ELÄMÄNTARINA.
Kun Mirri ensi kerran alkoi katsella tätä maailmaa pyöreillä ruskeilla silmillään, oli sen ensimäinen havainto kirjava emo, jota se imi ja joka makasi käppyrässä sen ympärillä. Toinen havainto oli ruskea riepukasa alla, matalat, pienireikäiset laidat ympärillä, ja rajaton tyhjyys yläpuolella. Emon povi oli lämmin ja emon turkki hieno — siinä oli niin suloinen ja turvallinen uinailla. —
Näin meni vähän aikaa, ja Mirri alkoi kävellä. Silloin kävi kori ahtaaksi. Mirrin teki mieli nähdä maailmaa siellä ulompanakin ja se kapusi korinlaitaa vasten pystyyn. Mikä ääretön avaruus siellä levisikään silmäin eteen — harmahtavaa tasankoa niin pitkälle kuin silmä kantoi ja pitemmällekin! Mirrin päätä huimasi, kun hän katsoi korinlaidan ylitse.
Sieltä etäisyydestä se kuului se tuutilaulua muistuttava äänikin, ja sieltä ne kuuluivat muutkin äänet, joita Mirri tähän saakka oli ihmetellyt. Nytkin sieltä raikui Mirrin pikku korvia järisyttävä ääni, toisenlainen kuin emon. Suuri haamu, josta ääni kuuluikin lähtevän, tuli Mirriä kohti. Mirri tunsi, mitenkä suuri käpälä — monta vertaa suurempi kuin emon — puristui sen ruumiin ympäri ja nosti sitä. Mirri sätkytti pienillä jaloillaan ja parkui minkä jaksoi. Ja kun käpälä laski sen irti, parkui se yhä — sillä nyt oli Mirri joutunut sille harmahtavalle tasangolle, jossa ei ollut laitoja missään. Tasanko tuntui kovalta ja kylmältä jalkoihin, ja siellä tuoksui kokonaan toiselta kuin korissa. Eikä Mirri uskaltanut kuin yhdessä kohti pyöriä ja parkua. Se tunsi itsensä niin turvattomaksi, — emoakaan kun ei näkynyt, suuria haamuja vain liikkui, kummat äänet koskivat korviin, ja tasanko tärähteli, kun ne suuret olennot liikkuivat.
Mirri ehti parkua jo itsensä väsyneeksi, kun sama suuri käpälä taas tarttui häneen ja julmasti emoa matkien nosti takaisin koriin. Siellä oli turvallinen ja lämmin, siellä oli Mirri kotona. Pian tuli emokin kotiin ja nuoli puhtaaksi Mirrin, joka surkeasti parkuen kertoi, missä hädässä oli ollut. Mutta kun emo laskeutui makaamaan ja alkoi laulaa tuutulaulua, etsi Mirri nisän ja hiljalleen maiskutellen ja käpälillään painellen alkoi imeä. Siinä emon povella oli niin suloinen uinailla.
Kului taas vähän aikaa, ja Mirri jo nauroi sille hädälleen, jota oli tuntenut ollessaan ensikertaa lattialla, sillä harmahtavalla tasangolla. Nyt se uskalsi jo laukata etäälle kotoisesta korista, pitkin ja poikin, sekä huomasi, ettei tasanko niin rajaton olekaan. Mirri nauroi, oikein makeasti nauroi silloisille haamuilleenkin — eiväthän ne mitään haamuja olleet! Jussi, Miska, Littu, isä ja äiti vain. Jussin on tapana heittää Mirrin kanssa palloa tai rukiintähkää perässään vetäen hyppiä ympäri tupaa, ja Mirri laukkaa perässä tähkää kiinni tavotellen. Heillä on hauskaa!
Kun Mirri väsyy, kipuaa hän Jussin polvelle ja nukkuu siinä, tai
Miskan, tai Litun, tai isän tai äidin — ellei Jussi ole saapuvilla.
Silloin Mirriä silitellään, sille puhellaan ja Mirrin on niin hyvä
olla. Painelee käpälillään pehmeästi, oikoilee ruumistaan ja kehrää.
