraji ja sitte sammuu. Ja vanhapiika istuu hames pään ympärillä, n’ottei näkyny kun tuuman verran nenän päätä.
Siin’oli koko asia.
Mutta ku kylän akat tihrusilmät saivat kuulla, jotta isänt’ on kyytinny seittemän kilomeetriä yhtä vanhaapiikaa hamhet korvis, niin siitäkös möly nousi! Porokellot klipajivat pitkin koko kylää n’otta emännänkin syränalaa rupes lopuksi raistelemahan.
Se kattoo salaasin pualin isäntää, jonka kans sen olis puhet ajella myötä- ja vastamäjet, ja rupes jo tuumamaha jotta:
— Kuka sen tiätää —.
— Ook’sä pöllöö? — sanoo siihe isäntä vaa. — Vanha ihmine, sama ku mensit salaviaa haukkumhan. Se hullu oli.
— Ei tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi laringiskaa — jurnutti emäntä ja rupes jo uskomhan.
Ja ku se sen vanhanpiijan sitte näki, niin se kulki jo aiva sivuuttaasi ja kotkotti.
— Hullu akka! — tiuskaasi vanhapiika ja huiskahutti häntäänsä. Sanoo jotta:
— Ohoh, olispa halpa!
— Se on vissi! — jahkaasi emäntä ja uskoo ku kirvehensilämähä.
Ja siitä se jurnutes alkoo.
Niin että ku täs hiljan olivat Nurmoon kirkos ja emäntä näki sen vanhanpiijan toisella seinällä, niin ei muistanukkaa, mihnä oli, kun rupes putimaha nyrkkiä ja veisuu meni aive väårähä kurkkuhu.
Ja kun pihalle tulivat, niin emäntä kuapii aiva ympärillensä kun vihaane kana ja huuti jotta:
— Ajaasikko viäläki friikyytillä senkin kruttu!