TAKAUSMIÄHIÄ PYYTELEMÄS.
Viisas sana: »Klumppuusta s’oon ihmise elämä, mutta siinähä se aika kuluu».
Ystävääseni, jos sinä tahrot tulla rikkahaksi ja viisahaksi, niin minä annan sulle hyvän neuvon: Lyä nenäs takkakivhen!
Ja jos et heti ensimmääsestä lyännistä viisastu, niin lyä toinen kerta ja vähä lujempaa.
Jos ei sekää auta, niin tärähytä kolmas kerta niin kovaa ku ikänä jaksat.
Enempää ei tarvitte.
Katto sitte, ystävääseni, kuinka meni. Halkesko takkakivi vai menikö nenäs littuhu?
Jos takkakivi halkes, niin susta tuloo rikas miäs, sillä jos sulla ystävääseni on sellaane nenä, jotta sillä halkoo ja hakkaa kiviä, eik’ ota kipiääkää, niin s’on erinomaane aset elämäntaistelus. Sillä tianaa rahaa! Kruuti ja tinamyyti on ny tyyristä ja tuntipalkat korkiat.
Mutta jos sensijaha sun nenäs meni littuhu ja sä tykkäsit, jott’ otti kipiää, niin susta tuloo erinomaase viisas miäs.
Sun pitää vai ahkerasti jatkaa harjootuksia ja takua nenääs takkakivhe.
Jota usiemmaasti ja kipiempää lyät, sitä viisahee susta tuloo.
Ja s’on sitte kova tosi!
Mutta kun on aikansa nenää takkakivhe takonu, nii sitä tuloo vähitellen niin viisahaksi, jottei tarvitte ku silloo tällöö enää vähä knopahuttaa.
Niin on tehny kaikki viisahat miähet. Ja mä kans!
M’olin siihe aikha nuari lupaava ylioppilaskloppi ja makaalin talvet Helsingis opintiällä. Lueskelin ahkerasti silloo tällöö, ja varsinki silloo ku oli raha kaikki, muinaaspulkaarian ja tataarien kiältä (ihmiset tiätää toristaa, jotta m’oon muitaki tyhmyyksiä elääsnäni tehny), mutta kesät mä asustelin maalla faarin ja muarin tyänä.
Ja luin siäläki sitä siunattua pulkaariankiältä, kun ei mun kruppini oo oikee koskaa tyäntekua kaivannu.
Ja hyvin se aika kuluu ja varsinki rahat. N’oli aina kaikki!
Muari pakkas krupajamha ja faari välistä kysyyki jotta:
— Mihkä sä poika oikee tuata rahaa paasaat? Eihän sulle piisaa piikivekkää!
Ja kun mun ei passannu ruveta oikee nuukaha seliittelemähä, niin mä tiätysti otin noukkahani ja menin yliskamarihi oikee vihoosnani lukemaha sitä pulkaariankiältä. Ja kum m’olin kaks päivää lukenu, niin mä keksiin konstin:
— Minä meen pankkihi ja otan laihnan! Sillähä sitä herrat rahapulasta selviäävät!
Seliitin heti meininkini faarille ja muarille ja sanoon jotta:
— Nyt ei teirän enää trenkää mua auttaa. Kyllä mä pärjään ittekki.
M’otan laihnan pankista ja lujen ku hevoone.
— S’on oikeen poikani! — sanoo faari. — Tee se, niin saat elää. — Mistä sä saat takausmiähet?
Faarin näytti vetävän vähä suonta suupiälestä ja muarinki meni suu hymyhy.
— Jaa niin takausmiähet? — sanoon mä. —
Takausmiähiä tällääselle lupaavalle tiäremiähen aluulle, on koko mailma täynnä! Täshä on rikkahia täloollisia ja hyviä tuttuja ja mukavia miähiä koko pitäjes täynnä. No takausmiähistä ny ei puutett’oo, kun vain on pankiis rahqja. — — —
Ei tartte muuta ku mennä taloohi ja sanua isännälle, vaikka tualle
Juha-isännälle, jotta:
— Tuata nuan m’oon täs vähä meinannu tehrä pikkuuse paperin pankkihi ennenkö mä lopetan nua pulkaariankiälen tutkinnot ja lähren yliopiston tipentillä tutkimuksia jatkamhan karakirkiisien maahan, että jos tuata nuan te ny niinku pansia nimennä tähän mun paperihini. S’oon vaan 5.000 markkaa, ei se sen enempää. — Niin kiittää Juha-isäntä kun saa vaivaasen pukinsorkkansa kriivatakki mun paperihini! — sanoon mä.
— Sopiipa koittaa. Miks’ei ny tuallaasta tiäremiähen planttua taattaasi — tuumas faariki.