Joskus iltasin on Mirri oikein vallaton. Kiipee polvelle ja viattomana alkaa takin nappia suuhunsa sovitella, samalla syrjäsilmällä seuraten takin omistajan kasvojen liikkeitä — ja yht'äkkiä iskee takin omistajaa leukaan. Mirri ymmärtää, — tai sille tuntuvalla tavalla osotetaan, ettei se ollut oikein tehty, ja samassa se jo mennä viilettää häntä sojona tuvan toiselle laidalle.
Sieltä se sitten tulee vähän ajan kuluttua julmana, kynnet harallaan, selkä köyryssä, selkäkarvat pystyssä; häntä porhollaan se kiekauttelee sivuttain, korvat luimussa ja silmäterät pyöreinä. Ennenkuin kukaan osaa aavistaakaan, on se jo kiivennyt Miskan olalle. Siellä se sitten pyörähtelee, kurkistelee veitikkamaisesti Miskaa silmiin, läjäyttääpä korvallekin ja samassa jo on Miskan pään päällä ja sieltä pyyhkii Miskan nenää. Kun Miska uhkaa lyödä käsissään olevalla haravan-ainespuulla köyristää Mirri selkänsä, hyppää alas ja jo taas mennä viilettää kaapin sivulle.
Uskaltaapa se toisinaan isällekin tehdä tällaisia kolttosia — siksi demokraatti se on.
Litun on tapana iltasin navetasta päästyään kutoa sukkaa. Silloin kiipee Mirri hänen syliinsä, katsoo hetken mietteissään hänen vilkkaasti liikkuvia käsiään — ja samassa viskaakin lankakerän Litun sylistä lattialle, hyppien itse perässä. Silloin lankakerä näkee kyydin!
Ennenkuin Littu, — joka on vähän kömpelö toisinaan — ehtii hätään, on lanka jo kiertynyt monen tuolin ympäri, sängyn jalkain ympäri, pöydän jalkain ympäri moneen kertaan ja vesikorvon ympäri. Miska tulla holmuaa tallista eikä näe vesikorvon ja ovisängyn jalan väliin pingotettua lankaa, vaan vetää sen poikki suurilla saapaslottanoillaan.
Mirri on jo tehnyt tuhannen kuperkeikkaa kerän kanssa ja mennä viilettää silmät säkenöiden ja viikset eteenpäin sojossa, häntä ylöspäin taivutettuna kerää edellään työntäen uunin loukkoon oikein tulen kyydillä ja — kerä lennähtää likaämpäriin.
Nyt saa Mirri nuhteita, jopa vitsaakin, ja menee taas korvat nirpallaan kaapinsivulle, jossa hetken kasvojaan peseskelee.
Emo siinä kiertelee lattialla nuuskien ja häntäänsä taivutellen. Mirri julmistuu. Selkä köyryssä, karvat porhollaan se kiekauttelee sivuttain emoa kohti ja samassa syöksyy tämän niskaan. Emo sattuu olemaan hyvällä tuulella — hyppää korkealle, ja Mirri — menee ohi. — Emo lähtee leikillä laukkaamaan ja Mirri perässä, lapsellisen tuima uhka silmissä. Jo kaukaa loikkaa Mirri emon niskaan — emo kellahtaa pitkälleen ja silloin alkaa paini. Mirri jo vikisee, mutta emo ei hellitä. Vihdoin saa Mirri riistäyneeksi irti ja lähtee laukkaamaan emo perässä ja taas alkaa paini — pureksitaan ja kynsitään, hypitään ja juostaan — kaikki leikkiä tietysti. Jokaisen täytyy nauraa.
Mirrin onnistuu päästä hakkuupölkylle, ja siellä siinä vasta on mestaria. Pyörähtelee ja kiepsahtelee, eikä tahdo tietää, miten olla, kun emo siinä ympärillä päätään kallistellen astelee.
