KU SOKURIA TAAS SAATHIN.
Oottako kuullu herrinjee ku sokuria on ny kaikki puarit täynnä?
Keskiviikkona ruvettihin yhtäkkiä täälä Vaasas myymähän joka puaris purkista sokuria ja ihmiset hyppäs ja huikkiivat toisillensa jotta:
— Sokuria!!
Ja näyttelivät oikee vanhaalaija, keisarivallan aikuusia suuria kokonaasia sokuritoppia toisillensa ja huutivat jotta:
— Samposta saa vaikka kuinka paljo, eikä korttia kysytäkkää!
Ja kun sen kuuli Mäkiskä ja Plumperska, niin heti rupesivat kaivohon hamhenplakkariansa jotta:
— Voi voi, onkhan mulla massikkaa följys! — No jumalan kiitos, kun oli!
Ja sitte lährethin juasta plusuuttamhan Sampohon.
Siälä piti niin tukkia, jotta aiva hiki tuli, mutta sai kun saikin viimmeen akat toppinsa. Mäkiskä tuli karulle niin leviää ja mahtavaa jotta:
— Kah!
Eikä maittanu mennä suaraa kotiakkaa toppinsa kans, ku kulki monet poikkikarut ja Lontviikinkatuakin kiikuttaan toppaa. Meni viälä näyttämhän Lumpärskallekki.
No se jätti heti tiskit siihe, sitaasi hilkun päähänsä, kollas piironginloorasta massikan ja lähti. Sanoo vai jotta:
— Mä kans!
Ja ku Lumpärska toi sitte kotia sellaasen viiren kilon sokuritopin, niin nosti pöyrälle ja sanoo sota-aijan mukuloollensa jotta:
— Kattokaa muksut makoosta!
— Mikä se on tua, äitee, nuan korja klimppi? — kysyyvät sota-aijan mukulat silmät tapilla.
— S’oon sitte aivan purkista sokuria! — hikkaasi Lumperska ja löi reithensä.
Mukulaan oli silmät suuret ja niin kirkkahan ilooset, jotta oikee ne sätii!
Mutta sitte rupesivat sanomhan jotta:
— Äitee narraa! Ei nuan kauhian suurta sokurinpalaa oo koko mailmas.
— Josetta usko muksut, niin maistakaa.
— Jaa-ah! — sanoo sota-aijan lapset, kun olivat vooron perähän saanehet kiälellä lipaasta. — Sokuria s’oon!
Ja lähtivät pihalle trossaamahan toisille kersoolle jotta:
— Meill’ on nuan, nuan suuri sokurinpala.
Ja näyttöövät käsillä.
— Meill’ on suuree! — rupesivat toiset kersat äikittelöhön Lumperskan mukuloolle.
Ja niin rupesivat valehtelhon aina vaa friskimmästi.
Yksi junkkari sanoo jotta:
— Meirän äireell’ on niin suuri toppa ku taloo!
Mutta siihe sanoo Heikkilän Iivari jotta:
— Meirän äireell’ on niin suuri toppa ku kirkontorni!
Muiren meni suu tukkuhu ja käret nyrkkihin. Viimmeen sanoo yks poika jotta:
— Kuinkas se teille tupahan mahtuu?
— Mitä se sulle kuuluu!
— Valehtelet piikkinoukka. — —
Siitä tuli tappelu ja sellaane rähinä, jotta viimeen seisoo kaikki taloon akakki portahilla, putiivat nyrkkiä toisillensa ja huutivat ku tanotorvet, jotta siin’oli koveet prätinä ku Krunsstatin vallootukses, vaikka sekin oli kyllä kova.