Kyllä mä vähä tykkäsin, jotta siinä faarin puhees kuulosti niinku s’olis jotaki epäälly. En pääsny oikee kärryylle, jotta meinaskahan se niinku sitä takausmiästen saantia vai epäälikhä se mun tiäteellistä tulevaasuuttani.
— Saattaapas nährä! — sanoon mä. Ja s’oliki hyvin sanottu.
Ja niin mä lährin siitä paikasta paperit pläkkaris kylälle. En meinannu muuta ku likimmääsis kranniis pyärähtää. Mutta Juha-isäntää ei rookannu olla kotona ja Ylitaloon Matti-isäntä sattuu olhon kyröllä airanpanos.
Mä lährin sitte oikaashon vainion poikki Larvataloohi ja siäl’oli isäntä kotona. No se haastoo heti kamarihi, käski emännän keittää »maisterille» kaffia, vaikk’en mä maisteri ollukkaa, ja rupes kyselöhö jotta mitä kuuluu.
— No eipä ny nii mitää erinomaasta — puhelin mä niinku pruukathan.
Me soviimma kovasti hyvin isännän kans ja mä alkasin sitte kautta rantaan viämhä sitä asiaa siihe pulkaariankiälen opintoohi, jokka mull’on viäläki kesken. Sanoon jo jotta:
— Pitääs täs tulvana kesänä lähtiä sinne karakirkiisien maaha fonetiikkaa tutkimha ja siinä tarvitaas rahoja.
Sitte tuliki kaffit ja emännäll’oli kovasti suuria ja leveetä »piaksumpohjia» prikalla.
Mä en oo ikänä nuasta peijakkahan präiskälehistä tykänny, johna telaa suunsa ja saa leukaperänsä paisuksihin niitä mäihätes. Mutta mikäs siinä auttoo? Ei passannu kiältääkkää, eikä s’olsi auttanukkaa. Molempihi kuppiihi piti panna sulamaha ja ottaa »piaksumpohjan» käthensä.
Onneksi lähti isäntä emännän perhän tuphan ja mun passas pistää korppu plakkarihi. Olin sitte kovasti pyhiiskelöväni suuta, kun isäntä takaasi tuli.
— Niin tuata — rupesin mä sitte taas uurestansa sitä asiaani. Jotta tuata ajattelin, että tuata jos te tulsitte vähä takuumiäheksi — — —.
— Jaa tuata, jotta minäkö niinku tuata niinku takaamaha? — — — sanoo isäntä ja rupes kovasti rykimhän.
Samas lenti kamarin ovi seljällensä jotta präikähti ja emäntä huuti jotta:
— Voi herran jutina Juhannes kun paimen tuli kotia juasten jotta lehm’on puronnu saviprunnihi!
Ja isäntä poukahti pysthy, hairas lakkinsa ja lähti ku ammuttu juaksemha.
— Mihnä, mihnä? — hätäännyyn mäki. — Mihnä se saviprunni o?
— Voi voi tuata s’oon kahren virstan pääs larvas! Kerkiääkähä se
Juhannes sinne ennenkö se kualoo.
— Juhannesko?
— Ei ku se lehmä!
Mä juaksin peräklasista kattomhan isännän perhän ja kyllä se mennä pyhkääsi n’ottei olsi luullukkaa sellaasta kyyttiä pääsevän, kun jalaat viuhtoo ku vyhrinpuut ja tukka aiva oikoosna.
— No jos se tuata vauhtia painaa koko matkan, niin eikhän kerkiäkki — vakuuttelin mä emännällen ja koitin lohruttaa ku sitä niin kovasti itketti.
— Viipyykhän se kauan siälä? — kysyyn mä sitte taas emännältä, kun mä muistin sen asiani.
— Ei suinkha se siältä ainakaa ennen iltaa kotia kerkiä — arveli emäntä.
Kyllä mun pisti vihakseni kun tuan lehmän ny justhin pitiki prunnihi purota, muttei mun passannu ruveta iltaa orottamhan. Ja kun siin’oli Esa-Heikkilääne, jonka kans m’oon hyvä tuttu, justhin krannina, niin mä lährin sen tyä.
Siäl’oli isäntä kotona ja sama trahteeri ku Larvatalooski, mutta emännälle mä sanoon jotta:
— M’oon ny justhin juanu kaffia tuala Larvataloos ja vatt’on niin kovasti täynnä, jotta mä en ny paa sulamaha vaikka mikä olis, ee-en.
— Näm’on justhi tuatu Ekki-pakarista jotta n’oon kovast tuarehia ja hyviä — hoki emäntä. Eikä siinä auttanu laupiahat silimäkkää.
Emäntä tukkii ja tukkii niin kauhian suutta »piaksumpohjaa» jotta oikee mua raisteli. Vaikka m’olsin kuinka sanonu ja pannu vasthan, niin se aina vaa jotta:
— No kyllä sitä ny yhren nisunpalan kastaa pitää! Eikä se paljas kaffi oo mitään hörppiä.