Illan tultua paneutuu Mirri nukkumaan takkakivelle sukkain päälle. Ja kun Littu aamulla nousee kahvia keittämään, on Mirri heti kynsin hampain hänen säärissään kiinni. Littu hypähtelee ja huudahtelee, mutta Mirri vain nauraa, vaikka onkin totinen olevinaan.
Sellainen se oli Mirri, aina valmis leikkiin vaikka kenenkä kanssa. Lattian rakojakin se käytti leikkitovereina, paperiliuskoja ja jos mitäkin — ja jos ei mitään toveria saanut, piti ilon itsestään. Huvikseen sitä katseli niinkuin auringon pilkistystä synkkinä talvipäivinä.
Elämä ei ole pelkkää leikkiä — sen sai Mirrikin pian kokea.
Naiset pesivät tuvan lattian tulossa olevaksi jouluksi, ja siitä se alkoi Mirrin korpivaellus. Sillä kuten jokainen tietää — miehet varsinkin — ovat naiset lattianpesun jälkeen tavattoman pöyhkeitä ja siisteyden haluisia — pitäisivät kyllä miehet kokonaan ulkona, kun vain tulisivat toimeen muuten.
Tästä sai Mirrikin kärsiä, sillä se ei ollut oikein ihmisten tavalla siisteyttä rakastava, käyttihän vain sänkyjen alustoita, kaappien taustoita ja muita sellaisia.
Ennen lattian pesua sitä naisetkin katsoivat noin vain läpi sormien. Toruttiin kyllä, mutta ei sen pahempaa tehty. Olihan Mirri vielä niin pieni. Mutta pesun jälkeen menettelytapa muuttui, — olihan Mirri jo niin iso, että sen pitäisi vähän ymmärtää.
Koko seuraava päivä sitä vainottiin kuin karkulaista. Jos vähänkin pistäytyi sängyn alle, tai kaapin taakse, oli Littu heti perässä ja kyyditsi ulos, vieläpä löikin. Mirri hyppäsi liiterin alle piiloon, istui siellä hetkisen surumielisenä ja läksi jälleen tupaan. Ovi avautui heti ensi pyynnöllä.
Hetken leikki Mirri lattiamatossa olevan reiän kanssa ja pujahti sängyn alle. Mutta Littu oli perässä, otti kiinni ja viskasi menemään rappuja alas, niin että Mirri satutti päänsä. Hädissään vetäytyi se rappujen alle, istui vanhan luudan viereen ja itki.
Siellä alkoi tulla kylmä. Mirri nousi arasti rappusille ja istui väristen ison aikaa, ennenkuin uskalsi mennä sisälle pyytämään. Eikä nyt tultukaan heti avaamaan, vaan sai Mirri parkua äänensä sorroksiin, ennenkuin pääsi tupaan.
Nyt koetti Mirri olla viekas. Leikki emonsa kanssa vallattomana ja samassa pujahti sängyn alle. Mutta Littu kuitenkin huomasi ja oli perässä. Toisesta etujalasta vain veti, vaikka Mirri parkui ja pyysi saada olla rauhassa. Nyt sai Mirri kovan selkäsaunankin.
— Sinä, sinä, junkkari — kun et tottele — lurjus!
Littu mätki Mirriä päähän kädellään ja viskasi pihaan — vielä tömisytti jaloillaankin perään.
Puolipyörryksissä, korvat päätä vasten painuneina ja silmät sirrillään laukkasi Mirri sydän kurkussa halkoliiterin alle. Iski päänsäkin hirteen, kun pienestä aukosta yritti pujahtaa.
Konemaisesti katsellen liiterin alle varissutta pehkua, puun siruja ja muuta törkyä, istui Mirri siellä hyvän aikaa. Se oli niin onneton, tunsi itsensä niin hyljätyksi.
— Mitä varten aina ajetaan tuvasta pois? Minkätähden ei saa olla niinkuin ennenkin — miksi tällä tavalla vainotaan? Miksi ei saa mennä sängyn alle, kun kumminkin sinne pitää mennä?
