RAUTAKANKI.
Kauan se kesti ennenku lunta saathin tänä talvena. Ihmiset pakkas tulhon jo nii krätyysiksi ja kiukkuusiksi n’ottei kärsinehet paljo puhuakaa, ku kaikki tarvestyät jäi tekemätä, puut mettähän ja heinät latoohi. Lehmät huutivat navetas kurkku suarana suuhunpantavaa ja tuvas meiskas emäntä jotta:
— Millä mä täs pärnöötä keitän ja ruakaa laitan, ku ei oo puita paran ala? — Kaikki riskut ja purut on puularosta poltettu. Samoon kenkärajat kokilta ja ne lavittarauskat ja se isävainaas vanha kaljatynnöriki on menny saman tiän tornin kautta taivahalle. Ei siit'ollukkaa enää muuta ku kimmet jälellä. — Jaa, oli siitä näimäs viälä tappiki tallella ja sillä mä keitinki tänä aamuna kaffit — —
Isännät on kiärtäny kartanolla, repinhet airaksia, särkenhet vanhat kärrynlavansa ja kivirekensäkki polttopuuksi. Monet on joutunhet antamahan takanpeshän koivuuset väärät värkkipuunsakki, jota n'oon säästänhet katonrajas sata vuatta ja meinannehet tehrä oikee kahrenhengen lullulavittan taloohi.
Kyllä s’oon ollu nii kamalaa talvia, jottei s’oo kuin makaa, jos ihmiset on pakannu tulla oikee riivooksihi, ku hiataaki olis pitäny ajaa tiäosalle, eik’oo reki luistanu, vaikk’olis ollu kuinka hyvi raurootettu.
Joka aamu on isäntä noussu jo neljältä ylhä ja käyny portahilla kattomas, jotta eikö jo oo lunta tullu, ja aina vai on pitäny konttia takaasi emännän seljän taa ja huakaasta jotta:
— Kyllä s’oon kauhiaa, ku mailina on aiva kuralla ja helmikuu on jo pualivälis — — —
Mutta yhtenä aamuna sitte tuliki isäntä vähä äkkiä takaasi jotta:
— Nousekkos Maija joutua ylhä laittamhan kaffeeta ja ruakaa väjelle — nyt on tulin luuta!
Ja sitte takaasi tuphan jotta:
— Hoi Nikolai ja Kalle siälä ylisängys, älkää enää hornakko, joutua ylhä panhon hevoosia aseehi, nyt lährethänki mettähän koko taloon väjellä!
Siinä tuliki eri pouket ja samallaasta s’oli joka taloos n’otta ovet paukkuu ja aisakellot heläji. Tiät oli mustana hevoosia joka taholle. Puita ja heiniä ajettihin n’otta hevoosen hännät soittuu ku fiulun kiälet.
Ja sitä menua s’oon sitte piisannu lumi ja kiirus, n’ottei nyt oo enää häränpalaa, ku sais vai viälä hiatakuarmat tiälle.
Siälä hiataplasilla sitä ny onki kuhinaa. Satoja miähiä kaivaa ja kavertaa monttua, survoo hiataa rautakangilla irti ja menöövät ku myyrät maan ala, josta kuarma toisensa perhän lähtöö liikkeelle.
Pakkaa siinä tulemhan, ku kiirus on, vähä kahinootaki jotta:
— Mitä sulla mun kruuvasnani on tekemistä? Eikä tämä teiränkyläästen hiatapaikkaa ookkaa, jotta pysy vähä kaukempana, elikkä mottaan tualla lapiolla n’ott’ oot päätäs lyhee ku kotias tuut.
Mutta niin kiirus siin’on jottei kerkiä paljo lyämhänkää, ku vai sais pian kuarmansa täythön ja lisää hakemhn.
— Ja sitte ku ne ripottaa nua toiset tuata hiataa viälä tiällekki, jottei tahro reki luistaakkaa. Siinäki pitää manata tullen mennen.
Ja ku pakkaa kamppehekki menhön siinä kiiruhus sekaasinsa, niinku Vääränloukon isäntään täs menhellä viikolla. N’oli kans hiki hatus punnastanhet yhtehööses hiatakruuvas ja mitäs ollakkaa, nii hairasivat samhan rautakankhen kiinni ja rupesivat hokohon jotta:
— Täm’on mun!
— Ei ku mun se on!
— Ei ookkaa!
— Oo-ompas!
— Älä yhtää siinä! — Päästä irti vai ja vähä äkkiä!
— No kyllähän mä rautakankeni tunnen. Mitä sä sitä omit, ei s’oo sun, äääh — — —
— Hulluhan sä oot, äääh — — —
— Itte sä hullu oot, äääh — — ähisivät äijät silmät tapilla ja kinnasivat niskat kryhys ja irvillä kampahin kummastaki päästä.
Eikä se kumma oilukkaa, jotta siinä erehrys tuli ku s’oli nii justhin samallaane, se rautakanki.
Siinä tuli kauhia kissinhännän veto, ähkymine ja puhkumine, eikä kumpikaa tohtinu käsihinsä sylkiä, jottei vai pääsisi irti ku pakkas muutoonki käret luistamhan.
Mutta se toine, joka veti siloosesta päästä, rupes tuntemhan, jotta nyt se luistaa, ku se rautakanki on sellaane poika, jottei se perttana venykkää. Nii veti toiselta läpi käsien kangen, jotta pyllyllensä plyssähti. Mutta siinä samas lenti toinenki kanttui kankinensa ja justhin siinä se onnettomuus tuliki, ku se löi takaraivansa jukopuuhu aiva pökerryksihi.
Eikä se meininki nii ollu, mutta ku se rautakanki oli nii samallaane, jotta kumpiki luuli sitä omaksensa. Siinä se sekaannus tuli ja kuhmu toiselle päähän, niinku usee elämäs sattuu, ku kiirus on eikä yhtää kattota, mistä nyjithän, vaikka kaatuus koko sänkyrati niskaha.
Lopuksi se löytyy se toine rautakankiki sen kuhmupäämiähen lootikon pohjalta, n'ottei siinä sitte enää niitää ollu.
Muuta ku se kuhmu sen toisen pääs.