Ja kun min’en ottanu, niin — se pani sen kauhian korpun mun kuppini päälle!
Kyllä m’olsin tärkiää präiskänny sen »piaksumpohjan» seinähän ja hyppiny tasapökkää, muttei passannu, ei passannu.
Asialla kun olin.
Mä kastoon, purin ja niälin ku sahajauhoja, mutta lopuuksi sain pistetyksi pualiskan plakkarihini.
Sitte mä seliitin isännälle niitä pulkaariankiälen opinnoota ja sitä tipenttiä, että tuata niinku takaamaha — — —.
— Jahah vai takaamaha — innostuu isäntä. S’oon oikee, jotta meistä taloonpoikaasistaki ihmisistä tuloo oikee tiäremiähiä ja herroja, eikä vaa aina herrasväjen mukuloosta.
— No min’oon ajatellu sitä samaa, jotta oikee filosofiian tohturiksi mä meinaasin ja sitä pulkaarian kiältä — — — rupesin mä.
— No s’oon oikee! Ja minä tuun sua takaamaha vaikka kuinka paljo — — —
— Mitäh? — kysyy emäntä kamarin ovelta.
— No tämä maisteri pyytää mua sitä vähä takaamaha — seliitti isäntä.
— Takaamaha? — kysyy emäntä uurestansa ja kattoo mua ku viarasta sikaa pärinämaas.
— Niin kattokaas emäntä, minä ny suaritan pulkaariankiälen tutkinnot ja — — —
— No ei ikänä, sanon mä! — kiljaasi emäntä.
— Kuinka niin? — hämmästyyn mä. — No se ny on aivan vissi, jotta mä pulkaariankiälen tutkintoni suoritan!
— Viis mä sun pulkaarin tutkamista! — karjaasi emäntä. — Mutta meirän isänt’ ei saakkaa mennä ketää takaamaha, sanon mä ja s’oon tyly tosi se.
— No mutta emäntä, mitä te ny — — — koitin mä.
— Älä ny viitti ruveta täs — — — koitti isäntäki.
— Tuki suus! Ei sull’oo täs taloos mitää rooraamista — huuti emäntä. —
Tyhjänä s’oot taloohi tullu, muistakkos sen?
Ja oli tryykätä isännän pönskähä kiinni.
— No mutta, olkaa ny, älkää ny, mun tähre tappeloho alaakko hyvät ihmiset — pyytelin minä oikee vesissilmin.
Siitä nousi sellaane melu ja metakka, jotta mä klapsaasin yhres välis ovesta pihalle.
Jäin portahille seisomhan ja ajatteloho, jotta mitä herrannähköhö tästä oikee tuloo, kun n’oon nuan hulluuna. Tuvasta kuuluu viälä hyvän aikaa emännän meluamine, mutta sitte tuli hiljaasta.
Mä kuulin isännän kuiskuttavan emännälle jotta:
— Jokhan se meni?
M’olin ku puulla päähä lyäty. En käsittäny yhtää mitää. Ja kun lährin kävelhön, niin uuniklasista luurasivat perähäni, eiväkkä enää yhtää riirellehet.
— Kamaloota ihmisiä! — sanoon ittekseni. Ja mitäs m’olsin voinu muuta sanuakkaa?
Siit’oli hyvän matkaa Pömpelihin, johna mull’on vähä niinku sukulaasia, vanhaa haisua, mithän o.
Ja siälä mä en pääsny oikee reirhu alkuhunkaa ku Pömpelin Antti-faari sanoo heti jotta:
— Kyllä s’oon turhaa kuule sun siitä sen enempää puhua — — —.
— No kirjoottakaa sitte tuaho nimennä — ilostuun mä. — On se veri vettä vetelämpi niinku sanothan.
— Ooksä hullu?
— Mäkö hullu? — kysyyn mä. Kuinka niin voitta luulla? Mä kun oon kohta viisaustiätheen ja filosofiian maisteri?
Suaraan sanoen, Pömpelin Antti-faari oli niin epäkohtelijas ja puhuu niin kamalasti ja loukkaavasti, jotta jos en m’olsi heti poistunu, niin m’olsin pian menettäny ittekunniootuksen ja luottamuksen itteheni.
Niin kamaloota se musta puhuu ja mun pulkaariankiälen opinnoostani.
Mä kuljin sitte viälä mones paikas. Olin siinä Isoos-Kaapooski, jok’on pitäjän rikkahin taloo, ja joh’on rahaa ku tuahta n’otta alimmaaset arkun pohjalla mätänöö.
Ja siälä mä ny vasta imhen kuulin!
Sellaasen, jottei sitä tiärä koko pitäjäs kukaa muu ku mä. Ajatelkaa, kuulkaa, kun se Isoo-Kaappoo on köyhä ku kirkonrotta!