Mirri kimmurteli — vilu värisytti. Ei uskaltanut mennä tupaan. Mirri koetti keksiä syytä minkätähden näin rääkätään, mutta ei löytänyt. Taas rupesi Mirrin silmissä kiiltämään, taas Mirri itki. Eihän se raukka ymmärtänyt, vaikka Littu sanoi monta kertaa, että: "Vaikka porraspäähän — kun vain pihalle."
Sinä päivänä sai Litun lankakerä olla rauhassa. Miska sai itse pyyhkiä nenänsä, Jussi oli kuin orpo kurki eikä ketään juuri naurattanut. Sillä Mirri ei leikkinyt. Pihalta tultuaan istui aina hetken takkakivellä ja pyyhiskeli suupieliään, arkana vilkuillen ympärilleen. Sitten yritti pujahtaa sängyn alle, mutta Littu näki ja oli heti niskassa.
Seuraava päivä oli Mirrille kamala. Heti ylösnoustuaan pisti Littu sen pihalle ja piti siellä hyvän aikaa. Mutta Mirri oli parantumaton, yhä vain yritti asioilleen pujahtaa tuvassa vanhaan tuttuun tapaan.
Äiti ja Littu olivat menneet navettaan, isä ja Miska olivat menneet metsään ja Jussi oli yksin tuvassa. Hän oli jätetty kotiin puita sahaamaan, ja nyt annettiin kova määräys vahtia Mirriä niin kauvan kun äiti ja Littu ovat navetassa. Jussi oli uskollinen. Useamman kerran hän jo viskasi Mirrin ulos oikein vihantiestä, mutta Mirri ei vain ottanut parantuakseen.
Kerran Mirri taas tuli tupaan ja alkoi heti kynsillään vetää mattoa läjään muurin sivulla aikoen asettua siihen. Jussin sisu kuohahti. Kovakouraisesti hän tarttui Mirriä kurkusta, puristi siitä ja vei ulos. Mirri korisi ja valitti. Jussi painoi toisella kädellä sen suun kiinni. Silloin Mirri kynsäsi joka käpälällään ja sylkäisi, ja Jussi heitti sen jäätyneeseen pihaan. Oli pimeä, mutta Jussi oli näkevinään, mitenkä Mirri pujahti aitan alle.
Vapisten meni Jussi tupaan.
— Ei se sieltä nyt hetkeen tule, ja kunpa olisikin niin kauvan, että sinne kuolisi, — ajatteli hän.
Tuvan ovea avatessaan huomasi Jussi, mitenkä jokin suhahti ohitse, ja kun hän sai oven kiinni, istui Mirri jo takkakivellä ja hätäisenä nuoleskeli itseään.
Jussi seisahti kuin aaveen nähdessään.
Mirri oli kurjan näköinen, märkä ja takkuinen, silmissä kauhun ilme.
Levottomasti se liikahteli ja oli surkeasti tyrmistyneen näköinen.
Jussi katsoi ja katsoi, eikä voinut irroittaa silmiään Mirristä. Oli niin kummallista — niinkuin olisi ollut puupala sydämen tilalle pistettynä ja se nyt alkaisi sulaa.
Yht'äkkiä Mirri hypähti takassa palavaa tulta kohti. Jussi äyksähti kuin henkitoreissaan ja ehti paraiksi saada Mirriin kiinni. Kolme kertaa se teki samanlaisen yrityksen, elottomasti tuijottaen.
Jussin silmät kävivät kauhusta pyöreiksi.
— Se aikoo epätoivoissaan tehdä itsemurhan. — Jussin kädet tärisivät.
Kun ei Mirri päässyt tuleen, hyppäsi se lattialle ja asettui matolle. Jussi aikoi ottaa kiinni, mutta Mirri köyristi selkänsä ja sylkäisi. Jussi peräytyi, eikä uskaltanut tarttua raivostumiseen saakka kiusaantuneeseen eläimeen. Mutta ei Mirrikään saanut asiaansa toimitetuksi, Jussi kun aina häiritsi. Silloin läksi se sängyn alle, eikä Jussi ehtinyt muuta kuin häntään kiinni tarttua juuri kun Mirri oli pääsemässä. Mirri taas sylkäisi eikä Jussi uskaltanutkaan pitää kiinni, vaan sieppasi saappaan sängyn vierestä ja sutkasi sillä Mirriä, niin että se poukahti seinää vasten. Mirri parkaisi ja läksi toisen sängyn alle juoksemaan. Jussi perään, mutta ennenkuin Jussi ehti paikalle, oli Mirri jo tehtävänsä tehnyt.
