NÄLKÄSILMÄ-SUUTARI.
Oottako kuullu siitä nälkäsilmä suutarista puhuttavan?
Mä en pahaa pruukaa ihmisistä puhua, mutta tua suutaripakana teki sellaasen kölöntyän vanhallen akallen, jott’ei tuallaast’oo ennen nähty ei kuultu.
Kun senkin pikipeukalo ryäväs leskiakan kryytimaasta ruakamullan ja vei oman klasinsa ala. Ei jääny sen vanhan lesken maaha ku kuarittuja mulkkerokiviä, alunasavia ja hiataa.
Eikä se vanha leski voinu muuta ku itkiä suutarin häjyyttä.
Ja niin on asiat, jotta sillä suutarill’ on kirjootettu laki pualellansa, joka sanoo, jotta tämä ittensä elättävä suutari saa kraapia kaiken ruakamullan köyhän leskiakan ainuasta pärinämaasta, jos vain tahtoo ja ilkiää, kun kerran maa on suutarin oma.
Ja tämä suutari tahtoo ja ilikes.
— Knääkähtäkhön vanha ämmä siihe paikkahan! — Mitä se mua huiskuttaa, hampahitoon akka! — ajatteli se syntinen suutari, joka kans meinaa taivahasen päästä.
Ja veti ja kärräs lesken ruakamullan omallen maallensa.
Mutta vääryys ei vesoo.
Ihmisten tuli surku sitä leskiä. Taloonisännät ja krannit toivat omasta maastansa monta kuarmaa parasta laia ruakamultaa sen lesken paljahasehen kryytimaahan. Toivat sontaaki ja hyvää sontaa toivakki. Ja pikkulapset kans auttoovat sitä vanhaa hyvää mummua. Ne toivat heti ku löytivät tiältä ja kujilta valmista lantaa tikuulla sille mummalle ja ahkerasti ittekki kulkivat auttamas mummaa lannoottamha pärnämaata.
Ja mumma kiitteli ja sanoo jotta:
— On niitä viälä hyviäki ihmisiä!
Ja lasten oli niin hyvä olla, jott’ei n’olsi muuta ku aina vai lannoottanehet mumman maata.
Ja mumman maa tuli niin hyvähän voimahan ja menestyy niin kovasti hyvin, jotta se sai kauhian paljo pärinöötä.
Mutta sen häjyn nälkäsilmäsuutarin maa oli kun noiruttu. Vaikka se penkoo ja möyrästi pärnämaatansa pyhinäki ja oppipoijan piti paljahin käsin lannoottaa maata, niin ei sittekkää kasvanu muuta ku pilliääsiä ja karriaasia.
Maa piti kuivaa koko kesän. Pärnänvarret olivat rutuusia ja huanoja. Ja sitte tuli nilviääsiä ja karvamatoja, jokka söivät pärnänlehret ylähä.
Ja oli kun koko luamakuntaki olis ollu sitä häjyä suutaria vastahan, kun s’oli niin häjy sille mummalle.
Oikeen s’oli kamalaa kattuakki kun saret tuli. Aina tuli sellaanen ukonpysty, jotta suutarin maahan ei puronnu nokkuakaa, mutta mumman maan kasteli.
Ja kylän kissikki kulkivat yän aikhan pahanteos sen suutarin maalla.
Ne juaksivat matalana maantiän poikki ja airanviärtä suutarin pärnämaahan. Siälä ne kuapii ja kraapii ja pengasti niinkun häjylääset, n’otta siämenperunat oli aina ylähällä kun suutari huamaatti.
Ja suutari manas ja pärmänttäs niinku vain suutari saattaa ja taitaa. Eikä saanu yhtää pärinää syksyllä maastansa. Kyllä suutari ny katuu katkerasti pahuuttansa, mutta omiansa sillen, mitäs oli niin häjy.