Koko pitäjes luuloo ja pitää sitä oikee upporikkahana, oikiana rahapiruna — eikä sill’oo äijäparaalla puupenniä! Puhuras on ku nualtu lusikka.
— Herrenjee! — Vai ootta te niin köyhä? — pääsi multa poikaparaalta, kun se oikee seliitti köyhyyttänsä. Oikee se itki.
— Kuinka t’ootta niin köyhä, kun teill’on 7 hevoosta ja se vanha salvia kahreksas, neljättäkymmentä lehmää kytkyellä ja näin suuri taloo?
— Velkana kaikki, velkana kaikki — hoki Isoo-Kaappoo. Jos ihmiset tiätääsivät mun velkani, niin ei rikkahaksi Kaapooksi haukutaasi. — Kuka tiätää, vaikka vaivaastaloohi kualis —.
Kyllä mun tuli surko sitä rikasta Kaappoja. Mä sanoonki jotta:
— Kumma ku t’ett’oo jo kuallu?
— Sanos muuta! Sitä mäki oon ajatellu, jotta kuinka kauan mua täälä piinathan — — —
Ja vaikk’ei mun olsi kuinkaa passannu, niin aina m’oon pruukannu köyhille ja vaivaasille jotaki antaa. Olsin antanu Isoolle-Kaapoollekki vaikka koko markan, muttei mull’ ollu. Ei ollu ku yks ainua Fennian paperossi looran pohjas. Mun teki kovasti ittekki miäli, mutta tarittin kumminki sitä. Se otti sen ja pyyti mua viälä kraapaasta siihe valkiaki, mutta itte se kyllä veteli. Kovasti se kiitteli ja kehahteli jotta:
— Kylläpäs sinä poltat fiiniä paperossia.
Niin liikutettu m’olin, jotta aiva pakkas veret munki silmihi.
Ja ennenkö mä iltäyästä kotia kerkesin, niin m’olin travannu syämätä koko pitäjähän päästä päähä, eikä yhtäkää takausmiähen nimiä ollu paperihini tullu.
Mä tein sen merkillisen havaannon, että jos ei lehm’ ollu puronnu prunnihin, niin oli taloos häjy emäntä ja hyvä isäntä, elikkä oli isäntä jo maksanu niin paljo takauksia, jotta s’oli päättäny ennen hirttää ittensä elävältä ku enää ketää rikasta ja luatettavaa miästä elikkä lupaavaa tiäremiästä, pappia eli puuställiä taata. N’oon kuulemma kaikki samallaasia. Yks hyvä tuttava lupas vissisti tulla takaamaha, mutta vasta tulvana vuanna, ku se ensin näköö, joutuuko se maksamha yhren toisen takauksen.
Ja ne, joonka ei ollu näin hullusti asiat, mutta muutoon hyväs toimhentulos ja jota ihmiset pitivät rikkahina — niin ajatelkaa!
Kun oikee keskusteltihin ja värteerattihin niiren raha-asiat, niin n’oli kaikki köyhempiä ja kovemmas rahantarpehes kun mä, joka kuljin vain takausmiähiä kyselemäs!
Niillä ny oli niin kiriät ja surkiat raha-asiat n’otta aiva mua pyärrytti ja peljätti, kuinka niiren käyrähänkää.
Mä sanoonki joillekki jotta:
— Parasta ny on isännät ku te heti teettä laihnan pankkihi ja mä tuun teitä takaamaha.
Harvas vain oli sellaasia rehellisiä sivistymättömiä ihmisiä, oikeeta moukkia, jokka sanoovat suaraa, jotta mä muka en ikänä velkaani maksaasi!
Mä tulin kotia vähä totisen näköösenä.
— No mitäs kuuluu poikani opintomatkalta? — kysyy faari. — Löikkö pahoon nenäs takkakivhen?
— Voi rakas faari ja muari. Löin! Löin joka taloos n’otta silmis sätii! — ja itku pillahti.
— Sepä hyvä! — ihastuu faari. — Keitäs muari ny poijalle kaffit. S’oon kovasti viisastunu.
— Mutta mistä mä saan rahaa lopettaakseni ne pulkaariankiälen opinnot, ku kukaa ei tuu takaamahan?
— No älä sure poikani — sanoo faari. — Mulla ja muarill’ on arkun pohjalla viälä kärpännahkoja. Saat ne!
— Mutta mistäs mä saan takausmiähet? —
— Takaa itte! Sehän on kaikista vissiintä. Ittehän hyvä miäs ittensä takaa.
Mä kirjootin faarille velkakirjan ja merkittin itteni molemmiksi takausmiähiksi. Ja rahat nousi ku konttuurista! — — —
Jokos uskot sanan päälle, jotta lyä nenäs takkakivhen?
Siitä viisastuu!