Nyt Jussi raivostui.
— Sinä — —!
Jussi ihan kihisi, kun haki puuloukosta tukevan halon ja alkoi etsiä
Mirriä.
— Nyt minä sinut —!
Jussi kulki halko lyöntiasennossa kautta tuvan moneen kertaan, mutta
Mirriä ei löytynyt.
— Helvettiinkö se nyt joutui?
Ja Jussi kiertelee ja kiertelee valmiina lyömään, mutta Mirriä ei vain löydy, ja Jussi jo alkaa kummastella, mihin se joutui.
Vähän tyynnyttyään älysi hän vihdoin ottaa lampun käteensä ja katsoa ruokakaapin taakse. Ja siellä makasi Mirri seinän ja kaapin välissä, kapeassa aukossa niin kaukana, ettei Jussi voinut saada sitä millään tavalla käsiinsä. Jussin nähdessään se koetti kyyristyä vieläkin pienemmäksi ja loi Jussiin sydäntä särkevän, armoa rukoilevan katseen.
Jussi pani lampun pöydälle, vei halon loukkoon, kohensi tulta padan alla ja alkoi levottomana kävellä edestakaisin lattialla. Eikä hän voinut olla taas siirtämättä lamppua, niin että se valaisi kaapin taustaa, jossa Mirri makasi.
Mirrin pää oli painunut lattiaa vasten, mutta kun valo laskeutui sinne, kohotti se raukeasti päätään.
— Eikö vieläkään saa olla rauhassa — edes täällä? — se näytti kysyvän ja kyyristyi yhä pienemmäksi.
Jussi pani lampun pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.
Vähän ajan päästä hän taas otti lampun ja katsoi Mirriä. — Mirri nukkui pää lattiaan painuneena — korvat vain hieman liikahtivat, kun lamppu valaisi.
— Nyt se raukka nukkuu. — Kunpa sinne kuolisi, ettei enää tarvitsisi kärsiä. —
Jussi pyyhkäsi silmiään ja kurkkuun nousi katkera pala.
Samassa tulivat äiti ja Littu navetasta, ja Jussi meni ulos. Määrätönnä harhaili hän kartanolla — taas tuntui kuin puupala siellä sydämen tilalla alkaisi sulaa.
Takaisin tupaan tultuaan Jussi vapisevalla äänellä kertoi, miten hän jo oli tappamaisillaan Mirrin ja olisi tappanutkin, jos olisi saattanut — samalla lamppu kädessä katsoen Mirriä, joka yhä vain nukkui kaapin takana.
Päivä jo valkeni, ennenkuin Mirri uskalsi arkaillen hiipiä pois kaapin takaa ja kiivetä takkakivelle. Peloissaan se oli. Kun Jussi sitä lähestyi, katsoi se kauhuissaan ja yritti painautua takkakiveen — mutta kun Jussi vain alkoikin silitellä, oikaisi Mirri itsensä pitkälleen ja kehräsi niin että jyrisi.
Jussi vain silitteli ja katsoi Mirriin omituisesti, mitään puhumatta. Mirri kehräsi ja oikoili käpäliään Jussin sormia tavotellen. Se näytti niin autuaalliselta. Näkyi kokonaan unohtaneen — tai eikö se ymmärtänyt, missä oli ollut. Nukahti vain rauhallisesti lämpimällä takkakivellä.
— En enää siihen ryhdy — vaikka suuhuni päästäisi, — päätteli Jussi, veti kintaat käteensä ja karvalakin korvilleen, otti sahan ja kirveen ja meni puita pilkkomaan.
