MITÄ VARTE OPETTAJASTA TULI VANHAPOIKA.
Oottako kuullu mitä varte yks kunniootettava kansakoulun opettaja Kauhavall’ on tehny lujan päätöksen, jotta s’ei ota ikänä akkaa, ei vaikka taittuus?
— En ikänä ota akkaa, en totisesti otakkaa akkaa! — oli kuulemma pahkuloonu itteksensä tua rehellinen kansakoulunopettaja, jok’on poikamiähenä menestyksellisesti taistellu kaikkinaasia naismailman houkutuksia, vikittelyjä ja suaranaasia petkutusyrityksiäki vasthan.
Kun oikeen halki sanoo, niin pitää tunnustaa, jotta sit’oli ny karkausvuanna ruvennu silloon tällöön jo vähä viämistämhän akkamailmahanpäin, mutta kyllä halut lähti, kun se täs yhtenä iltana tuli kävelyltä kotia, pani sateenvarjon nurkkahan ja näki minkälaasia ne sulooset flikat ovat, kun ne oikeen luantonsa näyttäävät emäntinä.
Viälä tänä päivänä ei tua kunniootettava ja vakavamiälinen kansan lasten opettaja ymmärrä, kuinka ja mitä varte ne kaks taloon emäntää tuli sen opettajan hiljaasehen köökkihin tappelemhan.
Ensin oli tullu toinen ja sitten toinen ja heti ruvennehet kyräälemhän toisillensa. Toinen oli mulkaassu toisen päälle ja toinen het takaasi jotta:
— Mitä siinä volkistelet?
— Mitä se sulle paistaa?
— Paistaa se!
— Tuallaanen!
— Oom mä vaan tälläänen — — —
— Pössöö — — —
— Itte sä pössöö oot — — —
Sitte ne lentivät yhthen, ja pyäriivät ja nykiivät ja repiivät toisiansa hiuksista jotta suuret karvatukut vain lenteli. Ja huutaa hölöttivät ja krääkyvät ja sanoovat niin sakiaa ja tihiää, jottei kumpikaa kuullu mitään.
Mutta se toinen emänt’ oli paree.
Se sai hairatuksi sitä toista patukasta kiinni, ja voi armas kun se ruataasi sen nuan olkansa ylitte laattiahan kun märjän trasun vain, niin hamhen liirinki siltä toiselta prätkähti poikki ja repeskin jotakin, ainakin justhin niin pani, ja toinen kenkuna lenti ovhen jotta paukahti. Ja pöyrät ja lavittat poukkooli ja menivät aivan pirin pärin ja sitte vasta kaatuuvat.
Ja kun se sai sen toisen alansa, niin kyllä se sen hantteeras ja plokkas, voi jee.
Ei yhtää kattonu, mihkä löi, kun aivan vasta pläsiä fläiskytti. Ja vaikka se toinen huuti ja krääkyy niin lujaa kun ikänä jaksoo ja kerkes, niin toinen vain jotta:
— Huurakko siinä! — — —
Ja kyllä se sitä tukusteli!
Niin, silloon juuri tuli opettaja ja — voi ku se hämmästyy. Oli kun olis taivhasta puronnu. Suu auki seisoo.
— Mitä herran jetuna te emännät teettä? — niin kysyi.
— Tappelemma tiätysti — hohuuttivat emännät ja lentivät taas kun talanpiit toistensa niskahan, ja piaksut paukkuu ja hännät lenteli, jotta paksut sääret ja rantuuset sukat vain loisteli ja siltä toiselta tresaji sukkarihma ja toinen sukk’oli aivan syltys. Se, josta kenk’ oli pois.
Opettaja siunas ittensä, karkas mettähän moneksi tiimaksi ja aiva se vapaji. Vasta myöhään yän päällä tuli kotiansa kuuholla korvin, mutta silloon n’oli jo menhet pois sen köökistä.
Ja kun s’oli tuan tärisyttävän kohtauksen jälkehen nostellu pöyrät ja lavittat köökisnänsä pystyhyn, lukinnu ovet tarkasti kiinni ja menny levolle ja siunannu ittensä, niin viälä viimmeeteksi oli pyytäny jotta:
— Äläkä saata mua kiusaukshen ja katto mun perähäni, etten mä eres vahingoskaan hemahra, enkä nappoho astua mahra.
Sitte vast’ oli saanu unenpäästä kiinni ja kans kohta nähny unta pitkistä tikoosta, jota pitki s’oli mennä lipittävinänsä ku orava taivhaashen.
Se näki unta, jotta sill’ oli hätä ja ahristus kauhia kun tikkahia pitkin tuli sen peräs niin paljo kun ikänä kerkes kaks lihavaa taloonemäntää, jokka tuan tuastaki olivat saara ja saara sitä takinhännästä kiinni ja aina hokivat jotta:
— Saampas, saampas. — — —
Silloon se tuli ylimmälle pualapuulle ja tikkahat loppuu!
Taivahaashe oli viälä hyvästi kolme syltä!
Aivan sen otti hengen kiinni. Mitäs nyt tehrä?
Silloo tuumas ja oikee unisnansa sanooki jotta:
— Menköhön ny vaikka henki, mutta ponkaasen mä!
Ja poukahutti kans. Ja pääsi kun pääsikin ylähä!
Kyllä s’oli uhkarohkia hyppy!
Mutta nahkansa pelasti. Akat eivät tohtinehet hypätä. Jäivät tikkaan päähän vaan huutelohon ja viittoolohon.
Kyllä sen oli sitte hyvä olla sen opettajan, kun se näki, jottei ne akat pääsekkää perähän. Eik’olsi luullu, jotta kansakoulunopettaja ja jo vanhemmalla pualella sellaasia sopimattomia koulupoikaan konstia osaakaa tehrä, kun se teki. Kun näytti akoolle pitkää nenää taivahasta, liputti kiältä ja oikee irvistelikin jotta:
— Äkkis rumaaset, ettäpä saanu!
Se siitä ny oli hyvää Kauhavan emäntään tappelusta, jottei ainakaa siitä miähestä kukaan Kauhavan emäntä saa tytärellensä miästä.
Ja tyttäret onki kuulemma kovasti suutuksis emännillen kun aivan pilasivat asiat.
Mutta sen toisen akan miäs oli trossannu sille toisen akan miähelle jotta:
— Ei yhtää sun akkas piisannu meirän Tiitalle.