KISSINHÄNNÄN VETO ALAVURELLA.
Oottako kuultu jotta Alauren käräjill’ oli ny menny viikolla esillä se
Kuurtanehen ja Alauren kuuluusa kissinhännän vetojuttu?
Se, ku siälä yhres iltamas tuli kesken kaiken sellaane ohjelmanumero, jotta kaks miästä etupenkillä rupes vethön kissinhäntää justhin ku lavalta lausuthin rumia jotta pritaji.
Ja koko ohjelma meni penkin ala ja arvoosa juhlayleesö jakaantuu kahtia sen mukhan, kuk’ oli Alavurelta, kuka Kuurtanehelta.
Toinen vetäjistä oli Taavetti Kuurtanehelta, joka voitti, ja toista sanottihin Koljaatiksi Kontoperästä. Ja se hävis. Ja iltama onnistuu erinomaasesti.
Mutta Kontoperääsiä sapetti niin se häviönsä, jotta haastoovat Taavetin käräjihin vastaamha, jotta s’oli muka tehny vääryyttä siinä kissinhännän veros.
Ja faltesmanniki oli saatu väärän asian pualelle. Koljaatti oli ruvennu kronklaamhan ja sanomhan, jotta kissinhänt’ oli muka ollu täynnä viinaa. Ja sitä varte sekaantuu faltesmanniki asiahan ja tämmäs Taavetin oikee lain eres seliittämhän sitä asiaa, kuinka se oli.
Ja niin seisoo Taavetti ja Koljaatti lakituvas vastatusten ja keskellä istuu tuamari ja kriivari ja Kontoperääset oli toisella pualella ja Kuurtanelaaset toisella.
Sitte luki faltesmanni kirkkahalla äänellä protakollat siitä kissinhännänverosta. Muttei se kauas keriinny, ku lautamiähiä rupes nii naurattamhan, jotta aivan vatta nytkyy ja vesi silmistä juaksi. Toiset huutivat oikohonsa ja se lihava lautamiäs ei saanu huuretuksikaa. Se vain ähkyy ja pyhkii silmiänsä ja hoki jotta:
— Oi joi ja voi voi — —
Ja tuamari nauroo, jotta s’oli aiva kipparas ja mones vääräs ku parakraafin-merkki ainaki.
Mutta Taavetti ja Koljaatti seisoovat tyrniää niinku lain eres pitääki.
Ja faltesmanni kantoo kovasti päälle ja förklaaras.
Tuamari kysyy sitte jotta:
— Mikä se oli se kissinhäntä, jota te verittä niin lujaa?
Ja Koljaatti sanoo jotta:
—S’oli viinapottu.
— S’oon vales! — kiljaasi Taavetti. — S’ei ollu mikää viinapottu, kun oli tavallinen kaljapottu.
— Jaa jaa — väitti Koljaatti — mutta siin’oli viinaa.
— Mistä sä sen tiärät? — kiljuu Taavetti — kun et kerran pottua saanukkaa, vaikka kinnasit kiäli pitkällä.
— Joo joo, mutta sisäll’oli viinaa — änkkäs vain Koljaatti.
— Eipäs ollu!
— Olipas!
— Eipäs ollu!
— Millä vastaaja voi toristaa, jotta pullos ei ollu viinaa? — kysyy tuamari.
— Kyllähän mä sen tiärän! — sanoo Taavetti. — Kuin mä maistoon!
— Vai niin! — sanoo tuamari.
— Joo herra tuamari ja korkia oikeus, mutta kuinkas tämä Koljaatti voii toristaa, jotta potus oli viinaa, kun ei se saanu maistaakkaa?
— Jaa — sanoo herra tuamari. — Kyllä tuata nuan se niin on, jotta mistä se sen tiätää, kun ei se kerran maistanukkaan.
— No sitähän mäki! — sanoo Taavetti ja samoon tykkäsivät lautamiähekki.
— Mutt’olis pitäny antaa Koljaatinkin maistaa! — tuumas sitte tuamari.
— Niin seki olis tiänny, mitä s’oli.
— Ei passannu, kattokaas herra tuamari, ei se passannu antaa sen maistaa — seliitti Taavetti.
Käskettihin sitte toristajat sisälle ja niit’oli aika trusa, mutta kukaan ei tohtinu ottaa oikee valansa päälle, mitä potus oli ollu, kun kukaan ei ollu saanu maistaa. Taavetti yksin oli juanu koko potun, eikä antanu toisten haistaakkaa. Niin että jääviä n’oli kaikki muut siitä asiasta puhumahan.
— Ja kaljaa s’oli — vakuutti Taavetti. — Ja hyvää kaljaa oliki!
Mutta faltesmanni ja Koljaatti vain kyräs jotta:
— Viinaa s’oli, vaikkei sitä saa toristetuksi sen päälle, kun se sen joi.