Seuraava päivä oli jouluaatto. Isä ja Miska olivat menneet aikaisin heinään niinkuin aattona tavallisesti. Sauna oli pantu lämpiämään niin että olisi saatu päivällä kylpeä niinkuin aina ennenkin aattona.
Mutta sittenkään ei oikein tuntunut joululta. Isä oli lähtiessään ollut tuittuisella päällä, tiuskinut kaikille ja lopuksi Jussille tiuskaissut:
— Jussin pitää jäädä kotiin ja tappaa tuo häijy kissa!
Se pani Jussin ajattelemaan.
Eilen jo oli yhteisesti päätetty, että Mirri on lopetettava — onhan se parempi kuin että sitä tuossa rääkätään. Mutta kuka sen tekee, siitä ei puhuttu mitään, tiuskittiin vain ja elettiin painostavassa hermostuksessa. Ja nyt se annettiin Jussin tehtäväksi.
Jussi ihan lyyhistyi kokoon kuin oman kuolemantuomionsa kuullessaan.
Neuvottomana harhaili hän ulkona, tuvassa, kamareissa ja kaikkialla. Pysähtyi milloin missäkin ja lähti taas kävelemään ikäänkuin olisi unesta havahtunut.
Monta kertaa hän jo kädet nyrkissä päätti: "nyt minä otan sen kiinni, vien ulos ja nutistan!" Juuri silloin kiipesi Mirri Jussin syliin. Jussi alkoi sitä silitellä, mutta samassa työnsikin Mirrin pois polveltaan ja alkoi kättä viipaten kävellä.
Toisella kertaa Mirri juuri ehti ruveta imemään, eikä Jussi voinut ottaa lasta äitinsä rinnoilta — tappaaksensa.
Sitten tuli naapurin emäntä paistinpannua lainaamaan, ja taas jäi
Mirri rauhaan.
Kun Jussi Litun ja äidin kanssa söi aamiaista, hyppäsi Mirri heidän syliinsä niinkuin tavallisesti. Mutta ei kukaan sallinut sen olla sylissä — toisaanne katsoen työnsivät hiljaa pois. Mirri ei uskaltanut ottaa vähääkään kynsillään kiinni niinkuin ennen. Arkana se hyppäsi lattialle ja jäi kysyvän surumielisenä eteensä tuijottamaan.
Syötyään harhaili Jussi levottomana kartanolla. Sanoi itselleen, että vartoo sopivaa tilaisuutta ottaakseen Mirriltä hengen. — Käväisi halkoliiterissä. — Siellä sen kyllä voisi tehdä, niin ettei olisi ketään näkemässä. — Jussi varasi halon, jolla sitten lyö, jos ei muu auta.
Mutta päivä valkeni arveluttavassa määrässä, eikä Jussi ollut vieläkään tehtäväänsä tehnyt.
— Ei mutta — kyllä sen nyt täytyy tapahtua!
Päättäväisenä meni Jussi tupaan.
Sydän kutistui Jussin, kun tuvan oven avatessaan näki Mirrin viattomana hiljalleen leikkivän oljen korren kanssa lattialla, ja Jussin nähtyään arkana hypähti kaappia kohti. Jussi loi avuttoman katseen äitiin ja Littuun, jotka pesivät astioita takan ääressä. He käänsivät päänsä toisaanne eivätkä puhuneet mitään.
Jussi vapisi kuin uinnin jälkeen, ja meni katsomaan, onko kello tullut vedetyksi tänä aamuna.
Tappamatta se Mirri Jussilta jäi ja tappamatta se olisi jäänyt muiltakin, jollei Limppu-Leena olisi sattunut tulemaan talon jouluvalmistuksia katsomaan. Äiti pyysi Leenaa siihen ja Leena sen tekikin, saaden palkakseen varileivän, sianlihaviipaleen ja kaksi kupillista kahvia sekä luvan tulla illalla hakemaan maitoa.
Niin sortui Mirri, kun ei tajunnut, mitä korkeammat voimat häneltä tahtovat.